A
"aada"
Vieras
Huoh, haluaisin tänään kertoa vähän tarinaa teille omasta elämästäni. Mä nimittäin tuossa kaupungilla ollessa tajusin pari juttua.
Mulla on ollut huono itsetunto yläasteelta lähtien. Siis tosi huono. Pidän itseäni rumana ja lihavana, vaikkakin paino on vain normaalipainon ylärajalla. En kai minä nyt muutenkaan ruma ole oikeasti. Mutta siis, esimerkiksi tänään sovittelin taas juoksuvaatteita kaupoilla (olen siis laihiksella, jälleen), niin oikein mielessäni lietsoin vihaa peilikuvaani kohtaan. Nyt vielä suututtaa enemmän, kun vatsa on oikea röllykkä synnytyksen jäljiltä. Mulla tuli vielä tosi paljon pahoja raskausarpia.
No joo, sitten ostin myös juoksukengät. Soitin joka välissä miehelle, että millaiset voin ostaa, paljon saa maksaa, kumpi on parempi ja että hän ei kyllä varmaan pysty enää katsomaan mua, jos näkee mut niissä juoksutrikoissa. Mies sanoi, että koita nyt vihdoin päättää jotakin itse. Alkoi ihan itkettää. Siis täytyy sanoa, että mies jaksaa mua hienosti, rakastaa tosi kovin, ei annan aihetta mustasukkaisuuteen, hoitaa oman osuutensa kotitöistä ja lastenhoidosta. Ja ymmärtää mua, mun menneisyyttä. Mutta tuo kommentti sai mut ajattelemaan.
Mä tajusin, että kun mä haluaisin koko ajan miellyttää muita, niin kyse on siitä, että lapsena oon saanut huomiota ja hyväksyntää olemalla vain kiltti tyttö. Mun isolla siskolla oli tosi paha murrosikä ja pikkusisarukset oli vaippaikäisiä, kun mulla alkoi miellyttämisen tarve. Se on jatkunut tähän päivään asti ja edelleen yritän tehdä kaiken "oikein", enkä kuuntele mitä itse haluan. Siis esimerkiksi käydään molempien vanhemmilla kylässä suht saman verran, koska se on "oikein". En halua tuottaa kellekään pettymystä. Ylisuoritin yliopiston, kun kaipasin hyväksyntää. Ahdistun esimerkiksi suuseksistä, kun jos mies sitä haluaisi ja itse en, niin yritän kuitenkin, etten vain loukkaisi miestä. Nää siis vain esimerkkejä, toimii melkein kaikkeen mitä teen.
Sitten kun tajusin tuon, aloin miettiä, että tämän jälkeen olen sitten alkanut sättiä itseäni, kun en onnistukaan aina miellyttämään kaikkia. Esimerkiksi ei voida olla jouluja molemmilla isovanhemmilla, kun asuvat toisistaan yli 400km päässä. Ajattelen aina vain että olen huono. Että olen huono, jos en ole ehtinyt siivota/laittaa ruokaa/käydä kaupassa, kun kerta hoidan vauvaa kotona ja mies on töissä. Ja en tiedä, että siitäkö se johtuu, mutta olen tämän "huonouden" kohteen vaihtanut konkreettisesti ulkonäköön. Eli siis kun jotain menee pieleen, niin lähes heti ajattelen, että kun olen rumakin vielä. Että olen lihava ja huono kun en saa laihdutettua. Ja siis tuo ulkonäköovouhotus on todella pahaa jo. Ahdistun ulos menemisestä, jos on kesäpäivä ja pitäisi laittaa esim. shortsit. "Kaikki muut naiset näyttää paremmilta ja hoikemmilta." "Mulla on rumat jalat ja säärikarvojakin vielä." "Mulla on huono iho ja ryppyjä silmien alla." "Mun maha pömpöttää ja perse roikkuu." Ja tää on tätä päivästä toiseen. Olen alkanut myös uskoa tähän. Olen jopa niin epätoivoinen, että välillä kysyn mieheltä, miten on mahdollista että sillä edes seisoo mun kanssa
Halusin vain jakaa tämän asian teidän kanssa, kun mulla on vaikea olla. Kiitos teille, jotka luitte tän. Olisin enemmän kuin kiitollinen, jos jollain olisi tähän jotain kommentoitavaa tai apuja. Haluaisin muuttua. Oppia hyväksymään itseni sekä tietämään, mitä mä oikein elämältä haluan.
Mulla on ollut huono itsetunto yläasteelta lähtien. Siis tosi huono. Pidän itseäni rumana ja lihavana, vaikkakin paino on vain normaalipainon ylärajalla. En kai minä nyt muutenkaan ruma ole oikeasti. Mutta siis, esimerkiksi tänään sovittelin taas juoksuvaatteita kaupoilla (olen siis laihiksella, jälleen), niin oikein mielessäni lietsoin vihaa peilikuvaani kohtaan. Nyt vielä suututtaa enemmän, kun vatsa on oikea röllykkä synnytyksen jäljiltä. Mulla tuli vielä tosi paljon pahoja raskausarpia.
No joo, sitten ostin myös juoksukengät. Soitin joka välissä miehelle, että millaiset voin ostaa, paljon saa maksaa, kumpi on parempi ja että hän ei kyllä varmaan pysty enää katsomaan mua, jos näkee mut niissä juoksutrikoissa. Mies sanoi, että koita nyt vihdoin päättää jotakin itse. Alkoi ihan itkettää. Siis täytyy sanoa, että mies jaksaa mua hienosti, rakastaa tosi kovin, ei annan aihetta mustasukkaisuuteen, hoitaa oman osuutensa kotitöistä ja lastenhoidosta. Ja ymmärtää mua, mun menneisyyttä. Mutta tuo kommentti sai mut ajattelemaan.
Mä tajusin, että kun mä haluaisin koko ajan miellyttää muita, niin kyse on siitä, että lapsena oon saanut huomiota ja hyväksyntää olemalla vain kiltti tyttö. Mun isolla siskolla oli tosi paha murrosikä ja pikkusisarukset oli vaippaikäisiä, kun mulla alkoi miellyttämisen tarve. Se on jatkunut tähän päivään asti ja edelleen yritän tehdä kaiken "oikein", enkä kuuntele mitä itse haluan. Siis esimerkiksi käydään molempien vanhemmilla kylässä suht saman verran, koska se on "oikein". En halua tuottaa kellekään pettymystä. Ylisuoritin yliopiston, kun kaipasin hyväksyntää. Ahdistun esimerkiksi suuseksistä, kun jos mies sitä haluaisi ja itse en, niin yritän kuitenkin, etten vain loukkaisi miestä. Nää siis vain esimerkkejä, toimii melkein kaikkeen mitä teen.
Sitten kun tajusin tuon, aloin miettiä, että tämän jälkeen olen sitten alkanut sättiä itseäni, kun en onnistukaan aina miellyttämään kaikkia. Esimerkiksi ei voida olla jouluja molemmilla isovanhemmilla, kun asuvat toisistaan yli 400km päässä. Ajattelen aina vain että olen huono. Että olen huono, jos en ole ehtinyt siivota/laittaa ruokaa/käydä kaupassa, kun kerta hoidan vauvaa kotona ja mies on töissä. Ja en tiedä, että siitäkö se johtuu, mutta olen tämän "huonouden" kohteen vaihtanut konkreettisesti ulkonäköön. Eli siis kun jotain menee pieleen, niin lähes heti ajattelen, että kun olen rumakin vielä. Että olen lihava ja huono kun en saa laihdutettua. Ja siis tuo ulkonäköovouhotus on todella pahaa jo. Ahdistun ulos menemisestä, jos on kesäpäivä ja pitäisi laittaa esim. shortsit. "Kaikki muut naiset näyttää paremmilta ja hoikemmilta." "Mulla on rumat jalat ja säärikarvojakin vielä." "Mulla on huono iho ja ryppyjä silmien alla." "Mun maha pömpöttää ja perse roikkuu." Ja tää on tätä päivästä toiseen. Olen alkanut myös uskoa tähän. Olen jopa niin epätoivoinen, että välillä kysyn mieheltä, miten on mahdollista että sillä edes seisoo mun kanssa
Halusin vain jakaa tämän asian teidän kanssa, kun mulla on vaikea olla. Kiitos teille, jotka luitte tän. Olisin enemmän kuin kiitollinen, jos jollain olisi tähän jotain kommentoitavaa tai apuja. Haluaisin muuttua. Oppia hyväksymään itseni sekä tietämään, mitä mä oikein elämältä haluan.
Ja oikeasti alat tehdä asioita niin miten itse haluat! Se saa olosi huonoksi kun jatkuvasti teet vastoin omia halujasi. Tiedän että ei se noin vaan käy, mutta se on mahdollista.
