V
vierailija
Vieras
Olen kolmekymppinen mies ilman omia lapsia, mutta täältä uskoisin saavan sopivia vastauksia.
Olen nyt reilu puoli vuotta tutustunut uusioperheen arkeen. Uusioperheeseen kuuluu minä, viisi vuotta itseäni vanhempi nainen sekä nelivuotias tyttö. Muuten sujuu ihan mallikkaasti, mutta yöaika on sellaista kikkailua. Lähes poikkeuksetta lapsi herää keskellä yötä ja joka ikinen kerta pahantuulisena herättäen kaikki muut. Milloin on hetken ollut hereillä ja ei saa enää unta ja alkaa itku (kuitenkin nukahtaa max 5 min päästä kun itkut loppuu), milloin on peitto lipsahtanut jalkopäähän ja ei vain viitsi itse nostaa (jolloin äiti nousee korjaamaan) ja milloin jano (jolloin äiti nousee hakemaan vettä). Välillä vuoronperään näitä kaikkia, kun edellinen tilanne on ohi. Lapsella myös useasti vesipullo sängyn vieressä, mutta ei jostain tuntemattomasta syystä kelpaa, eli voidaan kenties puhua huomionhakuisuudesta?
Ajoittain minusta tuntuu, että lapsi vie äitiään kuin pässiä narussa, äiti lähinnä hyssyttelee ja antaa periksi ja lapsi saa mielestäni kohtuuttoman usein tahtonsa läpi. Minulla on sellainen olo, että äiti ennemmin välttelee tilanteita, joissa lapsi alkaa kiukuttelemaan, kuin laittaisi lapselle selkeät rajat.
Mutta tätä nukkumiskuviota alkaa olla minun mitta täysi ja suhteemme alkaakin pikkuhiljaa rakoilla. En osaa ottaa kantaa, onko tämä käytös nelivuotiaalle normaalia, mutta olenko täysin väärässä, jos väitän, että kasvatuksessa on tehty virhe kun on lähdetty yöaikaan lapsen pompoteltavaksi? Olen useita kertoja sanonut, että tuo lapsen käskytettäväksi lähteminen ja toivominen että se joskus loppuu, tuskin lienee oikea tapa. Vastaukseksi saan hyvin usein, että se on vielä lapsi, tai että en tiedä näistä asioista koska minulla ei ole omia lapsia.
On jotenkin sellainen olo, että tuon ikäinen kokeilee tuollaista pompottamista, ja jos havaitsee toimivaksi, varsin myös käyttää sitä jatkossakin. Ymmärtäisin tuollaisen ilman varsinaista syytä itkemisen yöaikaan vauvalta, mutta minä en pidä tätä tilannetta täysin normaalina. Tätä siis jatkunut koko yhdessäoloajan ja voidaan sanoa, että lähes jok'ikinen yö.
Voisitteko ottaa kantaa, onko tämä nelivuotiaalta aivan normaalia käytöstä? Toimiiko äiti tilanteessa oikein, ja jos ei, miten kyseisen lapsen yölliseen käytökseen tulisi suhtautua? Vai tuleeko sitten tosiaan vaan sietää tilannetta tällaisena ja toivoa että menee ajan kanssa ohi?
Olen nyt reilu puoli vuotta tutustunut uusioperheen arkeen. Uusioperheeseen kuuluu minä, viisi vuotta itseäni vanhempi nainen sekä nelivuotias tyttö. Muuten sujuu ihan mallikkaasti, mutta yöaika on sellaista kikkailua. Lähes poikkeuksetta lapsi herää keskellä yötä ja joka ikinen kerta pahantuulisena herättäen kaikki muut. Milloin on hetken ollut hereillä ja ei saa enää unta ja alkaa itku (kuitenkin nukahtaa max 5 min päästä kun itkut loppuu), milloin on peitto lipsahtanut jalkopäähän ja ei vain viitsi itse nostaa (jolloin äiti nousee korjaamaan) ja milloin jano (jolloin äiti nousee hakemaan vettä). Välillä vuoronperään näitä kaikkia, kun edellinen tilanne on ohi. Lapsella myös useasti vesipullo sängyn vieressä, mutta ei jostain tuntemattomasta syystä kelpaa, eli voidaan kenties puhua huomionhakuisuudesta?
Ajoittain minusta tuntuu, että lapsi vie äitiään kuin pässiä narussa, äiti lähinnä hyssyttelee ja antaa periksi ja lapsi saa mielestäni kohtuuttoman usein tahtonsa läpi. Minulla on sellainen olo, että äiti ennemmin välttelee tilanteita, joissa lapsi alkaa kiukuttelemaan, kuin laittaisi lapselle selkeät rajat.
Mutta tätä nukkumiskuviota alkaa olla minun mitta täysi ja suhteemme alkaakin pikkuhiljaa rakoilla. En osaa ottaa kantaa, onko tämä käytös nelivuotiaalle normaalia, mutta olenko täysin väärässä, jos väitän, että kasvatuksessa on tehty virhe kun on lähdetty yöaikaan lapsen pompoteltavaksi? Olen useita kertoja sanonut, että tuo lapsen käskytettäväksi lähteminen ja toivominen että se joskus loppuu, tuskin lienee oikea tapa. Vastaukseksi saan hyvin usein, että se on vielä lapsi, tai että en tiedä näistä asioista koska minulla ei ole omia lapsia.
On jotenkin sellainen olo, että tuon ikäinen kokeilee tuollaista pompottamista, ja jos havaitsee toimivaksi, varsin myös käyttää sitä jatkossakin. Ymmärtäisin tuollaisen ilman varsinaista syytä itkemisen yöaikaan vauvalta, mutta minä en pidä tätä tilannetta täysin normaalina. Tätä siis jatkunut koko yhdessäoloajan ja voidaan sanoa, että lähes jok'ikinen yö.
Voisitteko ottaa kantaa, onko tämä nelivuotiaalta aivan normaalia käytöstä? Toimiiko äiti tilanteessa oikein, ja jos ei, miten kyseisen lapsen yölliseen käytökseen tulisi suhtautua? Vai tuleeko sitten tosiaan vaan sietää tilannetta tällaisena ja toivoa että menee ajan kanssa ohi?