Niin siitä parisuhteen aloittamisesta vielä...

[Kepsis]

omassa ketjussaan.

Olen saanut yleistä hyväksyntää sellaiselle asialle, että ei tulisi aloittaa parisuhdetta ennenkuin on päässyt yli edellisestä suhteesta. Kaikki ei varmaan tuota allekirjoita koska yleinen järki on kiellettyä joissain päin Suomea.

Mutta tuohon logiikkaan nojautuen, miksi täällä(kin) tehdään hyvin usein aloituksia missä perustellaan omaa "oikeassa" olemistaan jonkun asian suhteen parisuhteessa sillä että kun "mies tietää että edellisessä suhteessani..."

Niin? Missä kohti meni vikaan? Jos et ole päässyt yli siitä sikapaska exästäsi, niin miksi kannat vanhat paskat uuden kumppanin niskaan, teet vaatimuksia miten hänen tulee ajatella ja toimia, ettei vaan aiheuttaisi mitään tilannetta missä sinulle tulee flashbackeja entisestä suhteestasi.

Ota kumppanisi yksilönä ja omana itsenään, hyvine ja huonoine puolineen, äläkä taannu joksikin "Mutta kun tuntuu pahalta..." ja "Kyllä exä kanssa teki niin ja sitten sain kärsiä kun ei se sika..." jankkausautomaatiksi.

Jos teidän välinen suhde on edes suurinpiirtein hyvällä pohjalla ja nautitte toisistanne, ei kummallakaan ole tarvetta tarkoituksella loukata toista, tai sitten jollakin on tarkoitus pariutua vain siksi että saa tappelukumppanin, ei elämänkumppania.

Jos aiempi oletus pitää paikkansa, miten se että esimerkiksi se kumppani itsetyydyttää, käy ravintolassa kaverien kanssa, katselee rannalla / kaupungilla joskus muita naisia, voisi mitenkään olla teiltä pois?

Onko ainoa tapa olla parisuhteessa, ajatuspoliisin tapa tai kontrollifriikin pakkomielteily? Jos on paha olo parisuhteessa niin jutelkaa, jos juttelu ei onnistu, aika terapeutille, jos terapeutti ei auta, niin ero, jos et halua erota, turpa kiinni ja tyydy siihen mitä on.

Parisuhde on kahta aikuista varten, ei kiukutteleville lapsille joilla on kiire vain varmistaa oma asemansa siinä korkeimmalla korokkeella missä saa muka sanoa miten asiat tehdään, kenen ajatukset ja tunteet merkkaa eniten.

Lapset ei ole ikinä syy jäädä yhteen jos parisuhde mättää. Se on aina tekosyy. Vuonna 2011 luulisi olevan riittävästi faktoja jokaiselle siitä miten huono parisuhde tai kylmä sellainen on väärä esimerkki lapsella ja yhteishuoltajuus / yksinhuoltajuus tekee ihan ehjiä lapsia, riippuen olosuhteista mihin ne altistetaan ja kuinka heidät kasvatetaan.

 

[iiris-77]

Olipa purkaus!

Ite olen sitä mieltä, että tilanteita on monia. Kyllä joskus voi olla ihan ookoo myös siirtyä suhteesta toiseen. Toisessa tapauksessa se taas ei ole ok.

 

[sori]

En ymmärtänyt tekstin pointtia.

Ei saa tapella?

 

[Millenia]

Olen osittain samaa mieltä. Itse olen peliharrastajanainen, ja jatkuvasti törmään tilanteisiin, joissa naiset ovat kieltäneet miesystävältään pelaamisen kokonaan, kun "paska exäkin pelasi". Tilanne ei siis ole välttämättä edes se, että suhde meni karille tuon pelaamisen takia, asian vaan yhdistään exän paskuuteen muuten. Tässä on kyse juuri siitä, että ihminen on yksinkertaisesti idiootti, eikä voi hyväksyä toista sellaisena kun se on. Exä oli huono niin seuraavassa ei sitten saa olla yhtään ainoaa samanlaista piirrettä. Naurettavaa.

Mutta sitten taas ihmiset oikeasti kantaa mukanaan menneisyyttään, halusi tai ei. Arvet ei hetkessä parane ja kyllä se nyt olisi aika hämärää pidättäytyä suhteesta ihastumaansa henkilöön sen takia, että jossain takanapäin on ollut ero ja huono ihmissuhde. Ei ne arvet välttämättä ikinä parane kokonaan. Kyllä minun mielestäni pitää myös puolison tulla joskus vastaan. Voitko vaatia, että väkivallasta, raiskauksesta, kuolleista läheisistä jne. täytyy vain "päästä yli"?

Uskon kyllä, että et tarkoittanut juuri noita asioita, mutta joskus sellainen sinulle pieni asia onkin jollekin toiselle iso asia. Mihin se vedetään se viiva, mikä kokemus on tarpeeksi traumaattinen, ettei sinun tarvitse siitä selvitä yli yksinäsi, ennenkuin saat haluat tukea parisuhteessa.

 

["eee"]

Multakin jäi nyt tekstin punainen lanka löytämättä. Purkautuminen kaikista palstalla ärsyttämään jääneistä parisuhdeaiheista?

 

[Ultramariini]

Yksiselitteistähän tämä(kään) jos nyt mikään ihmissuhteissa koskaan onkaan, ei ole. Eli joskus siirtyminen suhteesta toiseen voi olla ihan toimivakin vaihtoehto.. ajatellaan vaikka sellaisia suhteita, joissa se ero toisesta on tavallaan tehty, jo siinä suhteessa ollessa.
Enkä lähtisi kaikkia laastarisuhteitakaan tuomitsemaan, joskus ne voivat lääkitä, vaikka suotavaa olisi toki, että suhteen molemmat osapuolet olisivat sitten tietoisia siitä, että kysessä on sellainen.. ei kenties pysyvä suhde, jolle rakentaa.
Mutta siinä olen samaa mieltä, että ne entisen suhteen jättämät painolastit pitäisi käsitellä pois, eikä raahata niitä mukanaan parisuhteesta toiseen. Pitäisi uskaltaa ja oppia elämään yksin ja oivaltaa sellainen, ettei onnellisuutta voi rakentaa yksin toisen ihmisen varaan. Minusta jokainen ihminen on tavallaan vastuussa itse omasta onnestaan. En sano,etteivätkö lähimmäisemme lisäisi onneamme ja toimisi onnen lähteinä. . mutta minusta parisuhdetta ei voi rakentaa sellaiselle -tuon on vastattava onnestani - ajattelulle. Minusta parisuhteessa on opittava olemaan minä, jotta voi olla myös me.

 

[Totta tosiaan]

Jokainen ON vastuussa omasta onnestaan. Mun äiti täyttää ensi vuonna 65 vuotta, eikä ole sitä vieläkään tajunnut. Turha kai sanoakaan, että kyseessä on erittäin onneton ihminen.

 

[Totta tosiaan]

Lisään vielä: se että pitää parisuhdetta ja lapsia jonkinlaisena onnellisuusgeneraattorina on mielestäni lähes yhtä lapsellista kuin uskoa, että onnea voi ostaa kaupasta.

 

[iltapuhteella]

En ymmärtänyt ideaa ollenkaan. Samaa mieltä olen siitä, että eron jälkeen ihmisen tulisi olla totaalisesti yksin, jotta oppisi tuntemaan itsensä ja tunnistamaan yksinäisyydestä kumpuavat sisäiset tunteet. Ahdistus pakottaa ihmisen muuttamaan huonoja tapojaan. Vaarallista on, jos "edellisessä parisuhteessa mättää", (jopa niin pahasti että rikotaan lastenkin perhe) ja kuitenkin rynnätään uuteen suhteeseen onnesta liidellen, koska uskotaan vakaasti ettei itsessä ole mitään vikaa. Tai jos olikin, niin sekin johtui vaan puolisosta!

Kokeneena voin sanoa, ettei puolison vaihto kannata. Uudessa puolisossa ei ole välttämättä samoja vikoja kuin edellisessä, mutta vikojen määrä on suunnilleen sama. Ja mikä tärkeintä: ne vituttaa ihan yhtä paljon! Omat viat pysyvät ennallaan, tai ainakin niiden muuttaminen on yhtä vaikeaa kuin edellisessä suhteessa. Ainoa hyvä puoli on se, että omat odotukset ovat realistisemmat uudessa suhteessa. Kyse ei ollutkaan siitä, kenen kanssa olit naimisissa, vaan siitä miten osasit rakastaa...

Lapset ovat paras syy yhdessäpysymiseen, silloin pitää olla luja vanhempi ja tehdä itsensä kanssa töitä jotta muuttuisi paremmaksi puolisoksi ja perhe olisi onnellisempi. Lapset haluavat säilyttää ydinperheensä, vaikkei elämä olisikaan kuin elokuvissa tai vanhempien itsekeskeisissä haaveissa.

Itse kasvoin ydinperheessä ja näin vanhemmillani kaikenlaisia vaiheita. Välillä oli kaikenlaisia vaikeuksia, täydet syyt eroamiseen, sanoisi joku. Toki tiesin, ettei he aina olleet suinkaan onnellisia yhdessä ja riitoja oli joskus paljon. Kaikesta he kuitenkin loppujen lopuksi selvisivät. Olen onnellinen että saan nähdä heidät nyt eläkkeellä yhdessä, isovanhempina. He ovat opettaneet minulle kykyä rakastaa, eivät sitä että pitäisi hakea joku "oikea puoliso, jota olisi helppo rakastaa."

 

[säpäle]

En minäkään oikein ymmärtänyt aloitusta. Onhan ihmisellä aina mukanaan se menneisyys oli se sitten juopotteleva ex-mies, hakkaava isä tai tuntematon raiskaaja? Miksi parisuhteessa saadut traumat ja kokemukset pitäisi osata pyyhkäistä pois, mutta muita ei? Vai pitäisikö esimerkiksi lapsuudenkin traumat käydä läpi ennen parisuhteen aloittamista?

 

[Ultramariini]

En minäkään oikein ymmärtänyt aloitusta. Onhan ihmisellä aina mukanaan se menneisyys oli se sitten juopotteleva ex-mies, hakkaava isä tai tuntematon raiskaaja? Miksi parisuhteessa saadut traumat ja kokemukset pitäisi osata pyyhkäistä pois, mutta muita ei? Vai pitäisikö esimerkiksi lapsuudenkin traumat käydä läpi ennen parisuhteen aloittamista?

ei kai kyse ollut poispyyhkäisemisestä, vaan siitä, että olisi käsittelyt niitä ja kykenisi toimimaan niin, ettei siirrä entisen suhteen kompastuskohtia seuraavaan ja ala nähdä uudessa kumppanissa entisen puolisonsa virheitä.. ja ettei kanna kaikkea sitä menneisyyden painolastia uuden ihmisen harteille.

 

[Kepsis]

En minäkään oikein ymmärtänyt aloitusta. Onhan ihmisellä aina mukanaan se menneisyys oli se sitten juopotteleva ex-mies, hakkaava isä tai tuntematon raiskaaja? Miksi parisuhteessa saadut traumat ja kokemukset pitäisi osata pyyhkäistä pois, mutta muita ei? Vai pitäisikö esimerkiksi lapsuudenkin traumat käydä läpi ennen parisuhteen aloittamista?

Pyyhkäiseminen pois ja asioiden käsitteleminen on kaksi eri asiaa. Jos ei kykene päästämään irti vanhoista ei ole valmis uusille. Se että muistaa asioita, tuntee jopa niistä voimakkaasti, ei itsessään ole huono asia, se että rinnastaa ne uuteen kumppaniin, on. Kunnioituksen puutetta ei ole se että ylläpitää omaa seksuaalisuuttaan, vaikka sitten yksin, vaan se että olettaa omien ajatuksien olevan tärkeämpiä kuin toisen oma luonne, tarpeet tai ajatukset. Joillain ihmisillä on jännä "taito" nähdä parisuhde jonkinlaisena prinsessaunena ja jos se uni saa jotain häiriötekijöitä niin ikäänkuin olisi siinä vaiheessa oikeutettu vaatimaan jotain korjaavia toimia, koska HÄNEN ajatus täydellisestä tai hyvästä suhteesta on tämä, joten toinen loukkaa häntä, olemalla oma itsensä. Asian tekee vain huvittavammaksi se että kuinka moni ei sitten ole kertonutkaan kumppanilleen miten oikeasti näkee parisuhteen ja kuinka sen tulee toimia kirjaimellisesti omasta mielestään.

 

[melkein eronnut]

En ymmärtänyt ideaa ollenkaan. Samaa mieltä olen siitä, että eron jälkeen ihmisen tulisi olla totaalisesti yksin, jotta oppisi tuntemaan itsensä ja tunnistamaan yksinäisyydestä kumpuavat sisäiset tunteet. Ahdistus pakottaa ihmisen muuttamaan huonoja tapojaan. Vaarallista on, jos "edellisessä parisuhteessa mättää", (jopa niin pahasti että rikotaan lastenkin perhe) ja kuitenkin rynnätään uuteen suhteeseen onnesta liidellen, koska uskotaan vakaasti ettei itsessä ole mitään vikaa. Tai jos olikin, niin sekin johtui vaan puolisosta!

Kokeneena voin sanoa, ettei puolison vaihto kannata. Uudessa puolisossa ei ole välttämättä samoja vikoja kuin edellisessä, mutta vikojen määrä on suunnilleen sama. Ja mikä tärkeintä: ne vituttaa ihan yhtä paljon! Omat viat pysyvät ennallaan, tai ainakin niiden muuttaminen on yhtä vaikeaa kuin edellisessä suhteessa. Ainoa hyvä puoli on se, että omat odotukset ovat realistisemmat uudessa suhteessa. Kyse ei ollutkaan siitä, kenen kanssa olit naimisissa, vaan siitä miten osasit rakastaa...

Lapset ovat paras syy yhdessäpysymiseen, silloin pitää olla luja vanhempi ja tehdä itsensä kanssa töitä jotta muuttuisi paremmaksi puolisoksi ja perhe olisi onnellisempi. Lapset haluavat säilyttää ydinperheensä, vaikkei elämä olisikaan kuin elokuvissa tai vanhempien itsekeskeisissä haaveissa.

Itse kasvoin ydinperheessä ja näin vanhemmillani kaikenlaisia vaiheita. Välillä oli kaikenlaisia vaikeuksia, täydet syyt eroamiseen, sanoisi joku. Toki tiesin, ettei he aina olleet suinkaan onnellisia yhdessä ja riitoja oli joskus paljon. Kaikesta he kuitenkin loppujen lopuksi selvisivät. Olen onnellinen että saan nähdä heidät nyt eläkkeellä yhdessä, isovanhempina. He ovat opettaneet minulle kykyä rakastaa, eivät sitä että pitäisi hakea joku "oikea puoliso, jota olisi helppo rakastaa."

Vaikuttava ja hyvä kirjoitus! Kiitos tästä! Antoi minulle hyvin paljon ajattelemisen aihetta ja vieläpä oikealla hetkellä.

Kiitos!

 

[iltapuhteella]

Asian tekee vain huvittavammaksi se että kuinka moni ei sitten ole kertonutkaan kumppanilleen miten oikeasti näkee parisuhteen ja kuinka sen tulee toimia kirjaimellisesti omasta mielestään.[/QUOTE]

Mutta eihän tuollaisia kertomisia voi vaatia parikymppisiltä, rakastuneilta puolisoilta... ;-) Varsinkaan kun niitä eivät itsekkään ole oivaltaneet. Sitten kun ongelmat kolahtavat, on aika molempien miettiä epärealistisia odotuksiaan, sanojaan ja tekojaan. Vaikka niitä prinsessauniaan. Nähdä se tosiasia, että keskinäinen vuorovaikutus on ajautunut epäterveeseen kanssakäymiseen ja siitä on aika taistella yhdessä eroon. Ei sitä kumpikaan ole tarkoittanut, molemmat ovat käyttäytyneet heille ominaisella tavalla, olleet omia itsejään. Nyt onkin tietoisen muutoksen aika, jotta yhteisyö taas toimisi. Eli se on juuri sitä, mikä vaatii työtä parisuhteessa! Ei se ole tarkoituskaan olla helppoa, ei ole helppoja ja ongelmattomia parisuhteita olemassakaan. Ei ratkaisu ole lähteä lätkimään, mikä on toki aluksi helpompaa, mutta ei kuitenkaan itsetuntemuksen tai parisuhteen kannalta hyvä asia ollenkaan.

 

[peesailen]

En ymmärtänyt ideaa ollenkaan. Samaa mieltä olen siitä, että eron jälkeen ihmisen tulisi olla totaalisesti yksin, jotta oppisi tuntemaan itsensä ja tunnistamaan yksinäisyydestä kumpuavat sisäiset tunteet. Ahdistus pakottaa ihmisen muuttamaan huonoja tapojaan. Vaarallista on, jos "edellisessä parisuhteessa mättää", (jopa niin pahasti että rikotaan lastenkin perhe) ja kuitenkin rynnätään uuteen suhteeseen onnesta liidellen, koska uskotaan vakaasti ettei itsessä ole mitään vikaa. Tai jos olikin, niin sekin johtui vaan puolisosta!

Kokeneena voin sanoa, ettei puolison vaihto kannata. Uudessa puolisossa ei ole välttämättä samoja vikoja kuin edellisessä, mutta vikojen määrä on suunnilleen sama. Ja mikä tärkeintä: ne vituttaa ihan yhtä paljon! Omat viat pysyvät ennallaan, tai ainakin niiden muuttaminen on yhtä vaikeaa kuin edellisessä suhteessa. Ainoa hyvä puoli on se, että omat odotukset ovat realistisemmat uudessa suhteessa. Kyse ei ollutkaan siitä, kenen kanssa olit naimisissa, vaan siitä miten osasit rakastaa...

Lapset ovat paras syy yhdessäpysymiseen, silloin pitää olla luja vanhempi ja tehdä itsensä kanssa töitä jotta muuttuisi paremmaksi puolisoksi ja perhe olisi onnellisempi. Lapset haluavat säilyttää ydinperheensä, vaikkei elämä olisikaan kuin elokuvissa tai vanhempien itsekeskeisissä haaveissa.

Itse kasvoin ydinperheessä ja näin vanhemmillani kaikenlaisia vaiheita. Välillä oli kaikenlaisia vaikeuksia, täydet syyt eroamiseen, sanoisi joku. Toki tiesin, ettei he aina olleet suinkaan onnellisia yhdessä ja riitoja oli joskus paljon. Kaikesta he kuitenkin loppujen lopuksi selvisivät. Olen onnellinen että saan nähdä heidät nyt eläkkeellä yhdessä, isovanhempina. He ovat opettaneet minulle kykyä rakastaa, eivät sitä että pitäisi hakea joku "oikea puoliso, jota olisi helppo rakastaa."

Näin.

 

[Kepsis]

Mutta eihän tuollaisia kertomisia voi vaatia parikymppisiltä, rakastuneilta puolisoilta... ;-) Varsinkaan kun niitä eivät itsekkään ole oivaltaneet. Sitten kun ongelmat kolahtavat, on aika molempien miettiä epärealistisia odotuksiaan, sanojaan ja tekojaan. Vaikka niitä prinsessauniaan. Nähdä se tosiasia, että keskinäinen vuorovaikutus on ajautunut epäterveeseen kanssakäymiseen ja siitä on aika taistella yhdessä eroon. Ei sitä kumpikaan ole tarkoittanut, molemmat ovat käyttäytyneet heille ominaisella tavalla, olleet omia itsejään. Nyt onkin tietoisen muutoksen aika, jotta yhteisyö taas toimisi. Eli se on juuri sitä, mikä vaatii työtä parisuhteessa! Ei se ole tarkoituskaan olla helppoa, ei ole helppoja ja ongelmattomia parisuhteita olemassakaan. Ei ratkaisu ole lähteä lätkimään, mikä on toki aluksi helpompaa, mutta ei kuitenkaan itsetuntemuksen tai parisuhteen kannalta hyvä asia ollenkaan.

No mutta, onko parikymppinen kaikin puolin aina kypsä parisuhteeseenkaan? Ei pidä yleistää, kummallakaan tavalla, eli hyvässä tai pahassa. Ei mitään ole vaadittu tässä keneltäkään, vaan ihan maalaisjärjen perään kuuluttamista, aivan perus järkeilyä sen suhteen että mitä itse voit ja pitäisi tehdä eri tilanteissa, sen sijaan että syyllistetään automaattisesti se toinen siitä tilanteesta minkä itse tuomitsee, oli ne perusteet miksi niin ajattelee, oikeutettuja tai ei. Ei parikymppisellä normaalisti olekkaan isoa ja laajaa kokemusta pitkästä suhteesta saman katon alla jonka perusteella arvostelee uutta kumppaniaan.

Aina voidaan saivarrella tai yrittää keksiä joku tapaus mihin ei joku sääntö tai toteaminen koske, erityistilanne tai tapaus. Oletteko kuullutkaan jostain yleispätevästä tavasta elää elämää? On vain tapoja joilla helpottaa omaa ja kumppanin elämää, ei mitään autuaaksi tekevää poppakonstia jolla elät elämäsi loppuun asti onnellisena. Ota vastuu omasta elämästäsi ja ajatuksistasi, jos sinä et kontrolloi omaa elämääsi niin kuka sitten? Älä vaan erehdy luulemaan että parisuhde on syy kontrolloida toisen elämää, sinunkaan elämää, saatika kumppanisi.