S
sad mum
Vieras
Maanantai oli yksi elämäni hirveimmistä päivistä. Siitä päivästä lähtien olen elänyt jatkuvan, puristavan ahdistuksen vallassa.
Koko viime viikonlopun pelkäsin, että esikoiseni tekee itselleen jotain. Meidän fiksu, kotona viihtyvä 14 vuotiaamme. En tiedä miksi pelkäsin. Ei mitään konkreettista syytä. Soitin sitten maanantaina kouluterkkarille. Puhelussa paljastui asioita, joiden perusteella tutkin huoneen. Tiedän, tein väärin ja menetin tyttäreni luottamuksen. Mutta sen ansiosta sain selville tyttäreni masennuksen. Oireina kuolemantoiveet, syömishäiriökäyttäytyminen, viiltely ja toivottomuus/unettomuus.
Ilman huoneen tutkimista en olisi tiennyt mitään näistä. Meidän kiltti, mukautuvainen tyttömme kärsi kuukausia ilman, että tiesin. Hankin heti apua. Tutkin vielä käsilaukun, josta löytyi teriä. Viilteli koulussa. Mentiin lääkäriin akuuttivaiheen arvioon, sieltä lähete, nyt jo eka käynti nuorisopsykiatrialla takana. Onneksi sain nopeasti apua. Koulua pidän ajantasalla, jotta ovat valppaina siellä.
En ikinä anna itselleni anteeksi sitä, että en ole osannut rakentaa tyttäreni elämään riittävää turvaa ja tukea itsetunnon kehittymisessä niin, että sairastumista ei olisi tapahtunut. Olen miettinyt nämä päivät kaikki ne virheet, joita tein. Nyt on kuitenkin tärkeintä saada tytölle apua ja antaa tilaa hänen tunteilleen ja toipumiselleen. Minun syyllisyyteni on toissijaista ja siksi nyt haluankin "oksentaa" tämän tänne. Koska ne hetket, kun istumme vastaanotoilla, keskitymme tyttäreen eikä äidin pahaan oloon.
Nyt pidetään kiinni ruokailurytmeistä, onneksi paino ei ole oireilusta laskenut. Vaaka on hävitetty, kaikki sheiverit on hävitetty ja hankittu kone karvojen poistoon. Apua haettu ja saatu. Kunpa kaikki olisi vain pahaa unta....
Koko viime viikonlopun pelkäsin, että esikoiseni tekee itselleen jotain. Meidän fiksu, kotona viihtyvä 14 vuotiaamme. En tiedä miksi pelkäsin. Ei mitään konkreettista syytä. Soitin sitten maanantaina kouluterkkarille. Puhelussa paljastui asioita, joiden perusteella tutkin huoneen. Tiedän, tein väärin ja menetin tyttäreni luottamuksen. Mutta sen ansiosta sain selville tyttäreni masennuksen. Oireina kuolemantoiveet, syömishäiriökäyttäytyminen, viiltely ja toivottomuus/unettomuus.
Ilman huoneen tutkimista en olisi tiennyt mitään näistä. Meidän kiltti, mukautuvainen tyttömme kärsi kuukausia ilman, että tiesin. Hankin heti apua. Tutkin vielä käsilaukun, josta löytyi teriä. Viilteli koulussa. Mentiin lääkäriin akuuttivaiheen arvioon, sieltä lähete, nyt jo eka käynti nuorisopsykiatrialla takana. Onneksi sain nopeasti apua. Koulua pidän ajantasalla, jotta ovat valppaina siellä.
En ikinä anna itselleni anteeksi sitä, että en ole osannut rakentaa tyttäreni elämään riittävää turvaa ja tukea itsetunnon kehittymisessä niin, että sairastumista ei olisi tapahtunut. Olen miettinyt nämä päivät kaikki ne virheet, joita tein. Nyt on kuitenkin tärkeintä saada tytölle apua ja antaa tilaa hänen tunteilleen ja toipumiselleen. Minun syyllisyyteni on toissijaista ja siksi nyt haluankin "oksentaa" tämän tänne. Koska ne hetket, kun istumme vastaanotoilla, keskitymme tyttäreen eikä äidin pahaan oloon.
Nyt pidetään kiinni ruokailurytmeistä, onneksi paino ei ole oireilusta laskenut. Vaaka on hävitetty, kaikki sheiverit on hävitetty ja hankittu kone karvojen poistoon. Apua haettu ja saatu. Kunpa kaikki olisi vain pahaa unta....