Asiasta mitään tietämättömien kliseistä höpinää tuo "tietää mihin ryhtyy, ottaa koko paketin". Kuulkaas, jos ei ole koskaan asunut "vieraan" lapsen ja tämän vanhemman kanssa saman katon alla, ei voi tietää mitä kaikkea se tarkoittaa. Vaikka kuinka hyväksyisi lapsen olemassaolon, on asian kanssa elämään oppiminen oma prosessinsa. Samoin koko tilanne on uusi ja outo sekä lapselle että tämän vanhemmalle (myös sille toiselle vanhemmalle). Tilanteeseen ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa tai asennetta. Meillä ihmisillä on tunteemme, jotkut niistä helposti ymmärrettäviä, toiset vähemmän. Mutta uusperhekuvioissa ne totta vie ovat moninaiset!
Tilanteessa on tyttöystävällesi niin monta uutta juttua ja asiaa, joihin pitää oppia ja sopeutua, että ei ole mikään ihme, mikäli asia tuntuu hankalalta. Olen itse kahden ihanan pojan äitipuoli ollut nyt kolmisen vuotta. Puolitoista vuotta meni siihen, että tilanteeseen oppi. Se on kaikkea muuta kuin helppoa. Olen alusta asti halunnut lapsille vain parasta, mutta tilanteen mukanaan tuomat tunteet ovat todella vaatineet paljon työtä.
Kun perhe-elämään hyppää "kesken kaiken", on tunnekuohu valtava. Varsinkin lapsettomalla kumppanilla. Siinä ei opetella lapsiperheen elämää raskauden ja vauva-ajan kautta, vaan pahimmillaan laitetaan hämmentynyt kumppani keskelle itselleen vieraan lapsen uhmaikäkohtausta miettimään mitä pitäisi tehdä. Kun tähän puhtaaseen tietämättömyyteen ja tottumattomuuteen yhdistetään kirjava tunneskaala lasta, omaa puolisoa ja lapsen toista vanhempaa kohtaan, on soppa valmis.
Koska te seurustelette, on tyttöystävällesi ollut alusta asti selvää, että sinulla on lapsi. Hän siis on tämän asian tiennyt, eikä se ilmeisesti ole suhteen aloittamista estänyt. Hänellä on siis alunperin ollut positiivinen ajatusmaailma isyydestäsi ja lapsestasi. Ehkä totuus on vain valjennus hänelle hieman rajummin, kuin olisi osannut ajatella. Kuten sanottua, sitä arkielämää ei voi tietää ennen kuin sen näkee ja kokee. Ja jokainen lapsiperhe on vielä omanlaisensa sekoitus sääntöjä, toimintatapoja ja tunteita.
Tärkeintä mitä voit tehdä, on keskustella selvästi tilanteesta ja toiveista tyttöystäväsi kanssa. Teillä pitää olla selvät sävelet siitä, miten lapsen kanssa toimitaan. Oma puolisoni osasi hoitaa tilanteen aivan upeasti, ja silti meillä tosiaan meni se 1,5 vuotta, että hommat alkoivat ihan oikeasti täysin sujua. Uusioperhe vaatii aina opettelua kaikilta. Alla pari esimerkkiä meidän suhteestamme, jotka olivat mielestäni meillä ne tärkeimmät jutut suhteen alussa.
Meillä oli tärkeää, että mies antoi minulle "vapaat kädet" heti suhteen alussa toimia sekä "hyvässä että pahassa" lasten kanssa. Sain vapaasti luoda omaa suhdettani heihin leikkimällä, sylittelemällä ja halimalla, toisaalta komentamalla ja opastamalla. Olettaisin, että hänellä oli pää kohdillaan tässä asiassa: jos et voi luottaa tyttöystäväsi tapaan toimia lastesi kanssa, olet joko ylisuojeleva tai tyttöystäväsi ei ole sopiva kumppani sinulle tai et tunne häntä vielä tarpeeksi hyvin (jolloin on ehkä syytä ensin tutustua, ja sitten vasta ottaa lapsi mukaan kuvioihin).
Mies myös jakoi huomiotaan tasapuolisesti. Tällä hän osoitti lapsilleen, että he ovat edelleen hänelle ihan yhtä rakkaita kuin aikaisemminkin, mutta että myös uusi kumppani on sen saman rakkauden arvoinen. Välillä hän vietti helliä hetkiä lasten kanssa, ja välillä löhösi sohvalla rapsuttelemassa minua kun lapset istuivat vieressä (välillä sitten istuttiin ja löhöttiin kasassa rapsuttaen kaikki toinen toisiamme
). Tällä tavoin kaikkien oli helppo antaa toisilleen tilaa ja kunnioitusta, eikä syntynyt kilpailutilanteita tai mustasukkaisuutta lasten puolelta. Isä esimerkillään näytti, miten kunnioitus ja suhtautuminen perheessämme pelaa.
Nämä kaksi asiaa ovat minusta tärkeimpiä toimivan perhekonseptin luomisessa. Ja toki lisäksi oma asenteeni, jonka mukaisesti pyrin aina auttamaan ja osallistumaan täysipainoisesti perheemme arkeen lasten ollessa kanssamme. Se vaatii perheen aikuisilta suurta sitoutumista, mutta toisaalta myös pitkää pinnaa.
Suhteen alussa kasvatusperiaatteemme olivat joiltain osin kuin yö ja päivä. Se aiheutti tietenkin kitkaa, kun allekirjoittanut menetti hermonsa katsellessa ylenpalttista hemmottelua tilanteissa, jotka ehkä olisivat vaatineet vähän jämäkämpää otetta jne. Mutta vuosien mittaan kun asioista on puhuttu, puhuttu ja puhuttu, ovat näkemykset lähentyneet huomattavasti. Itse olen tullut avarakatseisemmaksi, joustavammaksi ja toisaalta oppinut hirveän paljon lapsista. Toisaalta mieheni taas on ymmärtänyt, ettei eroa tarvitse lapsille hyvitellä, vaan lasten kannalta tärkeää on normaali arki, sopiva annos niitä perinteisiä asioita: rakkautta ja rajoja. Ja että myös etävanhemman on pidettävä huoli lasten arkitoimista, kuten koulun hoitamisesta, kodin hoidon opettelusta jne.
Eli aikaa, aikaa ja aikaa. Et voikaan olettaa, että tyttöystäväsi solahtaisi elämääsi lapsesi kanssa tuosta nuin vain. Kyllä se vaatii työtä ja joustavuutta teiltä molemmilta, mutta mikäli ilmapiiri on pääsääntöisesti positiivinen ja avoin, on mahdollisuudet vaikka mihin. Tsemppiä!
