Nyt mä tiedän, millainen mies saisi tän mun ikisinkkuuden loppumaan.

[Jo kymmenen vuotta sinkkuna]

Eri asia on vaan se, onko sellaisia miehiä olemassa..

Mutta siis miehen pitäisi olla varma ja rohkea. Sen pitäisi uskaltaa tulla lähelle, pitää musta kiinni ja sanoa että on hulluna muhun ja haluaa mut. Sen pitää uskaltaa koskettaa ja sanoa tunteensa suoraan. Sen miehen pitää nähdä mun naamioni taakse, sen pitää nähdä se, että mä pelkään rakkautta, rakastumista, pettymistä mutta että pohjimmiltani mä kuitenkin kaipaan parisuhdetta ja kestävää rakkautta. Se ei saa antaa periksi heti, jos mä en uskalla alkuun olla täysillä mukana. Sen pitää vaan kärsivällisesti olla siinä, antaa aikaa ja tilaa mutta kuitenkin samalla tehdä selväksi sen, että hän on siinä eikä lähde minnekään.

Jos tuollaista miestä ei ole eikä tule, niin mun sinkkuus ei lopu koskaan. Mä kun en osaa lukea rivien välejä, mä en ymmärrä vihjailuja, joten jos mies ei suoraan tee tunteitaan tiettäväksi, niin mä en edes tajua kiinnostusta. Tästä johtuen mies sitten kuvittelee, ettei kiinnostus ole molemminpuolista ja katoaa maisemista. Mä kun suhtaudun miehiin kaverillisesti ja kuvittelen että niin nekin muhun.. kunnes sitten kun on liian myöhäistä, tajuan että oonkin käsittänyt koko kuvion väärin.

Sanokaa odotanko mä liikaa? Onko tuollaisia miehiä olemassakaan? Ymmärrän oman vajavaisuuteni ja omat haavani, mutta en ainakaan toistaiseksi ole päässyt tästä ongelmastani (epävarmuus) eroon.

 

[astrolabe]

On olemassa, mutta kaipa he aika harvinaisia ovat.

 

["aapee"]

Mulla on siis "sitoutumiskammo", mikä on paradoksaalista sillä mä haluaisin oikeasti sitoutua. Mutta mua kyllä pelottaa aivan hirvittävästi pettyminen ja satutetuksi tuleminen. On just sellainen olo, että kukaan ei voi rakastaa mua jos ne tietää millainen mä oikeasti olen. Vaikka mä olen kyllä ihan normaali ja kiltti ihminen, mutta onhan tää haava sielussa hiukan ikävä asia. Olen elänyt läpi erittäin vaikean parisuhteen ja pelkään sitäkin, että sekin on jättänyt muhun jonkunlaisen leiman, ja että jos kukaan saa siitä tietää, olen heti "toisen luokan" ihminen enkä taaskaan rakkauden arvoinen. Vähintään miehet ajattelee, etteivät halua "sekaantua" kaltaiseeni ihmiseen, jolla on häriintynyt eksä. Eksäni on kylläkin kuollut, mutta eihän sellaista voi mennä sanomaan heti. "Joo, mun eksä nyt oli tuollainen mutta ei hätää, hän on kuollut joten ei vainoa enää" Just.

:/

 

[päätön]

Eri asia on vaan se, onko sellaisia miehiä olemassa..

Mutta siis miehen pitäisi olla varma ja rohkea. Sen pitäisi uskaltaa tulla lähelle, pitää musta kiinni ja sanoa että on hulluna muhun ja haluaa mut. Sen pitää uskaltaa koskettaa ja sanoa tunteensa suoraan. Sen miehen pitää nähdä mun naamioni taakse, sen pitää nähdä se, että mä pelkään rakkautta, rakastumista, pettymistä mutta että pohjimmiltani mä kuitenkin kaipaan parisuhdetta ja kestävää rakkautta. Se ei saa antaa periksi heti, jos mä en uskalla alkuun olla täysillä mukana. Sen pitää vaan kärsivällisesti olla siinä, antaa aikaa ja tilaa mutta kuitenkin samalla tehdä selväksi sen, että hän on siinä eikä lähde minnekään.

Jos tuollaista miestä ei ole eikä tule, niin mun sinkkuus ei lopu koskaan. Mä kun en osaa lukea rivien välejä, mä en ymmärrä vihjailuja, joten jos mies ei suoraan tee tunteitaan tiettäväksi, niin mä en edes tajua kiinnostusta. Tästä johtuen mies sitten kuvittelee, ettei kiinnostus ole molemminpuolista ja katoaa maisemista. Mä kun suhtaudun miehiin kaverillisesti ja kuvittelen että niin nekin muhun.. kunnes sitten kun on liian myöhäistä, tajuan että oonkin käsittänyt koko kuvion väärin.

Sanokaa odotanko mä liikaa? Onko tuollaisia miehiä olemassakaan? Ymmärrän oman vajavaisuuteni ja omat haavani, mutta en ainakaan toistaiseksi ole päässyt tästä ongelmastani (epävarmuus) eroon.

ei osaa miehetkään, ilman jäät.

 

[ei näin]

Ihan ensiksi voisit kyllä keskittyä sen haavan parantamiseen. Se ei ole keneenkään toisen tehtävä, eikä tehtävissä.

Lue kirjoja, opettele tuntemaan itsesi ja tunnelukkosi. On paitsi epäreilua, niin pitkällä tähtäimellä myös turhan huojuvaa odottaa sun ongelmien parantuvan parisuhteessa. Mikäli parantuisikin, olisi sulla suhteen päättyessä taas sama ongelma.

 

["vieras"]

Mulla on vähän samanlainen tilanne. Sinkkuvuosia vaan vähemmän takana. Tapasin juuri tuollaisen miehen. Koskettaa ja kertoo tunteistaan. Hyväksyi ja hyväksyy sen, että en heti pystynyt samaan tai että asia tuottaa vieläkin minulle ajoittain vaikeuksia. Pitää hyvänä ja hemmottelee, ymmärtää myös sen, että hyvän vastaanottaminen on vaikeaa. Jaksoi yrittää vaikka välillä tuli torjutuksi. Ei antanut periksi vaikka sinnikkäästi yritin pitää loitolla. Kärsivällisesti odotti, että uskalsin avautua. Ei painostanut sitoutumaan vaikka teki selväksi että muita hän ei kaipaa. Asioissa edettiin pikkuhiljaa, minun tahdissa ja varovasti. Mies antoi minulle aikaa, tukea, ymmärrystä, huolenpitoa ja välittämistä jota en ollut aikaisemmin kokenut. Mies kesti vaikka kerroin järkyttäviä asioista menneisyydestäni. Vaikka itse pidän itseäni vaurioituneena, mies ei. Näkee minut vahvana, uskomattomana upeana naisena joka on selviytynyt traumattisista kokemuksista. Kyllä heitä löytyy. Vaikeampaa oli itse antaa itselleen luvan vastaanottaa sitä hyvää, uskaltaa välittää ja hyväksyä että toinen aidosti pitää minusta juuri sellaisena kun olen.

 

[njoooojo]

mä kun tapasin nykyisen aviomieheni olin todella epävarma itsestäni,pelkäsin että mut hylätään ja jätetään, jopa tahallani aiheutin riitoja et se mies vaan mut jättäis ni ei tarvii sit myöhemmin surra enempää, mut se ukko ottikin vaan kiinni ja san oet mä en lähe mihinkään mä rakastan sua. hän sai minut taas uskomaan rakkauteen ja luottamaan häneen ja ihmisiin

 

["aapee"]

[QUOTE="vieras";29090657]Mulla on vähän samanlainen tilanne. Sinkkuvuosia vaan vähemmän takana. Tapasin juuri tuollaisen miehen. Koskettaa ja kertoo tunteistaan. Hyväksyi ja hyväksyy sen, että en heti pystynyt samaan tai että asia tuottaa vieläkin minulle ajoittain vaikeuksia. Pitää hyvänä ja hemmottelee, ymmärtää myös sen, että hyvän vastaanottaminen on vaikeaa. Jaksoi yrittää vaikka välillä tuli torjutuksi. Ei antanut periksi vaikka sinnikkäästi yritin pitää loitolla. Kärsivällisesti odotti, että uskalsin avautua. Ei painostanut sitoutumaan vaikka teki selväksi että muita hän ei kaipaa. Asioissa edettiin pikkuhiljaa, minun tahdissa ja varovasti. Mies antoi minulle aikaa, tukea, ymmärrystä, huolenpitoa ja välittämistä jota en ollut aikaisemmin kokenut. Mies kesti vaikka kerroin järkyttäviä asioista menneisyydestäni. Vaikka itse pidän itseäni vaurioituneena, mies ei. Näkee minut vahvana, uskomattomana upeana naisena joka on selviytynyt traumattisista kokemuksista. Kyllä heitä löytyy. Vaikeampaa oli itse antaa itselleen luvan vastaanottaa sitä hyvää, uskaltaa välittää ja hyväksyä että toinen aidosti pitää minusta juuri sellaisena kun olen.[/QUOTE]

Kiitos tästä viestistä. Ihanaa, että olet löytänyt tuollaisen ihmisen elämääsi.

Ja nimimerkki "ei näin": en minä odota ketään parantamaan itseäni. Tässä kymmenen vuoden aikana olen ihan kiitettävästi käsitellyt asioitani ja haavojani, tiedän ja ymmärrän sen ettei mua voi kukaan "pelastaa" tai mitään muutakaan. Mä olen onnellinen elämässäni, mutta tämä yksi haava on ja pysyy. Jos joskus päädyn parisuhteeseen, niin se on silloin juuri ylläkuvatunkaltaisen miehen kanssa -onko siinä sitten jotain väärää, että tunnistaa millaisen ihmisen kanssa kykenee sitoutumaan ja millaisen ei?

En minä ole "hankkimassa" elämääni ketä tahansa, joka tekisi minusta sitten ehjän ja kokonaisen, enkä ole tällaista missään kohtaa edes väittänyt. Olen vain kertonut, millainen miehen tulee olla, jotta meille ylipäänsä voisi kehittyä parisuhde.

Olisi asiallista lukea kaikki viestit ajatuksella, ennenkuin tulee neuvomaan kyökkipsykologiaansa.