Nyt vasta 12 vuoden jälkeen tunnen katkeruutta, vihaa ja surua.

[Mun tarina]

Näissä tarinoissa on aina kaksi puolta ja niistä tuodaan aina esille vain se toinen ja usein voimakkaasti väritettynä. Kukaan ihminen ei jatkuvasti tee ap:n mainitsemia asioita ilman mitään provokaatiota ellei ole täysin henkisesti sairas ja näin ei rivien välistä luettuna asia tässä tapauksessa ole. Kysymys onkin siis, mikä ajaa miehen tuollaiseen? Niitä syitä voi löytää joskus sieltä peilistäkin ja jos niitä erimielisyyksiä ja erilaisuuksia ei pystytä omin voimin selvittämään niin siihen saa apua.

Nämä "jätä se sika"-kommentit voi ohittaa ihan huolella. Tosin jos täältä hakee vain pelkkää hyväksyntää miehen ulosheittämiselle niin sitä kyllä löytyy aina helposti, niin monta telaketjufeministiä ja katkeraa miesvihaajaa tällä foorumilla on.

Silloin kun on oikein katkera ja vihainen, niin helposti tilanne meneekin siihen, että toinen osapuoli näkee itsensä puhtoisena ja siivona, kun taas se toinen on vain räyhäävä peto.

Olen 19v esikoistani odottava nuori nainen. Vanhemmillani on 4 lasta, joista kaksi minua nuorempia ja asuu vielä kotona (alakouluikäisiä). Kun äitini meni naimisiin isäni kanssa, hän oli kuulemma aivan normaali ja tavallinen miekkonen. Kun vanhin lapsista syntyi, äitini mukaan "jokin muuttui". Isä alkoi käydä ärtyneeksi, ja saattoi alkaa helposti räyhäämään, pienistäkin asioista. Mitään isompaa ei ollut vielä onneksi tapahtunut. Kun minä synnyin, isäni oli kovasti odottanut minusta poikaa. No, tyttöhän sieltä tuli. Sukulaisetkin on monesti naureskelleet, että "olisit nähnyt isäsi naaman, kun kuuli ettei tullutkaan poikaa!". Minua tämä ei naurata, nimittäin kärsin tilanteesta, edelleenkin. Isäni puki minut poikamaisiin vaatteisiin, vain juhlissa sai olla mekko päällä. Isosiskon hiukset saivat kasvaa pitkinä, minulta kynittiin poikamaisen lyhyeksi ja lähdin parturikampaajalta aina itku kurkussa. Hän kielsi minulta kaikenlaista, ja perusteli asioita sillä, että "koska et ole poika". Hän hoki minulle jo pienestä pitäen, että olen pettymys ja häpeä hänelle, koska en ole poika. Poika poika poika. Et ole mitään, jos ei ole kyrpää jalkojen välissä. Vuosikausia tuollaisen kuuntelemisen jälkeen tietysti uskoinkin tuohon - en enää, olen nykyään vahvempi, mutta pahalta se silti tuntuu.

En tiedä, missä vaiheessa isälläni "kilahti" kunnolla.
Mutta muistan kirkkaasti tapahtumia niiltä ajoilta kun olin vasta 4v ja isä saattoi alkaa huutamaan milloin mistäkin. Kaatunut maitolasi, se ettei jaksa syödä neljän vanhalle aivan liian isoa ruoka-annosta jonka hän oli lautaselle kasannut, kirjoitusvirhe siinä kun pieni lapsi yrittää opetella kirjoittamaan horjuvin kirjaimin muutakin, kuin oman nimensä.
Aina kun isälle halusi puhua, sai vastaukseksi tiuskimista ja ärjymistä. Selkäsaunalla uhkailtiin vähän väliä, ja sain tukistuksia ja luunappeja - eikä mitään pieniä tukistuksia, vaan sellaisia että tosiaan niskavillat punoitti ja karvatupot lenteli. Minua myös potkittiin.

Ala-asteella, kun kaksoisveljeni syntyivät, tilanne paheni. En muista, että isosiskoni olisi koskaan saanut pahempaa väkivaltaisuutta osakseen, mutta kyllä hänellekin huudettiin. Isä suosi veljiäni, miten muutenkaan, minut taas painettiin syrjään.
Minua vertailtiin kavereihini todella negatiivisesti, haukuttiin, koko ajan jotain henkistä väkivaltaa. Ja fyysinenkin paheni, lyönnit tuli mukaan kuvioihin.
Yksi aamu en meinannut löytää kintaita kouluun mennessä ja kun kysyin isältä, oliko hän nähnyt niitä, tämä hyökkäsi aamukahvipöydästä kimppuuni ja alkoi kuristaa. Ei nyt varmastikaan aikuisen miehen koko voimalla, mutta niin etten saanut henkeä ja pelotti ja en pystynyt edes rimpuilemaan pahemmin. Tämä oli AINOA kerta, kun äitini puuttui tilanteeseen. Hän sanoi, että "päästä se tyttö menemään, että ehtii kouluun". Ja tuon sanoi aivan kylmästi, eikä edes noussut pöydästä. Se koulupäivä meni käytävällä itkien, opettajat kysyivät mikä minulla on mutten halunnut kertoa. Eivät lähettäneet mihinkään terveydenhoitajalle vaan antoivat sitten asian olla. Ja tuo oli 2000-luvulla tapahtunutta..

Olin rauhallinen ja kiltti lapsi, en kiroillut, koulussa meni hyvin (oli parempi mennäkin ettei isä suuttunut) ja en tuonut pahemmin kavereita kotiin tai käynyt missään. Tiesin, että jos isä suuttuu jostakin, hän käy kimppuun. Joten yritin ollakin mahdollisimman nätisti, hiljaa ja siivosti kotona ollessa. Mutta eihän se kelvannut isälle, kun vain piti saada jostain aihetta huutaa ja käydä päälle..

Hän on kuristanut, potkinut, lyönyt, tukistanut, sylkenyt päälle, kaikkia noita useamman kerran.. Kun tulin murrosikään, tajusin, että eihän tämä ole oikein. Olin elänyt alistettuna siihen asti ja olin masentunut, sen huomasi. Yhden kerran kun isä taas räyhäsi, menin koulun terveydenhoitajalle puhumaan asiasta. Tässä vaiheessa siis tuli mukaan sossut yms lastensuojelu. Vanhemmilleni asia oli kamala, he kun ovat aina sitä mieltä että kaikki mitä tapahtuu kotona, myös pysyy kotona eikä kenellekään kerrota mistään, ja häpeä se on jos menee heikkouttaan itkemään jollekin jostakin.
Silloin ei vielä ollut sitä lakia, mikä taisi tulla vasta tämän vuoden puolella, että kun tehdään ilmoitus perheväkivallasta niin tulee pakostakin mukaan kuvioihin joku terapiamuoto yms ja juttu menee oikeuteen, eli uhri ei voi "antaa anteeksi" ja ikäänkuin perua koko hommaa. Silloin pelkäsin, mitä tapahtuu jos juttu menisi oikeuteen, joten "peruin" sen. Siis en sitä, mitä olin sanonut, mutta asian käsittely jätettiin sikseen. Ymmärrätte varmaan. Asiaa ei siis viety eteenpäin. Yhden kerran koko perhe passitettiin psykologille, mutta siihen se jäi. Ja tilanne paheni, jonkin ajan kuluttua..

Nyt lyönnit eivät enää jatkuneet, koska minulla oli valttikorttina se, että voisin soittaa ja tehdä uuden ilmoituksen. Isä pelkäsi sitä, koska ajatteli, että häneltä menee työpaikka alta moisen takia tai muuta vastaavaa. Uhkaili kuitenkin tappaa, sekä minut, että äitini, ja muut sisarukset. On uhkaillut satoja kertoja. Minut on ajettu keskellä yötä talvipakkaseen useiksi tunneiksi, aseella uhaten. Ja on uhattu lyödä, ja on potkittu tuonkin jälkeen.
Mutta pahimmaksi meni se, miten isäni opetteli käyttämään entistä taitavammin henkistä väkivaltaa. Äitini on ollut työtön jo pitkään, ihan vain siksi ettei töitä oikeasti tältä pieneltä paikalta löydy. Isäni piti huolen, ettei hänellä ole ollut mitään sosiaalisia yhteyksiä ulkomaailmaan, hyvä kun on lähikaupassa saanut käydä. Hän on myös pitänyt huolen, etten minä saanut tavata ystäviä vapaa-ajalla. Kotona piti pysyä, vaikken tosiaan olisi ollutkaan sellainen, että olisin juossut ympäriinsä rellestämässä muiden teinien tapaan.
Televisiota ei saanut katsoa, ja auta armias jos edes tulin huoneestani esiin muuta kuin lähteäkseni kouluun - heti ajettiin takaisin ettei tarvinnut minua katsella..

En edes pysty tässä kertomaan, mitä kaikkea hän on tehnyt, mutta voin sanoa, että HÄNESSÄ on ollut se vika. Aina, joka ikisestä asiasta piti saada syy huutaa ja tiuskia, ei edes voinut puhua normaalisti kenellekään meistä, vaan kaikki tavallisetkin asiat sanottiin ärähtäen ja murahtaen. Silloin kun isä oli töissä, (hänellä on siis työssään useamman päivän työjaksoja ettei pääse tulemaan välissä kotiin) kaikki oli rauhallista ja meni hyvin. Sitten kun isä tuli, hän haastamalla haastoi riitaa joka asiasta. Vaikka yksinään huusi ja jupisi ja riehui, jos kukaan ei lähtenyt riitaan mukaan.

Lopulta olin aivan lopussa. Syömishäiriö, masennus, viiltelin itseäni ja lakkasin käymästä koulussa. Isä otti yhteyttä sossuun, koska olin "laiska ja saamaton" hänen mielestään. Sieltä lähettivät perheterapiaa minua varten, jotta asenteeni muuttuisi. Tulikin ilmi, että eihän ne ongelmat minusta johtuneet, vaan isän käytös oli kaiken takana. Koko perheelle annettiin terapiaa, useamman vuoden ajan. Mutta tiedättekö mitä? Isä ei ole muuttunut mihinkään. Ei mihinkään. Eikä tulekaan muuttumaan, koska hän ei ilmeisestikään pysty näkemään millainen on.
Äitini on yhä jumissa hänen kanssaan. On niin alistettu, ettei lähde pois, hänellä ei ole voimia tai rohkeutta. Surullista katsoa miten hän pilaa ainoan elämänsä tuon miehen kanssa. Ja kaksoisveljeni, isäni kohtelee heitä nykyään kuten minuakin aiemmin - mietin mitä heistä tulee.

Minä pääsin pois, ainoastaan sillä tavalla, että heti kun sain tarpeeksi rahaa lähteä kotoa, laitoin kaikki yhteydet poikki vanhempiin. Äiti on minulle rakas, ja olen oppinut ymmärtämään vuosien saatossa että hän on pelännyt isääni ja ollut niin alistettu, ettei ole uskaltanut asettua vastaan, edes lapsiaan suojellakseen.
Vasta nyt, kun olen lopullisesti laittanut kaikki yhteydet heihin poikki, olen alkanut toipua. Hitaasti mutta varmasti. En varmasti KOSKAAN, koskaan pysty antamaan anteeksi, ja minun ei mielestäni tarvitsekaan, koska isäni ei ole ansainnut sitä. Kun tuli vieraita kylään, hän oli aivan normaali, suorastaan mielisteleväinen. Kun vieraat lähtivät, oli kuin helvetin liekit olisivat leimahtaneet kertaheitolla taloomme. Isä totesi monesti, ja varmaan hokee vieläkin, että "minussa ei ole mitään vikaa, vaan teissä". Ja hän sanoo sen täysin vakavissaan.

Hänen on pakko olla jotenkin henkisesti sairas, tiedän sen, mutta kun häntä ei näköjään saa hoitoonkaan? Onko tuo jonkun narsistin, tms käytöstä, sitä en osaa sanoa. Enkä halua miettiäkään, koko ihmisen miettiminen saa minut vihaiseksi.

Siispä, AP:
"Olen alkanut miettimään eroa, mutta silti joku voima mut pitää vaan tässä suhteessa. Ehkä ne on ne lapet, yhteinen omaisuus ja se etten jaksaisi erota, nähdä sitä vaivaa ja muutosta. Ja sekin mietityttää, jos alankin katumaan eron jälkeen tekoani....vaikeaa on ja henkisesti raakasta aikaa. Mieheni on siis ainoa mies kenen kanssa olen ikinä oolutkaan. Olin 18 v kun aloin seurustelemaan hänen kanssaan."

Se mikä pitää sinut tuossa suhteessa, ei luultavasti ole mikään voima, vaan se, että sinut on lyöty maahan, alistettu. Lapsillesi et tee tuolla mitään hyvää. Sen tiedän omien kokemusten kautta! Tietysti voit yrittää, esim jonkun perheterapian kautta, muuttaa tilannetta. Kai se voisi havahduttaa jonkun, meillä ainakin se oli hyvin tehokasta, mutta ei toiminut isääni koska hänellä on oikeasti vain pakko olla joku mielenterveydellinen ongelma... Ja iso ongelma onkin.
Mutta sanon, älä jätä itseäsi tuohon tilanteeseen. Oma äitini on tuonkaltaisessa tilanteessa, ja osa sisaruksistanikin, olen uskomattoman surullinen heidän puolestaan. Etenkin äitini, kun hän jotenkin ei vain pysty lähtemään tilanteesta.
Älä tuhlaa elämääsi, tuollaisen ihmisen kanssa, joka repii rikki sinut, ja myös lapsesi. Ihan oikeasti.

 

[joku varmaan arvaa]

Näissä tarinoissa on aina kaksi puolta ja niistä tuodaan aina esille vain se toinen ja usein voimakkaasti väritettynä. Kukaan ihminen ei jatkuvasti tee ap:n mainitsemia asioita ilman mitään provokaatiota ellei ole täysin henkisesti sairas ja näin ei rivien välistä luettuna asia tässä tapauksessa ole. Kysymys onkin siis, mikä ajaa miehen tuollaiseen? Niitä syitä voi löytää joskus sieltä peilistäkin ja jos niitä erimielisyyksiä ja erilaisuuksia ei pystytä omin voimin selvittämään niin siihen saa apua.

Onneksi mä en tällaisia lukenut silloin, kun erosin exästäni.

Exän "syyt" tavaroiden rikkomiseen, mun valvottamiseen, uhkailuun, tönimiseen yms:

-Kerran sanoin aamulla käyväni vasta illalla suihkussa. Illalla olimme baarissa, minä selvinpäin (olin raskaana) ja mies joi, muttei ollut kauhean humalassa. Takaisin tultuamme sanoin, etten kyllä jaksa nytkään suihkua, menen vasta aamulla. Tästä mies repi pelihousunsa ja rupesi kutsumaan minua valehtelijaksi. Kun kysyin häneltä, että siksikö, että sanoin aamulla käyväni suihkussa mutten mennytkään, niin ei suostunut vastaamaan. Monta tuntia meni riidellessä, minä yritin nukkua sohvalla, ei onnistunut, yritin mennä pois niin hän seisoi edessä. Sanoin, että jos hänellä on joku ongelma niin olen valmis puhumaan asiasta. Kysyin, että mistä minä olen hänen mukaansa valehdellut. Vastaus? "No kyllä sinä tiedät, ei minun pitäisi joutua sitä sinulle kertomaan!"

-Otin häneltä tupakan ilman lupaa. Hän heitti minut maahan, riuhtoi ja repi. Heitti vielä seinään.

-Sanoin, että meidän äitien pitäisi tavata toisensa, heistä voisi tulla ystäviäkin. Exä muuttui omituiseksi ja sanoi, että ei todellakaan. Yritin kysyä miksi ja sen takia olin huora, lutka, ruma ja ällöttävä. Ilta taisi päättyä siihen, että exä heitti tuolin parvekkeelta alas.

-Olimme kaupungilla. Meidän piti tavata eräs yhteinen ystävä. Sanoin exälle, että hei! Xxx on tuolla suunnassa, tuolla jonossa! Mennään! Ja lähdin hölkkäämään siihen suuntaan. Exä katsoi perään kaksi sekuntia ja lähti sitten talsimaan toiseen suuntaan. Olin huora ja lutka koska hölkkäsin liian innokkaasti tätä meidän yhteistä ystäväämme tapaamaan.

Tästä henkilöstä ei päälle päin näy, että hän olisi mitenkään sairas. Hänellä on ammatti ja päältäpäin normaalinoloiset perhesuhteet. Hänen tyttöystävänsä vaan sattuvat olemaan niin kauheita akkoja, että heitä pitää vähän kurittaa... Tai jotain. En nimittäin ole ainoa hänen existään joka on tällaista kokenut.

 

[Millenia]

Näissä tarinoissa on aina kaksi puolta ja niistä tuodaan aina esille vain se toinen ja usein voimakkaasti väritettynä. Kukaan ihminen ei jatkuvasti tee ap:n mainitsemia asioita ilman mitään provokaatiota ellei ole täysin henkisesti sairas ja näin ei rivien välistä luettuna asia tässä tapauksessa ole. Kysymys onkin siis, mikä ajaa miehen tuollaiseen? Niitä syitä voi löytää joskus sieltä peilistäkin ja jos niitä erimielisyyksiä ja erilaisuuksia ei pystytä omin voimin selvittämään niin siihen saa apua.

Nämä "jätä se sika"-kommentit voi ohittaa ihan huolella. Tosin jos täältä hakee vain pelkkää hyväksyntää miehen ulosheittämiselle niin sitä kyllä löytyy aina helposti, niin monta telaketjufeministiä ja katkeraa miesvihaajaa tällä foorumilla on.

Mm niin, kannattaahan niitä syitä etsiä sieltä peilistä jos toinen on silleen ihan "vaan muutaman kerran käynyt käsiksi" ja reuhaa lasten nähden. Raivostuksissaan päällä olevan paidan rikki repiminenkään ei kerro minkään sortin viha- tai väkivaltaongelmista. Kyllä nyt ap:n pitäisi mennä itseensä ja miettiä, mitä tekee ärsyttääkseen miestään.

Haistakaa jo paska. Harvoin ne riidat on mitenkään sataprosenttisesti yhden ihmisen syytä, mutta tuollainen käytös ei nyt vaan ole millään ilveellä puolusteltavissa vaikka ap olisi se maailman vittumaisin akka. Aikuisen ihmisen pitäisi pystyä itse hakemaan apua ongelmiinsa. Ehkäpä sen miehen olisi parempi erota ap:sta, jos ap:n käytös saa hänet noin räjähtämään ja muuten olisikin ihan "tavallinen mies".

Täytyy sanoa, että hieman suorastaan pelottaa tämän palstan miehet jos tuollaiset raivokohtaukset ja käsiksi käyminen sun muu on asioita, joita pitäisi sitten yhdessä pohtia ja miettiä että mitä se vastaanottava osapuoli on tehnyt väärin. Menee vähän sille raiskauksen kerjäämisen asteelle jo.

 

[No...]

Silloin kun on oikein katkera ja vihainen, niin helposti tilanne meneekin siihen, että toinen osapuoli näkee itsensä puhtoisena ja siivona, kun taas se toinen on vain räyhäävä peto.

Olen 19v esikoistani odottava nuori nainen. Vanhemmillani on 4 lasta, joista kaksi minua nuorempia ja asuu vielä kotona (alakouluikäisiä). Kun äitini meni naimisiin isäni kanssa, hän oli kuulemma aivan normaali ja tavallinen miekkonen. Kun vanhin lapsista syntyi, äitini mukaan "jokin muuttui". Isä alkoi käydä ärtyneeksi, ja saattoi alkaa helposti räyhäämään, pienistäkin asioista. Mitään isompaa ei ollut vielä onneksi tapahtunut. Kun minä synnyin, isäni oli kovasti odottanut minusta poikaa. No, tyttöhän sieltä tuli. Sukulaisetkin on monesti naureskelleet, että "olisit nähnyt isäsi naaman, kun kuuli ettei tullutkaan poikaa!". Minua tämä ei naurata, nimittäin kärsin tilanteesta, edelleenkin. Isäni puki minut poikamaisiin vaatteisiin, vain juhlissa sai olla mekko päällä. Isosiskon hiukset saivat kasvaa pitkinä, minulta kynittiin poikamaisen lyhyeksi ja lähdin parturikampaajalta aina itku kurkussa. Hän kielsi minulta kaikenlaista, ja perusteli asioita sillä, että "koska et ole poika". Hän hoki minulle jo pienestä pitäen, että olen pettymys ja häpeä hänelle, koska en ole poika. Poika poika poika. Et ole mitään, jos ei ole kyrpää jalkojen välissä. Vuosikausia tuollaisen kuuntelemisen jälkeen tietysti uskoinkin tuohon - en enää, olen nykyään vahvempi, mutta pahalta se silti tuntuu.

En tiedä, missä vaiheessa isälläni "kilahti" kunnolla.
Mutta muistan kirkkaasti tapahtumia niiltä ajoilta kun olin vasta 4v ja isä saattoi alkaa huutamaan milloin mistäkin. Kaatunut maitolasi, se ettei jaksa syödä neljän vanhalle aivan liian isoa ruoka-annosta jonka hän oli lautaselle kasannut, kirjoitusvirhe siinä kun pieni lapsi yrittää opetella kirjoittamaan horjuvin kirjaimin muutakin, kuin oman nimensä.
Aina kun isälle halusi puhua, sai vastaukseksi tiuskimista ja ärjymistä. Selkäsaunalla uhkailtiin vähän väliä, ja sain tukistuksia ja luunappeja - eikä mitään pieniä tukistuksia, vaan sellaisia että tosiaan niskavillat punoitti ja karvatupot lenteli. Minua myös potkittiin.

Ala-asteella, kun kaksoisveljeni syntyivät, tilanne paheni. En muista, että isosiskoni olisi koskaan saanut pahempaa väkivaltaisuutta osakseen, mutta kyllä hänellekin huudettiin. Isä suosi veljiäni, miten muutenkaan, minut taas painettiin syrjään.
Minua vertailtiin kavereihini todella negatiivisesti, haukuttiin, koko ajan jotain henkistä väkivaltaa. Ja fyysinenkin paheni, lyönnit tuli mukaan kuvioihin.
Yksi aamu en meinannut löytää kintaita kouluun mennessä ja kun kysyin isältä, oliko hän nähnyt niitä, tämä hyökkäsi aamukahvipöydästä kimppuuni ja alkoi kuristaa. Ei nyt varmastikaan aikuisen miehen koko voimalla, mutta niin etten saanut henkeä ja pelotti ja en pystynyt edes rimpuilemaan pahemmin. Tämä oli AINOA kerta, kun äitini puuttui tilanteeseen. Hän sanoi, että "päästä se tyttö menemään, että ehtii kouluun". Ja tuon sanoi aivan kylmästi, eikä edes noussut pöydästä. Se koulupäivä meni käytävällä itkien, opettajat kysyivät mikä minulla on mutten halunnut kertoa. Eivät lähettäneet mihinkään terveydenhoitajalle vaan antoivat sitten asian olla. Ja tuo oli 2000-luvulla tapahtunutta..

Olin rauhallinen ja kiltti lapsi, en kiroillut, koulussa meni hyvin (oli parempi mennäkin ettei isä suuttunut) ja en tuonut pahemmin kavereita kotiin tai käynyt missään. Tiesin, että jos isä suuttuu jostakin, hän käy kimppuun. Joten yritin ollakin mahdollisimman nätisti, hiljaa ja siivosti kotona ollessa. Mutta eihän se kelvannut isälle, kun vain piti saada jostain aihetta huutaa ja käydä päälle..

Hän on kuristanut, potkinut, lyönyt, tukistanut, sylkenyt päälle, kaikkia noita useamman kerran.. Kun tulin murrosikään, tajusin, että eihän tämä ole oikein. Olin elänyt alistettuna siihen asti ja olin masentunut, sen huomasi. Yhden kerran kun isä taas räyhäsi, menin koulun terveydenhoitajalle puhumaan asiasta. Tässä vaiheessa siis tuli mukaan sossut yms lastensuojelu. Vanhemmilleni asia oli kamala, he kun ovat aina sitä mieltä että kaikki mitä tapahtuu kotona, myös pysyy kotona eikä kenellekään kerrota mistään, ja häpeä se on jos menee heikkouttaan itkemään jollekin jostakin.
Silloin ei vielä ollut sitä lakia, mikä taisi tulla vasta tämän vuoden puolella, että kun tehdään ilmoitus perheväkivallasta niin tulee pakostakin mukaan kuvioihin joku terapiamuoto yms ja juttu menee oikeuteen, eli uhri ei voi "antaa anteeksi" ja ikäänkuin perua koko hommaa. Silloin pelkäsin, mitä tapahtuu jos juttu menisi oikeuteen, joten "peruin" sen. Siis en sitä, mitä olin sanonut, mutta asian käsittely jätettiin sikseen. Ymmärrätte varmaan. Asiaa ei siis viety eteenpäin. Yhden kerran koko perhe passitettiin psykologille, mutta siihen se jäi. Ja tilanne paheni, jonkin ajan kuluttua..

Nyt lyönnit eivät enää jatkuneet, koska minulla oli valttikorttina se, että voisin soittaa ja tehdä uuden ilmoituksen. Isä pelkäsi sitä, koska ajatteli, että häneltä menee työpaikka alta moisen takia tai muuta vastaavaa. Uhkaili kuitenkin tappaa, sekä minut, että äitini, ja muut sisarukset. On uhkaillut satoja kertoja. Minut on ajettu keskellä yötä talvipakkaseen useiksi tunneiksi, aseella uhaten. Ja on uhattu lyödä, ja on potkittu tuonkin jälkeen.
Mutta pahimmaksi meni se, miten isäni opetteli käyttämään entistä taitavammin henkistä väkivaltaa. Äitini on ollut työtön jo pitkään, ihan vain siksi ettei töitä oikeasti tältä pieneltä paikalta löydy. Isäni piti huolen, ettei hänellä ole ollut mitään sosiaalisia yhteyksiä ulkomaailmaan, hyvä kun on lähikaupassa saanut käydä. Hän on myös pitänyt huolen, etten minä saanut tavata ystäviä vapaa-ajalla. Kotona piti pysyä, vaikken tosiaan olisi ollutkaan sellainen, että olisin juossut ympäriinsä rellestämässä muiden teinien tapaan.
Televisiota ei saanut katsoa, ja auta armias jos edes tulin huoneestani esiin muuta kuin lähteäkseni kouluun - heti ajettiin takaisin ettei tarvinnut minua katsella..

En edes pysty tässä kertomaan, mitä kaikkea hän on tehnyt, mutta voin sanoa, että HÄNESSÄ on ollut se vika. Aina, joka ikisestä asiasta piti saada syy huutaa ja tiuskia, ei edes voinut puhua normaalisti kenellekään meistä, vaan kaikki tavallisetkin asiat sanottiin ärähtäen ja murahtaen. Silloin kun isä oli töissä, (hänellä on siis työssään useamman päivän työjaksoja ettei pääse tulemaan välissä kotiin) kaikki oli rauhallista ja meni hyvin. Sitten kun isä tuli, hän haastamalla haastoi riitaa joka asiasta. Vaikka yksinään huusi ja jupisi ja riehui, jos kukaan ei lähtenyt riitaan mukaan.

Lopulta olin aivan lopussa. Syömishäiriö, masennus, viiltelin itseäni ja lakkasin käymästä koulussa. Isä otti yhteyttä sossuun, koska olin "laiska ja saamaton" hänen mielestään. Sieltä lähettivät perheterapiaa minua varten, jotta asenteeni muuttuisi. Tulikin ilmi, että eihän ne ongelmat minusta johtuneet, vaan isän käytös oli kaiken takana. Koko perheelle annettiin terapiaa, useamman vuoden ajan. Mutta tiedättekö mitä? Isä ei ole muuttunut mihinkään. Ei mihinkään. Eikä tulekaan muuttumaan, koska hän ei ilmeisestikään pysty näkemään millainen on.
Äitini on yhä jumissa hänen kanssaan. On niin alistettu, ettei lähde pois, hänellä ei ole voimia tai rohkeutta. Surullista katsoa miten hän pilaa ainoan elämänsä tuon miehen kanssa. Ja kaksoisveljeni, isäni kohtelee heitä nykyään kuten minuakin aiemmin - mietin mitä heistä tulee.

Minä pääsin pois, ainoastaan sillä tavalla, että heti kun sain tarpeeksi rahaa lähteä kotoa, laitoin kaikki yhteydet poikki vanhempiin. Äiti on minulle rakas, ja olen oppinut ymmärtämään vuosien saatossa että hän on pelännyt isääni ja ollut niin alistettu, ettei ole uskaltanut asettua vastaan, edes lapsiaan suojellakseen.
Vasta nyt, kun olen lopullisesti laittanut kaikki yhteydet heihin poikki, olen alkanut toipua. Hitaasti mutta varmasti. En varmasti KOSKAAN, koskaan pysty antamaan anteeksi, ja minun ei mielestäni tarvitsekaan, koska isäni ei ole ansainnut sitä. Kun tuli vieraita kylään, hän oli aivan normaali, suorastaan mielisteleväinen. Kun vieraat lähtivät, oli kuin helvetin liekit olisivat leimahtaneet kertaheitolla taloomme. Isä totesi monesti, ja varmaan hokee vieläkin, että "minussa ei ole mitään vikaa, vaan teissä". Ja hän sanoo sen täysin vakavissaan.

Hänen on pakko olla jotenkin henkisesti sairas, tiedän sen, mutta kun häntä ei näköjään saa hoitoonkaan? Onko tuo jonkun narsistin, tms käytöstä, sitä en osaa sanoa. Enkä halua miettiäkään, koko ihmisen miettiminen saa minut vihaiseksi.

Siispä, AP:
"Olen alkanut miettimään eroa, mutta silti joku voima mut pitää vaan tässä suhteessa. Ehkä ne on ne lapet, yhteinen omaisuus ja se etten jaksaisi erota, nähdä sitä vaivaa ja muutosta. Ja sekin mietityttää, jos alankin katumaan eron jälkeen tekoani....vaikeaa on ja henkisesti raakasta aikaa. Mieheni on siis ainoa mies kenen kanssa olen ikinä oolutkaan. Olin 18 v kun aloin seurustelemaan hänen kanssaan."

Se mikä pitää sinut tuossa suhteessa, ei luultavasti ole mikään voima, vaan se, että sinut on lyöty maahan, alistettu. Lapsillesi et tee tuolla mitään hyvää. Sen tiedän omien kokemusten kautta! Tietysti voit yrittää, esim jonkun perheterapian kautta, muuttaa tilannetta. Kai se voisi havahduttaa jonkun, meillä ainakin se oli hyvin tehokasta, mutta ei toiminut isääni koska hänellä on oikeasti vain pakko olla joku mielenterveydellinen ongelma... Ja iso ongelma onkin.
Mutta sanon, älä jätä itseäsi tuohon tilanteeseen. Oma äitini on tuonkaltaisessa tilanteessa, ja osa sisaruksistanikin, olen uskomattoman surullinen heidän puolestaan. Etenkin äitini, kun hän jotenkin ei vain pysty lähtemään tilanteesta.
Älä tuhlaa elämääsi, tuollaisen ihmisen kanssa, joka repii rikki sinut, ja myös lapsesi. Ihan oikeasti.

:hug: voimia toipumisprosessiisi.

Mulla on aika pitkälle samoja kokemuksia. Olin niin alistettu, että en edes ymmärtänyt hakea apua. Nyt toipumisprosessi on kestänyt jo 15 vuotta. Olen saanut itseäni pala palalta kasaan. Mutta loppuikäni saan tehdä töitä itseni kanssa.

Yksi ihminen voi tuhota koko perheen. Riittää että käyttäytyy ihmisten ilmoilla ns. normaalisti. Muutoin voi tehdä mitä vaan.

 

[Töissäni]

Tapasin töissäni yhtä perhettä, jossa isä oli äidille henkisesti ja fyysiseti väkivaltainen. Hän pieksi äitiä esm vessassa luullen, että lapset ei kuule eikä nää mitään.
Äiti ei halunnut lasten takia erota. Toinen perheen pojista oli aivan sulkeutunut ja hiljainen.
Nyt kun hän on aikuinen, hänellä on tyttöystävä ja lapsi. Hän hakkaa tyttöystäväänsä. Yleensä eri huoneessa missä lapsi.
Tämä malli siis periytyi pojalle.

Toivon lastesi tähden, että luot lapsillesi turvallisen lapsuuden. Kuten joku sanoi, nuo teidän tapahtumat jättävät lapsiin pysyvät arvet ja sinä jos annat sen edelleen tapahtua, niin sillä näytät lapsille mallin että tapahtumat on normaalia. Lapsi ei voi ymmärtää mikä on väärin ja mikä ei. Pelätä he osaavat silti. Ethän halua heille samanlaista kohtaloa kuin itselläsi on? Tai että poikasi hakkaavat ja riehuvat omassa kodissaan isona? Tytöt oppii ottamaan turpiin?
Miksi et soita poliisia silloin kuin miehesi laittaa kotia päreeksi? Tai kun käy sinuun käsiksi niin lähde ensi- ja turvakotiin lasten kanssa. Älä turru asialle!

 

["joku"]

Tommosta meillä oli lapsena eikä äiti selvinnyt hengissä pois siitä suhteesta Hitaasti mutta varmasti väkivalta lisääntyi 30 vuoden aikana.

 

[jepejep]

mulle ei ihan täysin aukea sekään, miksei naisilla saisi olla omaa keskustelupalstaa vaan jonkun miehen on siellä pakko päästä omia ajatuksiaan mieheydestä aukomaan? oma mieheni käy esimerkiksi miesten saunailloissa, jotka on siis varattu ihan miesten keskustelua varten, ei mitään ryyppyiltoja.. en todellakaan änge sinne vain siksi, että siellä korostuvat miehiset näkökulmat ja minun olisi jotenkin erityisesti pakko päästä puolustamaan meitä naisia... toki tämä on keskustelupalsta, eikä mitenkään suljettu miehiltä, mutta ei teillä silti ole mitään PAKKOA erityisesti miehiä puolustaa... vai oletteko sitä mieltä, että minun naisena tulisi nyt mennä kaikille miehisille keskustelupalstoille pitämään palopuheita, ihan vaan pitääkseni naisten puolia pahoja miesten puheita vastaan..

noh, siinä mielessä olen teidän miesten kanssa samaa mieltä, että parisuhteessa harvoin syyttömiä osapuolia on. parisuhteessa on kaksi ihmistä jotka vaikuttavat toisiinsa... ja itse koen, että esimerkiksi tavaroiden rikkominen, siis minulle, ei ole ihan kauhean dramaattista... oma isäni rikkoi tavaroita hermostuneena ja minä teen sitä myös... joskus tuntuu että aivoihin tulee sellainen blokki, en saa mitään sanotuksi, en saa omaa ääntäni kuuluviin, menen vaikka parvekkeelle ja hajotan jonkun kynttilätelineen tai ulos autosta ja paiskaan jonkun tavaran maahan... kuulostaapa lapselliselta näin :/ mutta siis joo.. oma mieheni vaikuttaa kaikissa tilanteissa aivan viilipytyltä, kuten hän onkin, eikä häntä kukaan ikinä syytä mistään... mulle itselleni on äärimmäisen vaikeaa kun vaikeissa paikoissa hän menee ikäänkuin jääkalikaksi, en saa yhteyttä, en pysty puhumaan, en saa häntä ymmärtämään.. sitten hajotan jotain, etten kilahtaisi täysin :/ no mutta enivei... tällä hetkellä käymme MOLEMMAT terapiassa, yksilöterapiassa ja välillä yhdessä. mieheni jotta hän oppisi kommunikoimaan ja kuuntelemaan mun asian, jotta se mun turhautuminen ei kasaantuisi ja minä, jotta oppisin ja löytäisin muita keinoja purkaa sitä valtavaa pahaa oloa. on edistytty tosi hyvin ja käytännössä lasten syntymän jälkeen olen jo ollut tosi rauhallinen.. jos hermostun niin menen vaan itkemään omaan huoneeseen, tai kirjoitan, tai piirrän jotain...

MUTTA jos parisuhteessa toinen kieltäytyy hoitamasta asiaa, kohtaamasta asiaa, tekemästä asialle jotain niin sitten kehotan että erotkaa. ei lasten tartte tuollaista katsella, varsinkin kun asioille VOI tehdä jotain. miten joku voi neuvoa jatkamaan jos toinen osapuolista ei suostu tekemään asioita perheen hyväksi. en minä ainakaan.

 

[Meillä näin]

Ikinä ei käsiksi käynyt. Mutta hajotti tavaroita, mutta hyvin valikoivasti. Yleensä olivat minulle tärkeitä tavaroita, muistoesineitä esimerkiksi. Tai sitten heitteli ruokaa tai muuta sotkevaa, jotka minun oli siivottava.

Saattoi estää nukkumasta, käski tapella, seurasi huoneesta toiseen. Usein painosti kertomaan asioita joista minulla ei ollut halua edes puhua. Jatkoi tuntien ajan kuulustelua päästämättä pois niin etten enää itsekään tiennyt mitä puhuin. Sai siis johdateltua pussiin ja sai tunnustamaan asioita, joita en ollut edes tehnyt tai joita en oikeasti ajatellut. Manipuloinnissa on edelleen hyvä.

Ja minä kuvittelin olevani kaikkea sitä mitä mies sanoi. Olin paha, huora, kelvoton ja valehtelija. Pakkohan se minussa oli vika olla. Varmasti nalkutin liikaa tai olen tehnyt kaikkia niitä asioita, joita mies minusta ulos kiristi. Tai maksoin synneistäni ja elämästäni ennen miestä.

Seksiin painostaminen ja seksuaalisiin tekoihin painostaminen oli kaikista pahinta. Pelkäsi niin paljon, että oli pakko miellyttää. Ei uskaltanut sanoa ei. Millekään. Se raja itsensä ja toisen välillä hämärtyi niin olemattomiin, ettei osannut enää suojella itseäänkään. Eikä mies varmaan tajunnut koskaan miltä minusta tuntui tai edes mitä teki. Suuttui silmittömästi jos ei antanut seksiä. Epäili suhteista. Painosti ja painosti kunnes antoi periksi räjähdyksen pelossa. Oli mustasukkainen ja rakkaus häntä kohtaan oli seksiä. Seksi = rakkaus.

Jossain vaiheessa sitä heräsi. Tajusi äkkiä taas kerran kun mies pakotti makuuhuoneeseen kertoakseen kuinka hullu olen, mielenvikainen ja kuinka vie minulta lapset pois. Istuin sängyllä vauva sylissä puristaen ja sanoin, että olen kertonut hänestä kaiken siskolleni. Ehkä olen hullu, mutta alan miettiä syitä miksi. Hän ei tule viemään lapsia mihinkään. Nousin ensimmäistä kertaa miestä vastaan. Mies suuttui, miksi hänestä tehdään aina syntipukki. Se on jäänyt minulle mieleen. Kuinka monesti hän käsitteli omaa "pahuuttaan", näki itsensä syntipukkina ja välillä mustana lampaana. Kelvottomana ihmisten silmissä. Se on oikeastaan se, mistä mies tarvitsi itsensä kanssa parantumista. Hän tarvitsi aitoa hyväksyntää ja rakkautta, eikä oikeastaan koskaan pystynyt kohtaamaan täysin itseään.

Oli rauhallisempi jakso ja kysyin häneltä miksi teit minulle näin, mies vastasi että tarvitsi puhdistautumista. Hänen täytyi puhdistatutua minun menneisyydestäni. Joka lähinnä tarkoittaa, että minulla on ollut parisuhteita ennen häntä. Tämän hän syyksi sanoi. Sekin oli minun vikani. Minä ja minun likainen elämä. Raiskattukin vielä varhaisessa teini-iässä. Oma vika, mitäs luotin vääriin ihmisiin. Älä ikinä luota keneenkään, mies hoki. Oletko jo oppinut. Älä ikinä luota keneenkään. Ihmiset pettävät. Typerä akka.

Mies harrasti myös deittailua muiden kanssa. Puhui avoimesti entisistä suhteistaan ja seksistään muiden kanssa. Meni ja etsi itselleen seksiseuraa, avoimesti.

Eikö tämä sitten ole väkivaltaa? Kun fyysisesti ei kiinni käydä?

En minä olisi siitä pois päässyt, jos mies olisi muuttunut vielä pahemmaksi. Meillä mies itse lopulta tajusi muutostarpeensa. Lähti hallitsemaan aggressiivisuuttaan. Kai hän kärsi lapsen syntymän myötä oman isänsä väkivaltaisuutta itsestään pois. Siirtäen sen minuun? En tiedä. Kaikki tämä muun lisäksi kostautui sillä, että yritin myöhemmin itsemurhaa. Niin väsyneeksi sitä tuli. Niin rikki sitä oli. Mies on pyytänyt anteeksi, ensimmäistä kertaa, se tapahtui muutama vuosi siteen. Vuosien jälkeen noista päivistä. Ikinä ei ole nähnyt, että olisi anteeksipyydettävää.

Jos olisin kertonut tämän silloin, minä veikkaan minusta olisi varmasti löytynyt vika tai väkivaltaa ei olisi ollutkaan. Ja se olisi sattunut. Koska minä tosiaan uskoin vian olevan minussa. Olisin painanut pääni ja jatkanut vielä nöyryytetympänä ja vielä nöyrempänä. Nyt ymmärrän asioiden olleen paljon moniulotteisempia. Minä itse tiedän sen mitä on tapahtunut minulle. Minä ymmärrän myös miten monia syitä siihen väkivaltaan oli. Enkä enää syytä miestä. Hänen anteeksipyyntönsä ja muuttumisensa oli yksi tärkemmistä asioista minun parantumisprosessissani. Sen myötä pystyin antamaan myös itselleni asioita anteeksi.

 

[niuin]

Kyllä minä mietin, että tässäkin topikissa osa kommenteista olisi voinut olla omassa topikissaan ja lähteä lähtökohtaisesti toisesta asetelmasta. Vaikka kysymällä syyttämättä.