Odottajan itkuisuus ja ahdistus. MITEN VAIKUTTAA VAUVAAN?

[Viirailiija]

Hei vaan kaikille.
olen 36 vuotias yksinodottaja.
Lapsen isän kanssa seurustelemme, mutta emme ole muuttamassa yhteen. Olen aina ollut erittäin itsenäinen ja riippumaton. Lapsi oli toivottu.

Isä tulee ns.kun häntä huvittaa. Paljolti suhteemme ja yhdessä olomme menee hänen aikataulun mukaan=> tämä tilanne siis aiheutaa minun itkuisuuden ja ahdistuneisuuden. En ole tottunut menemään tai olemaan toisen tahdonalaisena. Raskauden myötä kaikki omatahtoisuus tuntuu olevat täysin hukassa. Otan kaiken irti mitä isästä saan. Toivorikkaana.


Normitilanteessa olisin varmasti jo pistänyt miehen matkoihinsa tai nostanut kissan pöydälle, mutta nyt minulla on lapsi kohdussa ja ajattelen, että hänellä on oikeus isään. Toisaalta mies toi äitienpäiväkukan vaikka lapsi ei ole vielä syntynyt sekä miettii jo lapsen nimeä.


Kaikenkaikkiaan en kaipaa kovia sanoja tai arvosteluja, että itse en antaisi minua kohdeltavan näin.
Eniten kaipaisin vastauksia siihen seikkaan, että miten luulette minun itkuisuuden ja lievän ahdistuneisuuden vaikuttavan syntyvään lapseen?

Olenko pilaamassa lapseni vauva ajan omilla itkuillani? Nyt olen päättänyt että lopun 10 viikkoa yritän parhaani mukaan keskittyä vauvaan ja loppuraskauteen. Koitan rauhoittaa tilanteen.
Tosin liiaallisena mietiskelijänä ja pohdiskelijana en tiedä olenko omiaan rauhoittumaan henkisesti,mutta toivon ainakin niin.

 

[u8oi]

Hullu tilanne sanon minä, mutta teissä molemmissa on varmasti yhtä paljon syytä. Kuitenkin, itse kysäisin asiaa neuvolasta, että voiko äidin mieliala vaikuttaa syntymättömään lapseen ja minulle vaan naurettiin, että siitä ei todellakaan ole hätää ja että ei voi. Jos nyt kuitenkin pelkäät tuota, niin asiasta stressaaminen ei ainakaan auta. Nyt pää pystyyn ja nauttimaan kesästä! Mene omia menojasi ja jos miehen aikataulu saattaa joskus sopia omaasi, niin sitten tapaatte. Ei ketään tarvitse odottaa, jos ei toinen tee samoin sinulle.

 

[Masennus on syytä ottaa vakavasti]

Vaikuttaa siltä, että olet masentunut. Sinuna ottaisin asian rohkeasti esille neuvolassa. Saat varmasti apua odotukseesi ja vielä lapsesi synnyttyäkin.

 

[kovia sanoja]

Musta aika kovia lausahduksia sanoa että "vaikuttaa siltä, että olet masentunut". Mun mielestä taas tuo kuulostaa normaalilta huolehtimiselta ja itkuisuudelta raskaudessa...

Toki jos koet olevasi masentunut niin hae apua ja hae muutenkin jos et koe olevasi masentunut mutta tarvitset apua. Mutta siis oman raskauteni aikana myös ajoittain ahdistuin kun aloin miettiä asioita pitkälle... Mitä sitten jos ja miten tämä vaikuttaa mihinkin jne jne. Se saattaa olla vaan tapa valmistautua äitiyteen ja kaikkeen uuteen mihin ei voi valmistautua ennen kuin lapsi on käsillä. Alitajuisesti varmasti jokainen miettii tulevaisuuden kaikki vaihtoehdot miten asiat sitten voisivat tulla menemään lapsen kanssa, perhekuviot yms. Joku murehtii päiväsaikaan ja joku näkee kummia unia.

Sanoisin samaa kuin u8o1eli pää pystyy ja nauttimaan kesästä! Asiat kyllä kääntyvät parhain päin. Minä uskon että sekä sinä että lapsesi tulette olemaan onnellisia kunhan näette toisenne!

 

[Voi olla masennustakin]

Kyl voi olla masennustakin. Itsellä hyvin samanlainen tilanne mitä tulee miehen ja mun väleihin. Itse kuitenkin jo aika varhain pyysin ja sain ajan psykologilta kun tuntui, ettei jaksa yksin - ja masennukseksi itkuisuus ja ahdistus todettiin. Keskustelut psykologin kanssa (ihana ihminen!) on auttaneet jaksamaan eikä esim. mitään lääkehoitoa ole tarvittu, tuskin tarvitaankaan - jos siis sitä pelkää.

Mutta ap ratkaiset tietysti itse miten lähdet purkamaan omaa tilannettasi. Tutkimusten mukaan äärimmäinen stressi, suru ja masennus kyl vaikuttaa lapseen, erit. poikaan, mutta tuskin meistä kumpikaan niin äärimmäisessä tilanteessa on, et siitä tarvitsisi olla huolissaan.

Jaksamista!

 

[Viirailija]

Kyl voi olla masennustakin. Itsellä hyvin samanlainen tilanne mitä tulee miehen ja mun väleihin. Itse kuitenkin jo aika varhain pyysin ja sain ajan psykologilta kun tuntui, ettei jaksa yksin - ja masennukseksi itkuisuus ja ahdistus todettiin. Keskustelut psykologin kanssa (ihana ihminen!) on auttaneet jaksamaan eikä esim. mitään lääkehoitoa ole tarvittu, tuskin tarvitaankaan - jos siis sitä pelkää.

Mutta ap ratkaiset tietysti itse miten lähdet purkamaan omaa tilannettasi. Tutkimusten mukaan äärimmäinen stressi, suru ja masennus kyl vaikuttaa lapseen, erit. poikaan, mutta tuskin meistä kumpikaan niin äärimmäisessä tilanteessa on, et siitä tarvitsisi olla huolissaan.

Jaksamista!

psykologilla neuvolan kautta. En ole tarvinnut lääkkeitä. Välillä menee ja tuntuu paremmalta. Kuten tälllä viikolla on ollut hyvä olo.
Tulee niitä hienoja hetkiä,kun tajuaa että ei tarvitse miestä.
Mähän olen loppujen lopuksi työelämässä vahva ja itsenäinen nainen. Miksi en sitten soveltaisi ajatusta yksityiselämässä. Tosin nämä kaksi elämää ei aina kulje käsikädessä.

Sitten toiseksi mulla on, sanoisinko "lievä" raskausdiabetes, joka kanssa stressaa. Eli aika monta juttua, jotka vaivaa päätä. Onneksi loppuakohti mennään jo

 

[Itkuista]

Koen itseni hyvin samanlaiseksi kuin ap itseään kuvaili, itsenäiseksi ja itsepäiseksikin. AIna olen pärjännyt. Sitten nelikymppisenä kuvioon astui mies, jonka kanssa mentiin nopeaan tahtiin yksiin ja vauvakin ilmoitti tulostaan. Eka raskaus päätyi fyysisesti ja tietysti henkisesti rankkaan keskenmenoon. Toinen raskaus sai alkunsa hyvin nopeasti sen jälkeen kun oltiin saatu lupa taas yrittää. Mutta se mitä tässä yritän sanoa, niin en ole koskaan pitkän elämäni aikana ollut niin itkuinen, stressaantunut ja ahdistunut kuin raskausaikana. Johtui tietysti lapsen menettämisen pelosta, vaikeuksista parisuhteessa jne. Hyvä, että olet päässyt psykologin juttusille, vaikkei mitään masennusta todettaisikaan.

Olin aina vähän naureskellut kaikenlaisille "hormonihöpinöille", sillä en ole koskaan kärsinyt pms-oireista tai mistään muistakaan "naistenvaivoista". Mutta raskaus kyllä oli sellaista myllerrystä, että oksat pois. En kuitenkaan usko, että heittelehtivät tunteet vaikuttivat mitenkaan vauvaan, vaan kuuluivatt raskausaikaan. Tsemppiä Sinulle!

 

[Viirailija]

Koen itseni hyvin samanlaiseksi kuin ap itseään kuvaili, itsenäiseksi ja itsepäiseksikin. AIna olen pärjännyt. Sitten nelikymppisenä kuvioon astui mies, jonka kanssa mentiin nopeaan tahtiin yksiin ja vauvakin ilmoitti tulostaan. Eka raskaus päätyi fyysisesti ja tietysti henkisesti rankkaan keskenmenoon. Toinen raskaus sai alkunsa hyvin nopeasti sen jälkeen kun oltiin saatu lupa taas yrittää. Mutta se mitä tässä yritän sanoa, niin en ole koskaan pitkän elämäni aikana ollut niin itkuinen, stressaantunut ja ahdistunut kuin raskausaikana. Johtui tietysti lapsen menettämisen pelosta, vaikeuksista parisuhteessa jne. Hyvä, että olet päässyt psykologin juttusille, vaikkei mitään masennusta todettaisikaan.

Olin aina vähän naureskellut kaikenlaisille "hormonihöpinöille", sillä en ole koskaan kärsinyt pms-oireista tai mistään muistakaan "naistenvaivoista". Mutta raskaus kyllä oli sellaista myllerrystä, että oksat pois. En kuitenkaan usko, että heittelehtivät tunteet vaikuttivat mitenkaan vauvaan, vaan kuuluivatt raskausaikaan. Tsemppiä Sinulle!

Tuosta psykologille pääsystä. Se on ollut aivan loistava juttu. Sieltä olen myös saanut sellaisen voiman, kun näin raskausajan olen ollut ns. kiirastulessa enkä vaan leijunnut "ihanuudessa" niin voi kuulemma hyvinkin olla, että olen käynyt äitiytyteen liittyvät asiat/valmistautumisen nyt jo läpi, niin että kun lapsi syntyy, tuskin olen masentunut tms. Koska kärsin kaiken maailmaan oireet kun vauva oli vielä masussa. Tosin pelkään tosiaan, että aikuttaa lapseen, mutta onneksi osaan myös nauttiakin päivistä, kun ei itketä.

Kuulemma ns. ihanuudessa leijuneille voi syntynyt lapsi ollakin kovempi koetin kivi ja aiheuttaa sitten syntymän jälkeen mielessä muutoksia. Mutta ken tietää. Enkä käy tässä asioilla jeesustelemaan.

Henkilökohtaisesti toivon, että omalla kohdallani nyt läpi käytävä ahdistus ja pahaolo tekisivät minusta sitten lapsen synnyttyä tasapainoisen ihmisen. Ainakin siihen pyrin. Sen jälkeen varmasti pystyn tekemään paremmat ratkaisut parisuhteenikin kannalta.

Huonossa suhteessahan ei ole mitään järkeä ja siihen ei pelkästään lapsen takia kannata jäädä. Tätä mottoa olen kannattanut aina ja meinaan nyt omalla kohdallani myös pitää päätöksestä kiinni.

 

[Itkuista]

Näinhän se on, että huono parisuhde ei kyllä edesauta vauvan hyvinvointia. Mutta omalla kohdallani ainakin parisuhde on parantunut, mitä pidemmälle raskausajasta on "päästy". Nyt lapsi on 2,5 vuotias ja elämä ihan kohdillaan. Eli väsymys ja kaikki se stressi, jota raskaus aikaan sai tietysti vaikuttivat myös parisuhteeseen ja usein myös purkautui mieheen. Pointtini on vaan se, että ennen kuin teet suuria päätöksiä, niin kannattaa odottaa ajan ja hormonien tasaantumista. Toivotaan, että lapsesi isä tajuaa vastuunsa ja ottaa osaa täysillä vauvan elämään eikä enää mene ja tule mielensä mukaan ja löydätte sen oikean tavan olla mukana lapsenne elämässä.

 

[viirailija]

Näinhän se on, että huono parisuhde ei kyllä edesauta vauvan hyvinvointia. Mutta omalla kohdallani ainakin parisuhde on parantunut, mitä pidemmälle raskausajasta on "päästy". Nyt lapsi on 2,5 vuotias ja elämä ihan kohdillaan. Eli väsymys ja kaikki se stressi, jota raskaus aikaan sai tietysti vaikuttivat myös parisuhteeseen ja usein myös purkautui mieheen. Pointtini on vaan se, että ennen kuin teet suuria päätöksiä, niin kannattaa odottaa ajan ja hormonien tasaantumista. Toivotaan, että lapsesi isä tajuaa vastuunsa ja ottaa osaa täysillä vauvan elämään eikä enää mene ja tule mielensä mukaan ja löydätte sen oikean tavan olla mukana lapsenne elämässä.

tai siis tänään antoi käynnillään pieniä merkkejä jonkinlaisesta sitoutumisesta.
Suuremmat päätökset pienen ihmeen syntymän jälkeiseen tilaan
Tosin on "hieman" erakkoluonne, että ei mikään helposti uusille tavoille opettava ja ikääkin jo 40 v., mutta on hyvä isä lapsilleen joiden kanssa yh asuu. Että ei ihan paha

 

[Tsemppiä!]

Hei vaan kaikille.
olen 36 vuotias yksinodottaja.
Lapsen isän kanssa seurustelemme, mutta emme ole muuttamassa yhteen. Olen aina ollut erittäin itsenäinen ja riippumaton. Lapsi oli toivottu.

Isä tulee ns.kun häntä huvittaa. Paljolti suhteemme ja yhdessä olomme menee hänen aikataulun mukaan=> tämä tilanne siis aiheutaa minun itkuisuuden ja ahdistuneisuuden. En ole tottunut menemään tai olemaan toisen tahdonalaisena. Raskauden myötä kaikki omatahtoisuus tuntuu olevat täysin hukassa. Otan kaiken irti mitä isästä saan. Toivorikkaana.


Normitilanteessa olisin varmasti jo pistänyt miehen matkoihinsa tai nostanut kissan pöydälle, mutta nyt minulla on lapsi kohdussa ja ajattelen, että hänellä on oikeus isään. Toisaalta mies toi äitienpäiväkukan vaikka lapsi ei ole vielä syntynyt sekä miettii jo lapsen nimeä.


Kaikenkaikkiaan en kaipaa kovia sanoja tai arvosteluja, että itse en antaisi minua kohdeltavan näin.
Eniten kaipaisin vastauksia siihen seikkaan, että miten luulette minun itkuisuuden ja lievän ahdistuneisuuden vaikuttavan syntyvään lapseen?

Olenko pilaamassa lapseni vauva ajan omilla itkuillani? Nyt olen päättänyt että lopun 10 viikkoa yritän parhaani mukaan keskittyä vauvaan ja loppuraskauteen. Koitan rauhoittaa tilanteen.
Tosin liiaallisena mietiskelijänä ja pohdiskelijana en tiedä olenko omiaan rauhoittumaan henkisesti,mutta toivon ainakin niin.

Paljon jaksamista sinulle! En tiedä miten tuo vaikuttaa vauvaan, mutta tuskinpa ne sinun stressihormonisi ovat vauvalle hyväksi. Olet ihan oikeassa siinä, että tilanne pitää rauhoittaa, mutta voi olla tosiaan vaikeaa. Mahtaisiko toimia, jos päättäisit, että päätät suhteen kohtalon ajallaan, et nyt. Kun aika on kypsä, asioilla on aina tapana ratketa johonkin suuntaan.

Omana elämänohjeenani on yleensä ollut, että elämästään pitää pyrkiä poistamaan ns. energiasyöpöt, jotka vain kuluttavat energiaani ja ahdistavat, eivätkä anna mitään takaisin. Mahtaako mies olla sinulle tuollainen?

Ja lopuksi, mies voi olla lapselle isä niin halutessaan olematta sinun miehesi. Muista, että lapsesi pidemmällä tähtäimellä saa pari/ihmissuhdemallinsa sinulta. Onko nykyinen malli se jonka haluat välittää eteenpäin?

Nauti kuitenkin vauvasta, joka tulee tuomaan sinulle enemmän iloa ja naurua kuin voit edes kuvitella

 

[Itkuista]

Kiva, että mies on osoittanut "edistymisen merkkejä". Ja kun hän jo on isä, varmaan ymmärtää osansa merkityksen vauvan synnyttyä. Ja hyvinkin voi haluta muuttaa yhteen saadakseen teidät osaksi jokapäiväistä elämäänsä. Siinä sitten tietysti sinulla on päätöksenteon paikka. Älä kuitenkaan tee niitä päätöksiä nyt, jos et ole ihan varma mitä haluat. Anna ajan mennä ja seuraa tilannetta. Vaikeampaa tietysti on saada tämä perille tunnetasolle asti, ettei stressaisi "keskeneräisestä" tilanteesta. Odotusaika on tavallaan niin kauhean pitkä, mutta taas toisaalta lyhyt. Muutamasta kuukaudestahan siinä on kyse, mutta kun edessä on vielä tuntematon tulevaisuus uuden ihmisen kanssa, ei sitä osaa kuvitella mitä edessä on.

OIkein ihanaa loppuodostusta. Anoppi minulle moneen kertaan sanoi, että nauti nyt, kun odotat, sillä ei niitä kertoja montaa naisen elämään mahdu. Ja minähän yritin nauttia hampaat irvessä Ja jäihän siitä monia mukavia muistoja, huolien ja ahdistuksen lisäksi. Toisaalta ajan kuluessa ne mukavat muistot tuntuvat jääneen enemmän mieleen. Kun äitiyslomasi alkaa, tee juuri niitä asioita, joita haluat ja niiden ihmisten kanssa, jotka tuntuvat parhaalta seuralta.

 

[täällä ei vaikutusta]

itse olen ollut todella itkuinen, helposti suuttuva = räjähtävä varsinkin miehelle, vihainen, "hullu" kaksi raskautta (hormooneista johtuvaa) ja pelkäsinkin molempien raskauksien aikana, että miten nämä järkyttävät negatiiviset tunteet vaikuttavat lapsiin ja ainakin vielä molemmat lapset ovat niin iloisia, aurinkoisia ja ihania =)
kumpikaan ei ole edes oikeastaan itkenyt vauva-aikana paitsi ruokaa eli jos nyt voin sanoa, niin helpoimmat vauvat mitä tunnen enkä nyt vedä kotiin päin
minun kohdallani ainakin pelot oli turhia ja uskonkin ja toivon, että sinun kohdallasi myös =)

ihanaa loppuraskautta ja tulevaa vauvan tuoksuista arkea sinulle!!