Kiitos ketjun aloittajalle hyvästä aiheesta, aloin miettiä asiaa omalla kohdalla ja huomasin yhtäkkiä, että yllättävän moni asia on niin kohdallaan, että ihmettelen itsekin, miksemme jo yritä lasta!
Suhde on pitkä, olemme molemmat 28-vuotiaita ja töissä, minä viidettä, mies kolmatta vuotta. Naimisissa olemme olleet vuoden. Olemme kotonaviihtyvää ja kaksinolosta nauttivaa sorttia, ehkä sitä onkin niin jämähtänyt tähän elämäntilanteeseen, ettei osaa muuta kaivata, kun ei oikeastaan edes tiedä, minkälaista elämä oman lapsen kanssa olisi. Jos sallitaan pieni ruusunpunaisten lasien käyttö, voisin kuvitella, että se ainakin hetkittäin olisi ihanampaa kuin osaan näin lapsettomana edes kuvitella. Sydän ainakin sulaa jo ajatuksesta, jos kuvittelen mieheni tuudittelevan lasta sylissään.
Asia jonka koen omalta kohdalta "jarruna" todelliselle vauvahaaveilulle on oma luova työni. Jotenkin kummassa pelkään, että menettäisin lapsen myötä mielenkiinnon ja terän sen suhteen, ja ettei samaan vireeseen enää olisi paluuta vauva-ajan jälkeen. Totta kai lapsen syntymän jälkeen lapsi olisi ykkössijalla elämässä. Mieheni tuntuu olevan ajatuksissaan valmiimpi koko lapsiasian suhteen. Osaltaan se voi johtua perhetaustasta; omilla sisaruksillani ei ole lapsia, miehen sisaruksilla on jo useammalla. Heh, ehkä tänne tarvittaisiin vain vanha kunnon "vahinko"!
