oikea suhtautumistapa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja hämmentynyt anoppi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

hämmentynyt anoppi

Vieras
Mikä olisi mielestänne oikea suhtautumistapa miniän kohdalla, joka tuntuu ottavan hernettä nenään minun mielestäni hyvin pienistä. En hirveästi viitsi kertoa yksityiskohtia ettei ketään tunnistettaisi, mutta jotain viittauksia annan.

Lapsenlapseni oli meillä hoidossa viikonloppuna ja meillä meni kaikki hyvin. Lapsen isä eli poikamme oli työmatkan takia ulkomailla. Hoitoapu on ollut tarpeen kun pikkuinen on 1 vuotias ja aika vaativa ja energinen pakkaus.

Vietiin pikkuinen kotiin illalla(asumme 90 km päässä) ja hieman myöhästyimme aikataulusta. Meidän piti olla tiettynä kellonlyömänä kotona koska lapsen rytmit ovat tietynlaisia ja me näitä vanhempien toiveita ollaan lähestulkoot kirjaimellisesti noudatettu. Ruoka-ajat ja mitä lapsi syö ja miten on kaikki tiukasti kerrottu ja me tehdään niin kun pikkuinen on meidän hoidossa. Samoin on ulkoilut ja nukkumiset yms.

No eilen kävi sitten niin että ei onnistuttukaan lähtemään ajoissa matkaan. Tuli sellainen ulkopuolinen este joka vaati välittömiä toimenpiteitä, ja matka viivästyi puoli tuntia. Ilmoitimme asiasta selkeästi äidille, hän ei vastannut puhelimeen. Kun saavuimme perille, äiti oli hyvin närkästynyt viipymisestä. Selitimme uudelleen tilanteen, asia oli sitä luokkaa että se todellakin esti matkan teon saman tien vaikka muuten olikin kaikki valmista. Selitys ei auttanut, miniä ei katsonut meihin silmiin eikä suostunut ymmärtämään lainkaan viivytyksen syitä(ei mitään taivaasta temmattuja todellakaan).

Tuli taas kerran todella paha olla tästä. On tapahtunut aikaisemminkin. Ei minkäänlaista joustoa ei edes silloin kun on jotain niin hankalaa että asiat eivät vaan kertakaikkiaan mene suunnitellusti. Elämää voi suunnitella miten pitkälle haluaa, mutta joskus tapahtuu sellaista mikä romuttaa suunnitelmat.

Alan olla aika väsynyt tähän jännitykseen, tuntuu kuin olisimme rikollisia vaikka emme oikeasti ole tehneet yhtään mitään väärää. Päinvastoin, teemme tarkalleen niin kuin meiltä odotetaan ja kiltisti noudatamme äidin toiveita pikkuisen lapsenlapsemme suhteen. Emme puutu nuorten elämään millään muotoa. Mutta tuntuu kuin pienikin mielenkiinnon ele lapsenlapsestamme tulkittaisiin heidän elämäänsä puuttumisena. Tästä on tullut poikamme kautta välillä outoa palautetta. Poikammekin on hieman hämmentynyt välillä ja yrittää luovia tilanteessa, sanoo usein että vaimo ylireagoi herkästi.

Mitenköhän tässä jaksaisi nyt olla kun on syyllinen olo vaikka ei mitään syyllisyyttä tarvitsisi kantaakaan. Me yritetään vaan olla hyvät mamma ja pappa, mutta tuntuu kuin mikään mitä tehdään ei kelpaa tai ole oikein. Eikä sekään ole hyvä jos ei tehdä mitään, ollaan saatu kuulla mm. kesällä että me ei välitetä lainkaan lapsenlapsesta, me yritettiin pitää hieman etäisyyttä kun tilanne tuli raskaaksi ja saimme olla koko ajan varpaillamme mitä sanomme ja teemme kun kaikesta tuli jonkin asteinen ongelma.

Otan neuvoja vastaan nuoremmilta äideiltä ja isiltä ja keneltä tahansa joka asiaa haluaa kommentoida. Kiitos.
 
Aika ihmeelliseltä kuulostaa. Olisikohan miniäsi sellainen ihminen, jolle mikään ei ole koskaan hyvin jos ei mene juuri niin kuin hän haluaa. Tiedän tapauksia. luulisi ettei puolen tunnin viive nyt todellakaan maata kaada vaikka olisi rutiineista tarkka lapsi. Varsinkin jos on sellainen syy, ettei muuta voinnut.

Neuvoja en kyllä oikein osaa antaa. Auttaisikohan jos suoraan ottaisit asiat puheeksi miniän kanssa? Kyseisen kaltaiset naiset ovat usein sellaisia, että valittavat ja kiukuttelevat kyllä "selän takana" mutta käskevät sitten miehen asialle kun pitäisi keskustella. Jos kysyisit suoraan, että mikä miniää teissä häiritsee niin ehkä tajuaisi muuttaa käytöstään...
 
Hei!

Kummallista toimintaa. Tulee mieleen, että poikasi ja miniäsi taitavat olla vielä aika nuoria, tai sitten muuten vaan ottavat teidät itsestäänselvyytenä, ja oma itsenäistymnen on jäänyt sille tasolla, että tarvitaan vielä äiti ja isä (tai näiden korvike) joille kiukutella. Ja joita yrittää pompotella aina kun pystyy! Voihan olla, että miniällä on joku kriisi ja tunne, ettei hän hallitse elämäänsä ja on siihen muutenkin nyt tyytymätön, jos ja kun lapsen kanssa eläminen ei ole mennyt toiveiden mukaan tai on raskasta.
Tilanne varmasti helpottuu kun lapsi kasvaa eikä äiti ole se, joka sanelee mistä lapsi pitää ja mitkä on lapsen rytmit, vaan lapsi osaa itsekin ne kertoa. Tsemppiä sinne asti!
 
Täällä yksi äiskä vastailee. Tulikohan äidille sellainen olo, ettette olleet soittaneet hänelle ja ilmoittaneet viivytyksestä? Sanoitteko soitostanne? Siis onhan paljonkin tilanteita, joissa ei puhelut mene edes perille tms. Että oliko tämä asia selvää kaikille?
Onko joskus ollut tilanteita, joissa te tai joku muu lasta hoitava ei ole tullut sovittuun aikaan ja selitys ei ole ollut niinkään hyvä? Tätä kysyn siksi, että meillä on ollut sellainen tilanne, joka teki minusta äitinä hyvin epävarman, haluanko jättää lastani enää kenellekään, varsinkaan tälle, joka teki oharit ja ilmoitti siitä pari tuntia myöhemmin, eikä lapsi tullut vieläkään kotiin vaan itse jouduin hakemaan hänet.
Toinen mikä pisti silmään on tuo miten poikanne ehkä teille puhuu vaimostaan. "vaimo ylireagoi" tms. kommentti voi loukata pahasti, koska kyse on kuitenkin miehestä ja anopista ja se voi joskus tuntua suorastaan salaliitolta miniää vastaan. Pojat on aika hanakasti yleensä puhumassa äidistään hyvää ja kehuu kaikkea mitä oma äiti tekee yms.(siis kokemukseni ei ole laaja, joten tämä vain minun mielipiteeni) ja saattaa jopa vertailla vaimoa tämän pohjalta. Se ei tunnu hyvältä. Voihan olla, että miniänne on epävarma jonkun tällaisen asian takia tai sitten huolesta suunniltaan lapsen takia. On tietysti outoa, jos hän ei vastannut puhelimeen eikä soittanut perään, vaikkette olleet ajoissa ja aika oli tarkkaan sovittu.

Kaikesta ja kaikissa tilanteissa ei todellakaan voi puhua anopin kanssa. Joskus suhde ei vaan ole sellainen ja minä itse ainakin jännitän anoppia tosi paljon, enkä voisi oikein kuvitella hänen kanssaan kinastelevan, vaikka syytä joskus olisi. Eikä vaimo välttämättä ole laittanut miestä puhumaan, mies voi ihan hyvin haluta korjata välejä itse. Ei ole niin helppoa tulla äidin ja pojan väliin. Toisilla ehkä, mutta ei kaikilla.
 
Sydämellinen kiitos vastauksistanne! Huomaan että täällä on viisaita vanhempia. Mitä tulee tuohon eiliseen episodiin, ilmoitimme soittamalla mutta äiti ei vastannut ja sen jälkeen yritin vielä kerran ja laitoimme sitten tekstiviestin kun olimme jo matkalla.

Joku sanoi että ovat kovin nuoria. Kyllä, ovat aika nuoria 23 ja 25 vuotiaita vanhempia ja lapsi on ensimmäinen.

Mutta nyt on kiire töissä, vastailen myöhemmin.
 
Olen seurannut veljen vaimon käytöstä sivusta ja aika pahalta välistä tuntuu vanhempieni puolesta. Toiset haluaisivat kovasti nähdä lapsenlastaan, hoitaa ja pukea, mutta aina kun menevät kylään niin veljen vaimo ilmoittaa, että HÄN pukee lapsen ja HÄN syöttää jne. Ei anna muiden hoitaa lasta ollenkaan. Hän on kuitenkin päivät kotona lapsen kanssa ja saa hoitaa tätä mielin määrin niin eikö päinvastoin luulisi, että olisi kiva välillä huilata ja antaa muiden pukea lasta, vaihtaa vaippaa ja syöttää. Älytön päällepäsmääminen ja kontrollointi ottaa päähän kaikkia muita, kaiken pitää tapahtua juuri tietyllä minuutilla ja miniän suunnitelman mukaisesti. Tulee paha mieli veljenkin puolesta, kun hänen pitää suunnilleen anella vaimoaan antamaan lasta hänelle. Miten joku voi olla tuollainen kontrollifriikki ja miten joku ylipäätään kehtaa käyttäytyä noin törkeästi omaa puolisoaan ja lapsen isovanhempia kohtaan??

Eli alkuperäiselle haluaisin vain sanoa, että et ole varmasti ainoa vastaavassa tilanteessa. Noita takakireitä kontrollifriikkejä miniöitä on muissakin perheissä. Kukaan ei halua riitautua, koska pelätään, että siteen pieneen lapseen katkeavat lopullisesti eli ei ole muuta keinoa kuin yrittää sietää ja toivoa, että tilanne lapsen kasvaessa paranee. Kurjaa.

Tsemppiä sinulle! Sympatiani ovat puolellasi!
 
Samanlaisen kälyn kanssa olen tekemisissä. Hän ei taida tykätä äidistämme ja tosi herkästi omii lapsen itselleen silloinkin kun ovat kylässä, ja torjuu hyvin töykeästi jos äitimme jossain kohti vaikkapa haluaa neuvoo lapsenhoidossa. Ikään kuin se neuvominen olisi jotenkin niin kamalaa ettei sellaista kestä, vaikka äiti ei tarkoita mitään pahaa sillä että kertoo miniälleen joitain asioita mitä itse on ymmärtänyt hyväksi lastenhoidossa. Kälyni ei monia asioita edes tiedä, ja minäkin olen hänelle kertonut jostain tärkeästä asiasta mutta yhtä tylyä on minua kohtaan ollut kohtelu. Mielestäni kälyni on hyvin itseriittoinen ja itsekäs, ja tekee selväksi eri tavoin mm. äitirukalleni ettei hän osaa hoitaa lasta hyvin. Sen sijaan omaa äitiään hän ylistää jatkuvasti. Senkin hän tekee niin monesti juuri silloin kun äitini eli toinen mummo on paikalla että tuntuu aivan tahalliselta loukkaamiselta.

Äitini on vähitellen alkanut arastella lapsen kanssa olemista, eikä uskalla sanoa enää mitään kälylleen mikä liittyy lapseen, ei uskalla kysellä kuulumisia kun vastaus saattaa olla vihjaava että äiti urkkii. Vaikka voin pistää pääni pantiksi että äiti on täysin vilpitön!

Huomaan että äiti on ehkä hieman masentunut tilanteesta, mutta ei hän meille ole valittanut juurikaan. Onneksi äidillä on meidän lapset joista hän voi olla onnellinen ja me rakastamme ihanaa äitiämme yli kaiken ja lapseni ovat todella kiintyneet mummiinsa.

Ap: lle sanon vaan että tsemppiä, ei ole helppoa tuollaisen ihmisen kanssa tulla toimeen.
 
Oho miten sekavasti kirjoitin. Sorry, koittakaa kestää. Ollaan toipumassa flunssasta ja on ensimmäinen ilta kun pääsen koneelle. Siis äidillehän minun kälyni on miniä.
 
Siis herranjestas millaista äitien haukkumista. Siis nuoremman äidin, anopin miniän. Eikö kukaan osaa mennä syvemmälle ja ajatella myös tuota äitiä? Kaikki on siis vain ja ainoastaan hänen syytään ja mitään vikaa ei voi olla nyt muissa. Asiat kun ei aina ole niin mustavalkoisia, miltä ne voi kuulostaa tekstissä. Toki on tapuksia, joissa tilanne on niin, mutta ...! Sitäpaitsi jotkut ihmiset tosiaan osaa neuvoa juuri niin, että "sinäpä et osaa tätä minä kerron miten se tehdään"-tyylillä ja se jos mikä ei ole sekään kohteliasta ja mukavaa. Kyllä on paljon mummoja, jotka neuvoo niitä 70-luvun ohjeitaan, jotka todellakin ovat kumottuja aikoja sitten, ja jos ei äiti niitä kuuntele niin ai että ollaan loukkaantuneita.
Ymmärrän hyvin aloittajan tuntemuksen, ja varmasti tuossa on nyt jotain hampaan kolossa jollakin. En siis hauku tässä nyt aloittajaa, vaan ihmettelen kaikkia vastauksia joista yksikään(paitsi yksi) ei ole vähääkään ymmärtäväinen nuorempaa äitiä kohtaan.
Lisäisin vielä, että tuo oli kyllä aivan älytön kommentti tuo ikä-asia. Kyllä osaa nelikymppinenkin äiti kiukutella anopille ja kelle tahansa, ja tuskin kukaan purkaa oikeasti angstiaan anoppiin, yleensä. Kai aikuinenkin saa olla tuohtunut ja vihainen jostakin, olematta heti nuori ja kiukutteleva. Ottaa vähän aivoon. Ettekö muka tunne vanhempia ihmisiä, jotka "kiukuttelee"?
 
Onpa tylsä tilanne. Itseäni omatunto kyllä rupesi lukiessa soimaamaan, koska meillä on välillä ollut myös hieman jännittynyt tilanne anopin kanssa. En nyt yritä puoustella miniääsi, mutta oma kokemukseni on se, että pienen lapsen äitinä väsymys on melko lailla jatkuva olotila ja sen seurauksena en ainakaan itse ole ollut ollenkaan oma itseni välillä vaan normaalia herkempi mm. tulkitsemaan kommentit ja hyvää tarkoittavat neuvot arvosteluksi ja ylipäänsä pinna kireällä ja pessimistisempi kuin yleensä. Minulle olisi pitänyt takoa rautalangasta ja sanoa todela suoraan ja selkeästi ja monta kertaa ja joka yhteydessä, että kommentit eivät olleet arvostelua ja minua ei pidetty huonona äitinä. Tämä tuli mieleen erityisesti, kun mainitsit, että poikasi sanoi vaimon ylireagoivan herkästi. Väsyneenä minusta myös välillä tuntui, että mieheni olisi pitänyt olla enemmän mukana eikä niinkään laittaa vanhempiaan avuksi. Nyt tilanne on jo helpottanut mutta itseäkin välillä kyllä pelotti se, miten pahalta ja kokonaisvaltaiselta väsymys tuntui ja miten pitkään siitä kesti toipua. Kun väsymys oli pahimmillaan, oli, ironista kyllä, vaikea saada jopa nukuttua. Osaisiko poikasi sanoa, miten hänen vaimonsa jaksaa ja saako hän nukuttua? Toivotan teille onneaa matkaan, isovanhemmat ovat kyllä iso apu, vaikkei kaikki aina helppoa olekaan.
 
Siis herranjestas millaista äitien haukkumista. Siis nuoremman äidin, anopin miniän. Eikö kukaan osaa mennä syvemmälle ja ajatella myös tuota äitiä? Kaikki on siis vain ja ainoastaan hänen syytään ja mitään vikaa ei voi olla nyt muissa. Asiat kun ei aina ole niin mustavalkoisia, miltä ne voi kuulostaa tekstissä. Toki on tapuksia, joissa tilanne on niin, mutta ...! Sitäpaitsi jotkut ihmiset tosiaan osaa neuvoa juuri niin, että "sinäpä et osaa tätä minä kerron miten se tehdään"-tyylillä ja se jos mikä ei ole sekään kohteliasta ja mukavaa. Kyllä on paljon mummoja, jotka neuvoo niitä 70-luvun ohjeitaan, jotka todellakin ovat kumottuja aikoja sitten, ja jos ei äiti niitä kuuntele niin ai että ollaan loukkaantuneita.
Ymmärrän hyvin aloittajan tuntemuksen, ja varmasti tuossa on nyt jotain hampaan kolossa jollakin. En siis hauku tässä nyt aloittajaa, vaan ihmettelen kaikkia vastauksia joista yksikään(paitsi yksi) ei ole vähääkään ymmärtäväinen nuorempaa äitiä kohtaan.
Lisäisin vielä, että tuo oli kyllä aivan älytön kommentti tuo ikä-asia. Kyllä osaa nelikymppinenkin äiti kiukutella anopille ja kelle tahansa, ja tuskin kukaan purkaa oikeasti angstiaan anoppiin, yleensä. Kai aikuinenkin saa olla tuohtunut ja vihainen jostakin, olematta heti nuori ja kiukutteleva. Ottaa vähän aivoon. Ettekö muka tunne vanhempia ihmisiä, jotka "kiukuttelee"?


Ehkä sinä tunnet vanhempia ihmisiä jotka kiukuttelee. Mutta tästähän tässä ei ole kyse. Sisälukutaitoa kannattaa harjoittaa se auttaa kun keskustelee asioista.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja hämmentynyt anoppi;10297523:
Mikä olisi mielestänne oikea suhtautumistapa miniän kohdalla, joka tuntuu ottavan hernettä nenään minun mielestäni hyvin pienistä. En hirveästi viitsi kertoa yksityiskohtia ettei ketään tunnistettaisi, mutta jotain viittauksia annan.

Lapsenlapseni oli meillä hoidossa viikonloppuna ja meillä meni kaikki hyvin. Lapsen isä eli poikamme oli työmatkan takia ulkomailla. Hoitoapu on ollut tarpeen kun pikkuinen on 1 vuotias ja aika vaativa ja energinen pakkaus.

Vietiin pikkuinen kotiin illalla(asumme 90 km päässä) ja hieman myöhästyimme aikataulusta. Meidän piti olla tiettynä kellonlyömänä kotona koska lapsen rytmit ovat tietynlaisia ja me näitä vanhempien toiveita ollaan lähestulkoot kirjaimellisesti noudatettu. Ruoka-ajat ja mitä lapsi syö ja miten on kaikki tiukasti kerrottu ja me tehdään niin kun pikkuinen on meidän hoidossa. Samoin on ulkoilut ja nukkumiset yms.

No eilen kävi sitten niin että ei onnistuttukaan lähtemään ajoissa matkaan. Tuli sellainen ulkopuolinen este joka vaati välittömiä toimenpiteitä, ja matka viivästyi puoli tuntia. Ilmoitimme asiasta selkeästi äidille, hän ei vastannut puhelimeen. Kun saavuimme perille, äiti oli hyvin närkästynyt viipymisestä. Selitimme uudelleen tilanteen, asia oli sitä luokkaa että se todellakin esti matkan teon saman tien vaikka muuten olikin kaikki valmista. Selitys ei auttanut, miniä ei katsonut meihin silmiin eikä suostunut ymmärtämään lainkaan viivytyksen syitä(ei mitään taivaasta temmattuja todellakaan).

Tuli taas kerran todella paha olla tästä. On tapahtunut aikaisemminkin. Ei minkäänlaista joustoa ei edes silloin kun on jotain niin hankalaa että asiat eivät vaan kertakaikkiaan mene suunnitellusti. Elämää voi suunnitella miten pitkälle haluaa, mutta joskus tapahtuu sellaista mikä romuttaa suunnitelmat.

Alan olla aika väsynyt tähän jännitykseen, tuntuu kuin olisimme rikollisia vaikka emme oikeasti ole tehneet yhtään mitään väärää. Päinvastoin, teemme tarkalleen niin kuin meiltä odotetaan ja kiltisti noudatamme äidin toiveita pikkuisen lapsenlapsemme suhteen. Emme puutu nuorten elämään millään muotoa. Mutta tuntuu kuin pienikin mielenkiinnon ele lapsenlapsestamme tulkittaisiin heidän elämäänsä puuttumisena. Tästä on tullut poikamme kautta välillä outoa palautetta. Poikammekin on hieman hämmentynyt välillä ja yrittää luovia tilanteessa, sanoo usein että vaimo ylireagoi herkästi.

Mitenköhän tässä jaksaisi nyt olla kun on syyllinen olo vaikka ei mitään syyllisyyttä tarvitsisi kantaakaan. Me yritetään vaan olla hyvät mamma ja pappa, mutta tuntuu kuin mikään mitä tehdään ei kelpaa tai ole oikein. Eikä sekään ole hyvä jos ei tehdä mitään, ollaan saatu kuulla mm. kesällä että me ei välitetä lainkaan lapsenlapsesta, me yritettiin pitää hieman etäisyyttä kun tilanne tuli raskaaksi ja saimme olla koko ajan varpaillamme mitä sanomme ja teemme kun kaikesta tuli jonkin asteinen ongelma.

Otan neuvoja vastaan nuoremmilta äideiltä ja isiltä ja keneltä tahansa joka asiaa haluaa kommentoida. Kiitos.

Otti vain silmään tämä:

"Meidän piti olla tiettynä kellonlyömänä kotona koska lapsen rytmit ovat tietynlaisia ja me näitä vanhempien toiveita ollaan lähestulkoot kirjaimellisesti noudatettu. Ruoka-ajat ja mitä lapsi syö ja miten on kaikki tiukasti kerrottu ja me tehdään niin kun pikkuinen on meidän hoidossa. Samoin on ulkoilut ja nukkumiset yms. "

&

"Päinvastoin, teemme tarkalleen niin kuin meiltä odotetaan ja kiltisti noudatamme äidin toiveita pikkuisen lapsenlapsemme suhteen."

Näinhän pitää ollakin! Tutut rutiinit, lähestulkoon oikealla kellonlyömällä ovat tuonikäiselle lapselle "koko elämä". Ne voi tuntua vähän liioittelulta tai tyhjänpäiväiseltä ulkopuolisille, mutta vanhemmat kyllä tietävät mikä lapsilleen on parasta ja varsinkin, jos jollekin tietylle lapselle rutiinit ovat erityisen tärkeitä. Sellaisia lapsia on paljon joiden loppupäivä on pilalla, jos päiväunet myöhästyneet esim. puoli tuntia ja se ei ole mitään herkkua sille, joka joutuu lasta hoitamaan loppupäivän tai sama yöunien kohdalla. Samoin syömisten kohdalla, lapsen vanhemmat todellakin MÄÄRÄÄVÄT mitä lapsi saa syödä ja mitä ei ja sitä pitää noudattaakin kirjaimellisesti (esim. makeaa ei anneta, jos vanhemmat sen kieltävät ja xylitolia annetaan joka aterian päätteeksi tai ruokailujen välillä ei napostella jne).

"Mutta tuntuu kuin pienikin mielenkiinnon ele lapsenlapsestamme tulkittaisiin heidän elämäänsä puuttumisena."

Mikä tällainen ele voisi olla? Ihan esimerkkiä kaipaan.

Saattaa olla, että et vain yksinkertaisesti ole sentyyppinen henkilö, josta miniäsi pitää tai voisi luottaa kunnolla. Antaisin vain asioiden olla ja tehdä niin kuin miniäsi ja miehesi tahtoo, heidän lapsestaan on kuitenkin kyse, joten heidän ehdoilla täytyy todellakin mennä. Jos sinusta tuntuu, että miniäsi loukkaantuu sinun puuttumisestasi niin todennäköisesti silloin olet "ylittänyt rajan". Voi olla vaikeaa olla anoppi, jos miniä ei satu olemaan "sydänystävä" ja tahtoisi kuitenkin olla lapsenlapsen elämässä täysillä. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että on kyse heidän lapsestaan ja elämästään, joten anopin pitää joskus vain "tyytyä kohtaloonsa", että kaikki ei mene niin kuin haluaisi.
 
Kuulostaa hankalalta vuorovaikutussuhteelta. Luulisin, että miniälläsi on huono itseluottamus tai hän on muuten epävarma omasta äitinä olemisestaan. Hän varmasti haluaa olla hyvä äiti ja todennäköisesti sitä onkin. Nuorilla / tuoreilla äideillä on usein mieli herkässä ja anopin (tai kenen tahansa) vauvan hoitoon liittyvä kiinnostus, kysymykset ja neuvot saatetaan tulkita aiheettakin vahtimiseksi tai arvosteluksikin. Ehkä miniällä on tarve päteä ja näyttää teille olevansa lapsensa paras hoitaja ja se kuka määrää miten hänen lastaan hoidetaan. Jostain syystä hänelle on tullut tunne että ette luota häneen. Ehkäpä hän haluaa kritisoida teitä ns. mitättömistä aiheista, siksi että muistaisitte kuka on vauvan äiti ja paras hoitaja.

Olisikohan välillä syytä myös kehua miniää ja hänen lastenhoitotaitojaan (jos aihetta on) ;)

Mutta tämä nyt oli vain minut mielipiteeni ja näkemykseni, ei mitään virallista psykologiaa...
 
Saattaa olla, että et vain yksinkertaisesti ole sentyyppinen henkilö, josta miniäsi pitää tai voisi luottaa kunnolla. Antaisin vain asioiden olla ja tehdä niin kuin miniäsi ja miehesi tahtoo, heidän lapsestaan on kuitenkin kyse, joten heidän ehdoilla täytyy todellakin mennä. Jos sinusta tuntuu, että miniäsi loukkaantuu sinun puuttumisestasi niin todennäköisesti silloin olet "ylittänyt rajan". Voi olla vaikeaa olla anoppi, jos miniä ei satu olemaan "sydänystävä" ja tahtoisi kuitenkin olla lapsenlapsen elämässä täysillä. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että on kyse heidän lapsestaan ja elämästään, joten anopin pitää joskus vain "tyytyä kohtaloonsa", että kaikki ei mene niin kuin haluaisi.

En varmasti ole minä eikä miehenikään sellaiset appivanhemmat kuin mitä miniä haluaisi. Tälle asialle ei vaan voi mitään. Me olemme tyytyneet kohtaloomme. Mutta olemme kunnioittaneet äidin ja perheen sääntöjä kun on kyse lapsen hoitamisesta, ja muutenkin pysyttelemme etäällä sopivasti ettei tule sellainen olo että ollaan tunkemassa heidän elämäänsä eikä meitä sinällään kiinnostakaan miten he perhe-elämäänsä elelevät aikuiset ihmiset.

Hyvin usein havaitaan kuitenkin epäkunnioittavaa käytöstä miniän taholta ei ainoastaan meitä kohtaan vaan myös monia muita ihmisiä kohtaan.

Mitä tulee esimerkkeihin, halusin tässä taannoin tiedustella mitä lapsenlapselle kuuluu ja millaiseen päiväkotiin menee jne, ihan normaaleja asioita mitä nyt aikuiset keskenään puhuvat ja mitä mielestäni voi isovanhempi kysellä. Sain kylmää vettä niskaani ja miniä osoitti suoraan että minulle eivät kuulu heidän järjestelynsä. Taas sellainen ylireagointi että pois alta.

Nyt tietenkin kun on kyse lapsenlapsesta joka on meille rakas, on tässä vaan luovittava ja oltava tekemisissä. Muutenhan meitä ei liikuttaisi pätkääkään mitä tällainen ihminen puuhastelee ja miten käyttäytyy. Poikamme on vaimonsa valinnut ja vaikka emme ole ylimpiä ystäviä vaimon kanssa, emme siltikään kohtele häntä epäkunnioittavasti ja tökerösti.

Mutta, meillä on oma elämämme papan kanssa ja olemme työelämässä molemmat ja matkustelemme paljon lomilla jne. Kyllä me osataan ihan elää ja antaa muiden elää, jos joku sitä epäilee. Ja lapsenlapsen osalta tyydymme kohtaloomme, ehkä pikkuinen joskus hakeutuu itse luoksemme ja seuraamme kun oppii ajattelemaan omilla aivoillaan?
 
Viimeksi muokattu:
Päinvastoin, teemme tarkalleen niin kuin meiltä odotetaan ja kiltisti noudatamme äidin toiveita pikkuisen lapsenlapsemme suhteen."

Näinhän pitää ollakin! Tutut rutiinit, lähestulkoon oikealla kellonlyömällä ovat tuonikäiselle lapselle "koko elämä". Ne voi tuntua vähän liioittelulta tai tyhjänpäiväiseltä ulkopuolisille, mutta vanhemmat kyllä tietävät mikä lapsilleen on parasta ja varsinkin, jos jollekin tietylle lapselle rutiinit ovat erityisen tärkeitä. Sellaisia lapsia on paljon joiden loppupäivä on pilalla, jos päiväunet myöhästyneet esim. puoli tuntia ja se ei ole mitään herkkua sille, joka joutuu lasta hoitamaan loppupäivän tai sama yöunien kohdalla. Samoin syömisten kohdalla, lapsen vanhemmat todellakin MÄÄRÄÄVÄT mitä lapsi saa syödä ja mitä ei ja sitä pitää noudattaakin kirjaimellisesti (esim. makeaa ei anneta, jos vanhemmat sen kieltävät ja xylitolia annetaan joka aterian päätteeksi tai ruokailujen välillä ei napostella jne).


Tasta rutiini asiasta sen verran, etta ilmeisesti se etta lapsi on hiukka hankalahoitoinen vaikuttaa siihen, etta aiti ottaa tuon rytmi asian niin kirjaimellisesti. Minulla on tuttava perheissa ollut hankalia lapsia ja olen huomannut, etta naiden lapsien aideille rytmi myos on hyvin sydamen asia. Varmasti tuo rytmi auttaakin vaikean lapsen hoidossa. Ja voi olla etta myohastyneet paivaunet tekevat loppupaivasta hankalamman. Mutta jos tulee ylitsepaasematon este niin sille nyt vaan ei voi mitaan ja kun siita on viela varoitettu, niin kylla tuo nyt oli hiukan turhaa minialta. Itse en usko tuohon kellon tarkkuudella rytmiin. Mina pystyn nakemaan lapsestani kun on paivaunien aika ja aika menna yopuulle. Ruoka on toki tarjottava ajallaan, mutta minuutin paalle ei kylla ole mikaan meidan elamassa. Toisin sanoen jos paivareissumme venyy, syomme reissussa tai viivastytamme aikataulua samoin paivaunien kanssa. Mutta minulla onkin kylla "helppo"vauva.

Aitiys kolahtaa niin kovasti, etta kait me hiukan erilailla reagoimme siihen ja jos on jaanyt lapsen kanssa kaksistaan kotiin niin sita tietenkin rytmittyy ja mokkiytyy ja tottuu tietyntapaisiin ratkaisuihin. Varmasti toinen lapsi parantaa asiaa, koska silloin ei enaa ole aikaa jarjestella elamaansa viivottimen tarkasti. Omaa aitiaan minia varmasti tahtomattaan korostaa, koska vanhemmuuteen kuuluu myos lapi kayda omaa lapsuuttaan ja sielta omien vanhempien toimintatavoista hyvassa ja pahassa poimitaan niita lapsenhoitoratkaisuja. Kun tata vauvapalstaa on aikansa lukenut niin olen kylla tullut tulokseen, etta aitiyten kuuluu myos se, etta on HYVIN voimakkaasti sita mielta, etta oma tapa on paras ja muiden huonompi. Sen verran taallakin palstalla rahistaa ja valilla varsin naurettaviosta asioista. Hormooneilla taitaa olla iso osuus.
Koittakaa nauttia lapsenlapsesta ja yrittakaa anttaa puhkuvalle aidille tilansa. Eikohan tuo tousta tyynny ajan kanssa. Parempi yrittaa joustaa, ettei paase oikeita skismoja syntymaan. Hyva puoli on se, etta saatte hoitaa lapsenlasta keskenanne kaikki aidit eivat tuonikaista viela antaisi edes hoitoon...Ja kun lapselle tulee lisaa ikaa aidin "ote" hellittaa jokatapauksessa ja taloin lapsi on myos valmiimpi solmimaan muita kontakteja taysipainoisesti mm. yokylailyn merkeissa.

Sitten on tietenkin myos se, etta joskus saattaa huomaamattaan tuputtaa omia neuvojaan, jotka voivat olla taysin nykykasitysten vastaisia-itsekin olen kuullut kaikenlaisia ohjeita, joista osan vain syrjaytan, mutta joku toinen aiti niista saattaisi narkastya mm. tyyliin ei opeteta lasta liian vaativaksi, joten lopetetan yoimetys ja annetaan sokerivetta tilalla niin sitten lapsi oppii nukkumaan yonsa. Ja lastenhoitojarjestelyt taas saattavat olla todella arka aihe aidille. Minulla oli ainakin vaihe jolloin en halunnut jutella asiasta miehenikaan kanssa, koska ajatus lapsen hoitoon jattamisesta tuntui niin pahalta. Tuollaissa asioissa saattaa olla esim. vanhempien valisia keskinaisia ristiriitoja, joista ette tieda ja siksi saatte yllattavan tiukan vastauksen. Voi myos olla, etta vanhempien valit ovat kireat, kun toinen on kotona ja toinen toissa ja lapsi vaikea, mutta te ette tieda yksityiskohtia. Pieni lapsi tuo myos naraa vanhempien valeihin aika ajoin. Se saattaa myos valillisesti vaikuttaa minian suhtautumiseen anoppiaan kohtaan, vaikka han ei sita tarkoittaisikaan. Voi olla myos, etta miniasi on vasynyt, mutta ei ymmarra pyytaa hoitoapua, koska on sitamielta, etta vain han osaa hoitaa lapsensa oikein. Vasymyshan nyt kiristaa kenen tahansa pinnaa.
 
Olisipa mielenkiintoista kuulla miniäsi puoli asioista. Asioilla on nimittäin puolensa liittyen kuka puhuu. Viimeisistä viesteistäsi on rivien välistä luettavissa vihainen ja negatiivine asenne miniään ihmisenä.

Jos me lukijat sen pystymme aistimaan, niin ihan varmasti miniä itsekin tiedostaa ettet pidä hänestä. Miksi ihmeessä hän haluaisi olla hyvissä väleissä ja kunnioittaa sellaista ihmistä joka suhtautuu häneen noin negatiivisesti?

Olemme kuullet vain AP:n kannan. Empatiani ovat täysin miniän puolella, joka ei täällä voi puolustautua.
 
Tetysti asioissa on monta puolta, mutta kyllä varmaan suurinta osaa meistä alkaisi risoa, jos tuntisi koko ajan saavansa kylmää vettä niskaan kuten tämä anoppi. Minusta on hyvä, että vaikka myönnät, ettei miniän käytös mielestäsi ole hyvää, niin jaksatte ja haluatte miehesi kanssa olla apuna lapsen hoidossa. Ehkä tilanne paranee vähitellen. Omien vanhempeni ja isovanhempieni välit eivät aina ole olleet hyvät, mutta he ovat aina yrittäneet hoitaa asiat niin, että meitä ei ole sotkettu mukaan, jos vain mahdollista. Ei asioiden peittelyä, mutta, no sanoisin että hienotunteisuutta. Pienempänä meillä ei ollut asiasta mitään tietoa ja nyt vanhemmitenkin olemme pystyneet pysyttelemään erossa erimielisyyksistä ja olemaan tekemisissä sekä isovanhempien että vanhempien kanssa.
 
Tetysti asioissa on monta puolta, mutta kyllä varmaan suurinta osaa meistä alkaisi risoa, jos tuntisi koko ajan saavansa kylmää vettä niskaan kuten tämä anoppi. Minusta on hyvä, että vaikka myönnät, ettei miniän käytös mielestäsi ole hyvää, niin jaksatte ja haluatte miehesi kanssa olla apuna lapsen hoidossa. Ehkä tilanne paranee vähitellen. Omien vanhempeni ja isovanhempieni välit eivät aina ole olleet hyvät, mutta he ovat aina yrittäneet hoitaa asiat niin, että meitä ei ole sotkettu mukaan, jos vain mahdollista. Ei asioiden peittelyä, mutta, no sanoisin että hienotunteisuutta. Pienempänä meillä ei ollut asiasta mitään tietoa ja nyt vanhemmitenkin olemme pystyneet pysyttelemään erossa erimielisyyksistä ja olemaan tekemisissä sekä isovanhempien että vanhempien kanssa.


Sitä minä tarkoitankin, että AP:n kirjoitusten perusteella emme voi tietää miten miniä osaltaan tuntee "koko ajan saavansa kylmää vettä niskaan". Eli tässä on luettavissa vain toinen - tietenkin subjektiivinen- puoli. AP puhuu aika kylmästi ja jopa katkeraan sävyyn miniästään. Olisi todella mielenkiintoista kuulla miniän kanta näihin asioihin, mutta se tietysti on mahdotonta. Siksi ehdotan, että lukijat suhtautuvat asiaan objektiivisesti, kun meill' on luettavissa vain tämä toinen puoli.
 
Viimeksi muokattu:
Hei!

Minä taidan olla "tarinan" kaltainen miniä. Omia syitäni käytökseen ehkä on ollut juuri oman äitiyden etsiminen, mikä on ilmentynyt tiukkoina rajoina tms. (Olin myös 22 v. lapseni saadessani.) Appivanhempani ovat hyväntahtoisia, mutta erityisesti kun lapsemme oli pienempi minua ärsytti lähes joka asia, mitä he tekivät tai sanoivat. Jotkut asiat edelleen saavat näkemään punaista. (Asioita on todella paljon, mainitsen seuraavassa vain pari pienintä.) Anoppi mm. pesi vauvan vaatteet ja harsot todella voimakkaantuoksuisella pesu- ja huuhteluaineella, mikä ei ollut meidän tapamme. Kuuunteli kyllä, kun asiasta mainitsin, mutta ei muuttanut tapaansa. Ei myöskään pitänyt talvisin harsoa vaunujen edessä vauvan nukkuessa, toisin kuin me. Siis tällaisia ns. pikkujuttuja, joiden toteuttamatta jättäminen heidän puoleltaan sai minut tuntemaan heidän silmissään joksikin hurahtaneeksi pikkuäidiksi, jonka pikkupikkuohjeista ei tarvitse välittää. Inhosin myös kylään mennessämme sitä "hyökkäystä", kun lapsi temmattiin suoraan turvaistuimesta johonkin, kun olisin halunnut, että minä tai mieheni teemme sen rauhassa. Minä olisin myöskin halunnut mieheni olevan minun puolellani, mutta häntä ei haitannut lainkaan vaikka appivanhemmat ottivat ns. vetovastuun lapsen hoidosta aina kyläillessämme. Itse pidin tärkeänä, että me olemme perhe ja hoidamme lapsemme pääosin, vaikka kylässä olisimmekin. Luulen ap:n tapauksessa ajan helpottavan ja pehmittävän miniän käytöstä. Kyse on roolien hausta, vastuusta ja sen jakamisesta. Oma anoppini on oikein tällainen perinteinen mamma, ja kai jollain lailla ajattelen, että vaikka en ikinä haluaisi elää samanlaista elämää, kuin hän tai olla millään tavoin hänen kaltaisensa, osa minusta kadehtii hänen kärsivällisyyttään ja tiettyä uhrautuvuutta ja haluan todistaa hänelle olevani hyvä, ellen häntä parempi äiti omalla tavallani. Minua olisi helpottanut kovasti, jos he todella olisivat noudattaneet ohjeitamme kirjaimellisesti ja kyseenalaistamatta niitä. Ja jos he olisivat kysyneet lupaa, esim. tullessamme, että voinko ottaa lapsen ja riisua jne. se olisi viestittänyt minulle, että he arvostavat meidän, lapsen vanhempien mieleipidettä.
 
Mehän nimenomaan pysyttelemme taustalla kun miniä on kovin herkkä hermostumaan, mutta olemme valmiita auttamaan jos tarvitaan lastenhoitoapua ja sitä on tarvittu kun miniällä palaverit työssä venyvät tai kun hänellä on joku työmatka tms. Emme siis puutu emmekä tuputa neuvoja. Emme nykyään edes kysy mistään lapseen liittyvästä kuin pojaltamme, mikä tietenkin on vähän outoa sekin että saa jännittää etttei vaan esitä jotain "väärää" kysymystä ja taas tapahtuu "maailmanloppu".

Tänä viikonloppuna tuli kyllä taas kylmää vettä niskaan. Meillä oli perhepäivällinen ja samalla mieheni syntymäpäiväjuhlat. Tuli mieleen mitä edellinen kirjoittaja sanoi "äitiyden etsimisestä" ja kateudesta, jotenkin natsaa siihen miniän käytökseen kun hän on meidän kanssamme. Tuli sellainen olo että miniän on kateellinen jopa siitä kun tykkään laittaa kauniisti kotia ja kattaa sievästi ja valmistan erilaisia ruokia perheelle ja vieraatkin nauttivat päivällisestä ja kehuvat ruokia ja kattausta yms. No tällä kertaa miniä sai hysteerisen kohtauksen kun tapahtui pikku episodi pikkumiehelle. Lapsi halusi väkisin tulla minun syliini lohtua hakemaan mutta miniälle se oli liikaa. Hän keräsi kimpsut ja kampsut ja teki saman tien lähtöä. Eipä siinä auttanut heidän kun lähteä kotiin kun äiti näin päätti ja lapsi huusi entistä enemmän lähdön hetkellä. Niin, en tietenkään mennyt siihen väliin enää ja lohduttamaan lasta kun näin miten äitiä ärsytti se että lapsi halusi mummon syliin.

Ehkä se aika auttaa tilanteessa. Mutta kyllä pitää tunnustaa että verenpaine taas nousi...
 
Alkuperäinen kirjoittaja hämmentynyt anoppi;10307361:
Mehän nimenomaan pysyttelemme taustalla kun miniä on kovin herkkä hermostumaan, mutta olemme valmiita auttamaan jos tarvitaan lastenhoitoapua ja sitä on tarvittu kun miniällä palaverit työssä venyvät tai kun hänellä on joku työmatka tms. Emme siis puutu emmekä tuputa neuvoja. Emme nykyään edes kysy mistään lapseen liittyvästä kuin pojaltamme, mikä tietenkin on vähän outoa sekin että saa jännittää etttei vaan esitä jotain "väärää" kysymystä ja taas tapahtuu "maailmanloppu".

Tänä viikonloppuna tuli kyllä taas kylmää vettä niskaan. Meillä oli perhepäivällinen ja samalla mieheni syntymäpäiväjuhlat. Tuli mieleen mitä edellinen kirjoittaja sanoi "äitiyden etsimisestä" ja kateudesta, jotenkin natsaa siihen miniän käytökseen kun hän on meidän kanssamme. Tuli sellainen olo että miniän on kateellinen jopa siitä kun tykkään laittaa kauniisti kotia ja kattaa sievästi ja valmistan erilaisia ruokia perheelle ja vieraatkin nauttivat päivällisestä ja kehuvat ruokia ja kattausta yms. No tällä kertaa miniä sai hysteerisen kohtauksen kun tapahtui pikku episodi pikkumiehelle. Lapsi halusi väkisin tulla minun syliini lohtua hakemaan mutta miniälle se oli liikaa. Hän keräsi kimpsut ja kampsut ja teki saman tien lähtöä. Eipä siinä auttanut heidän kun lähteä kotiin kun äiti näin päätti ja lapsi huusi entistä enemmän lähdön hetkellä. Niin, en tietenkään mennyt siihen väliin enää ja lohduttamaan lasta kun näin miten äitiä ärsytti se että lapsi halusi mummon syliin.

Ehkä se aika auttaa tilanteessa. Mutta kyllä pitää tunnustaa että verenpaine taas nousi...


"Lapsi halusi väkisin tulla minun syliini lohtua hakemaan mutta miniälle se oli liikaa."

Mitä tätä ennen tapahtui?

Kertomuksesi kuulostaa kyllä niin asenteelliselta niin kuin joku täällä mainitsikin "totta toinen puoli"... Miksi ihmeessä kuvittelet, että äitiä ärsytti se, että lapsi halusi (?) mummon syliin? Olisiko äitiä voinut ärsyttää jokin muu asia, kenties jotakin tapahtui ennen sitä tai se mitä sinä sanoit...? Oman kokemuksen mukaan tällaisissa tilanteissa on aina myös jotakin muuta mukana, eikä ne tapahdu vain yhtäkkiä...

Arvostelet myös ikävästi miniäsi toimintaa, ihan niin kuin hän ei tietäisi mikä on parasta lapselleen??! Lähdölle on varmasti jokin hyvä syy, lapsi oli ehkä liian väsynyt, liian monta henkilöä ympärillä, ehkäpä oli rauhoittumisen paikka ja tarve lähteä kotiin. Minusta tuntuu, ettet todellakaan arvosta miniääsi ihmisenä etkä varsinkaan äitinä, koska et hyväksy hänen päätöksiään koskien lastansa. Minulle et myöskään kuulosta ollenkaan hyväntahtoiselta niin kuin tässä edellinen kuvasi omaa anoppiaan, jonka kanssa oli ollut napit ristissä ja nyt myöhemmin tajunnut sen.

Mutta myös edelliselle, että minusta on tosi surkeaa, että isovanhemmat käyttäytyvät aivan kuin lapsi olisi heidän oma ja eivät kysy vanhemmilta, että saako ottaa syliin ym. Olisi kuitenkin ihan kohteliasta kysyä, omat vanhempani ovat juuri tällaisia innokkaita syliin nappaajia, mutta he kuitenkin ilmaisevat, ennen kuin ottavat, että "saako, saako, saako ottaa syliin...?" Useimmiten saa, mutta joskus ei ja sanon, että hetken päästä tai jotain muuta ja varsinkin jos on monta syliin ottajaa niin huolehdin, ettei lapsi hermostu liikaa ja vien hänet välillä rauhottumaan kahden kesken (varmaan joku anoppi tästäkin saisi hirveät pultit kun on niin "omistavainen" miniä...)

Ja tälle ihmettelevälle anopille, että ehkäpä olisi hyvä pitää kunnon tauko tapailussa, vaikka pari kuukautta ja antaa tapahtumien vähän laimentua, ehkäpä jokainen saisi vähän uutta kulmaa asioihin.
 
Mitenkään sen enempää ottamatta kantaai tse aiheeseen, haluaisin kommentoida tuota uskomusta, jonka mukaan vanhemmat aina tietävät mikä lapselle on parhaaksi. Siis ihanko oikeasti olette tuota mieltä? Maailma on pullollaan hirvittävän epävarmoja, ylisuojelevia, välinpitämättömiä, tietämättömiä, omia ongelmiaan käsittelemättömiä, työhulluja, alkoholisoituneita jne. vanhempia. Kyllä melkeinpä menisin väittämään, että nämä vanhemmat eivät ainakaan aina tiedä, mikä lapselleen olisi parasta. Vanhemmilla on myös jännä tapa "sokeutua" omalle lapselleen, jolloin ulkopuolinen voi hyvinkin hoksata, mikä mättää...

Ja anteeksi vielä kerran OT, tuppaa vaan ärsyttämään kun vanhemmuutta aina ja kaikkialla glorifioidaan. Joskus joku tosiaan voi tietää paremmin, vaikkei olisikaan lasta kantanut sydämensä alla yhdeksää kuukautta.
 
Jaa,a empä voi muuta sanoa, että miettikääpä kukin tahollaan onko sen arvoista riidella siitä, että anoppi ei kysy saako lapsen ottaa syliin, pesee vaipat väärän tuoksuisella pesuaineella ( miksi mummo niitä edes pesee) tai myöhästyy hiukan. Tai hermostua jos lapsen rytmi menee sekaisin yhtenä päivänä, se tulee menemään sekaisin vielä tuhat kertaa erinäisistä syistä ja sille ei aina voi mitään.

Onko se niin tärkeää, eikö rakkaus ole tärkeämpää, isovanhemmat ovat lapselle suuri rikkaus ja jos he palauttavat lapsen hieman myöhässä niin kaataako se maailman? Eikö elämä ole yllätyksiä täynnä eikä sitä voi aikatauluttaa minuutti minuutilta.

Nuorten äitien kannattaisi ehkä kuunnella enemmän myös anoppejaan, hänhän on kasvattanut poikansakin ihan hyvin koska se on teillekin kelvannut. Teille kelpaa viedä lapsi kyllä hoitoon anopille mutta sitten nipotetaan pienistä asioista.

Ap:N tapauksessa miniällä taisi itsellään olla huono omatunto kun antoi lapsen viikonlopuksi hoitoon.
 
Mitenkään sen enempää ottamatta kantaai tse aiheeseen, haluaisin kommentoida tuota uskomusta, jonka mukaan vanhemmat aina tietävät mikä lapselle on parhaaksi. Siis ihanko oikeasti olette tuota mieltä? Maailma on pullollaan hirvittävän epävarmoja, ylisuojelevia, välinpitämättömiä, tietämättömiä, omia ongelmiaan käsittelemättömiä, työhulluja, alkoholisoituneita jne. vanhempia. Kyllä melkeinpä menisin väittämään, että nämä vanhemmat eivät ainakaan aina tiedä, mikä lapselleen olisi parasta. Vanhemmilla on myös jännä tapa "sokeutua" omalle lapselleen, jolloin ulkopuolinen voi hyvinkin hoksata, mikä mättää...

Ja anteeksi vielä kerran OT, tuppaa vaan ärsyttämään kun vanhemmuutta aina ja kaikkialla glorifioidaan. Joskus joku tosiaan voi tietää paremmin, vaikkei olisikaan lasta kantanut sydämensä alla yhdeksää kuukautta.

Moni äiti, ehkä minäkin joskus aikoinaan olin sellainen kun tuli se ensimmäinen, kuvittelee tietävänsä aina kaiken kun on lukenut lukemattomat lastenhoito-oppaat ja muut vanhemmuuteen liittyvät opukset. Se'sokeus' mikä usein vanhemmalla on ensimmäisen lapsen kohdalla teettää kaikenlaista outoa käytöstä. En kyllä lainkaan väitä että miniäni olisi tällainen. Mielestäni hän on hyvä äiti, vaikka tekee monet asiat aivan eri tavoin kuin mitä itse tekisin. Kun itse olin nuori niin ei silloin lasten kanssa uraa rakennettu, sitä hoidettiin ensin lapset ja siinä ohessa koti ja mieskin. Nyt on aika erilainen, ja kyllä minä sen ymmärrän todellakin enkä tuo esille sitä miten 'pitäisi' äidin toimia. En minä miniälle huomauttele lastenhoitoon liittyvistä asioista enkä puutu tietenkään hänen tapaansa toimia ja elää, sehän olisi tökeröäkin! Ja tämähän on tullut jo monesti esiin kannanotoissani.

Siis tarkennan vielä että me emme mieheni kanssa kuvittele että tietäisimme paremmin miten poikani ja hänen vaimonsa lastaan hoitavat. Meitä vaan VÄSYTTÄÄ mahdottoman paljon kun koko ajan joudumme olemaan varpaillamme. Ja kun joki pieni asia tapahtuu siitä syntyy melkoinen mylläkkä tai kuten sanotaan "kärpäsestä härkänen".

Nyt en enää jaksa asiaa kommentoida tästä eteenpäin. Kukin ajatelkoot miten haluaa, en sen enempää hae mitään huomiota tai sympatiaa asian kanssa. Halusin vaan kuulla mielipiteitä kirjoittajilta.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä