Olen kai päästäni sairas, mutten uskalla hakea apua..

[sairasmieli88]

Mä en kestä tätä. Mä tuun hulluksi. Mulla on niin raskas sydän, huono omatunto, ja niin paha olla. Miksi musta on tullut tällainen? Kuulunko oikeasti jonnekin mielisairaalaan? Tai vankilaan? Psykiatriseen vankilaan? Mä EN HALUA olla sekopää hullu. Mä haluan apua, mä haluan "parantua", mutta en halua että mun ystävät ja perhe saavat tietää millainen hullu heidän lähipiirissään piileksii.

Mulla on ihan pienestä asti ollut jostain syystä kova tarve liioitella asioita, ja sepittää pieniä satuja. Ja tuo tarve on mulla voimakkaana edelleen. Nautin huomiosta, ja hämmästyksen aiheuttamisesta muissa ihmisissä. Liioittelen ja keksin asioita, jotta saisin nähdä ihmisissä erilaisia reaktioita. Välillä uskon jopa itse omia valheitani. Kaikenlainen actioni kiehtoo minua, nimenomaan myös negatiivinen actioni. Musta on hirveän jännää olla osallisena paikalla todistamassa kun jotain dramaattista tapahtuu. Oikein hakeudun sellaisiin tilanteisiin ja olen jopa itse tällaisia tilanteita pari kertaa aiheuttanut. Sitten kuitenkin peittelen jälkeni.. Välillä olen jopa toivonut jonkun läheiseni kuolemaa, jotta saisin nähdä oman reaktioni asiaan, ja sen miten ystäväni reagoisivat minun reaktiooni. Vaikka en OIKEASTI halua kenenkään läheisen kuolevan, niin haluaisin silti nähdä miltä kaikki näyttäisi JOS joku kuolisi. MÄ OLEN SAIRAS, NIIN SAIRAS.

Jo 12 vuoden iässä yritin sytyttää kotini palamaan. Palo saatiin onneksi sammutettua ennenkuin koko talo tuhoutuisi. Kukaan ei VIELÄKÄÄN tiedä että se olin oikeasti minä. Ja ihan vain siksi, että halusin nähdä paloauton sammuttamassa tulipaloa, ja kokea kaiken jännän mitä tulipalo saa aikaan. Kokea sen adrenaliinin ja jännityksen joka on niin koukuttavaa. Mä vihaan itseäni näiden asioiden takia.

Sitten on toinen, vielä pahempi asia.. Jota en koskaan tule sanomaan ääneen, enkä edes kirjoittamaan. Kukaan ei tiedä ks. asiasta. Kaikki säälivät minua ja pitävät minua uhrina. Vaikka se olin oikeasti minä joka aiheutin kaiken.. Tahallani. Mutta myöhemmin kaduin, ja kadun edelleen. Kadun niin paljon, että pelkään sekoavani. On äärimmäisen vaikeaa pitää asia omana tietona. Jos asia tulisi ilmi, niin mieleni kevenisi mutta menettäisin kaiken. AIVAN KAIKEN.

Mua pelottaa. Vaikka halusinkin apua, niin voinko koskaan parantua? Mä olen kai aina ollut tällainen. Ja tiedän syynkin. Koko lapsuuteni ajan seurasin vierestä vanhempieni hyvin dramaattista parisuhdetta ja elämää. Olin läsnä monissa järkyttävissä tapahtumissa joita lapsen ei kuuluisi joutua todistamaan. Ehkä totuin olemaan tällainen?

En tiedä. Mutta vakavissani harkitsen, onko ainoa keino tosiaan tappaa itseni. Kirjoitan tästä tänne, koska muuta en voi. En uskalla puhua näistä asioista KENELLEKKÄÄN. Olen vasta oppinut hyväksymään sen että mun päässä on oikeasti jotain pahasti vialla.. Mutta en mä pysty elämään tällaisten omantunnon tuskien kanssa. Näiden asioiden sisällä pitäminen on vain liian raskasta. Mutta on ylitsepääsemättömän vaikeaa kertoa tästä edes ammattilaisille.. Heillä kun on velvollisuus ilmoittaa asioista eteenpäin muille viranomaisille.

Kai mä pääsisin vähemmällä, kun kirjoittaisin kirjeen jossa kertoisin ja myöntäisin kaiken, ja sen jälkeen tappaisin itseni. Mulla ei taida olla vaihtoehtoja. En tiedä kestänkö edes lukea mitä vastaatte mulle tähän. Mä tiedän jo että olen sairas, sitä ei tarvitse toistella. Mä vaan haluaisin olla normaali. Mutta ei musta sellaista koskaan saa..

 

[vierailija]

Mä en kestä tätä. Mä tuun hulluksi. Mulla on niin raskas sydän, huono omatunto, ja niin paha olla. Miksi musta on tullut tällainen? Kuulunko oikeasti jonnekin mielisairaalaan? Tai vankilaan? Psykiatriseen vankilaan? Mä EN HALUA olla sekopää hullu. Mä haluan apua, mä haluan "parantua", mutta en halua että mun ystävät ja perhe saavat tietää millainen hullu heidän lähipiirissään piileksii.

Mulla on ihan pienestä asti ollut jostain syystä kova tarve liioitella asioita, ja sepittää pieniä satuja. Ja tuo tarve on mulla voimakkaana edelleen. Nautin huomiosta, ja hämmästyksen aiheuttamisesta muissa ihmisissä. Liioittelen ja keksin asioita, jotta saisin nähdä ihmisissä erilaisia reaktioita. Välillä uskon jopa itse omia valheitani. Kaikenlainen actioni kiehtoo minua, nimenomaan myös negatiivinen actioni. Musta on hirveän jännää olla osallisena paikalla todistamassa kun jotain dramaattista tapahtuu. Oikein hakeudun sellaisiin tilanteisiin ja olen jopa itse tällaisia tilanteita pari kertaa aiheuttanut. Sitten kuitenkin peittelen jälkeni.. Välillä olen jopa toivonut jonkun läheiseni kuolemaa, jotta saisin nähdä oman reaktioni asiaan, ja sen miten ystäväni reagoisivat minun reaktiooni. Vaikka en OIKEASTI halua kenenkään läheisen kuolevan, niin haluaisin silti nähdä miltä kaikki näyttäisi JOS joku kuolisi. MÄ OLEN SAIRAS, NIIN SAIRAS.

Jo 12 vuoden iässä yritin sytyttää kotini palamaan. Palo saatiin onneksi sammutettua ennenkuin koko talo tuhoutuisi. Kukaan ei VIELÄKÄÄN tiedä että se olin oikeasti minä. Ja ihan vain siksi, että halusin nähdä paloauton sammuttamassa tulipaloa, ja kokea kaiken jännän mitä tulipalo saa aikaan. Kokea sen adrenaliinin ja jännityksen joka on niin koukuttavaa. Mä vihaan itseäni näiden asioiden takia.

Sitten on toinen, vielä pahempji asia.. Jota en koskaan tule sanomaan ääneen, enkä edes kirjoittamaan. Kukaan ei tiedä ks. asiasta. Kaikki säälivät minua ja pitävät minua uhrina. Vaikka se olin oikeasti minä joka aiheutin kaiken.. Tahallani. Mutta myöhemmin kaduin, ja kadun edelleen. Kadun niin paljon, että pelkään sekoavani. On äärimmäisen vaikeaa pitää asia omana tietona. Jos asia tulisi ilmi, niin mieleni kevenisi mutta menettäisin kaiken. AIVAN KAIKEN.

Mua pelottaa. Vaikka halusinkin apua, niin voinko koskaan parantua? Mä olen kai aina ollut tällainen. Ja tiedän syynkin. Koko lapsuuteni ajan seurasin vierestä vanhempieni hyvin dramaattista parisuhdetta ja elämää. Olin läsnä monissa järkyttävissä tapahtumissa joita lapsen ei kuuluisi joutua todistamaan. Ehkä totuin olemaan tällainen?

En tiedä. Mutta vakavissani harkitsen, onko ainoa keino tosiaan tappaa itseni. Kirjoitan tästä tänne, koska muuta en voi. En uskalla puhua näistä asioista KENELLEKKÄÄN. Olen vasta oppinut hyväksymään sen että mun päässä on oikeasti jotain pahasti vialla.. Mutta en mä pysty elämään tällaisten omantunnon tuskien kanssa. Näiden asioiden sisällä pitäminen on vain liian raskasta. Mutta on ylitsepääsemättömän vaikeaa kertoa tästä edes ammattilaisille.. Heillä kun on velvollisuus ilmoittaa asioista eteenpäin muille viranomaisille.

Kai mä pääsisin vähemmällä, kun kirjoittaisin kirjeen jossa kertoisin ja myöntäisin kaiken, ja sen jälkeen tappaisin itseni. Mulla ei taida olla vaihtoehtoja. En tiedä kestänkö edes lukea mitä vastaatte mulle tähän. Mä tiedän jo että olen sairas, sitä ei tarvitse toistella. Mä vaan haluaisin olla normaali. Mutta ei musta sellaista koskaan saa..

Ei sua mikään vaivaa, töihin vaan!

 

[vierailija]

Suosittelisin menemään psykologille vaikka se pelottaa. Eikä kannata pelätä että joutuisit viranomaisten käsiin, jos et ole koskaan oikeasti tehnyt mitään (ajatellut vaan). Monilla muillakin on varmasti tällaisia ajatuksia. Eri asia on sitten niiden toteuttaminen. Nämä ongelmat voivat johtua menneisyydestäsi, mutta se ei ole meidän tulkittavissa vaan AMMATTILAISEN. Olen varma että psykologi ei paljoa näistä hätkähdä Tämä oli ensi askeleesi, nyt vaan rohkeutta ja soitat!

 

[varaa aika]

Varaa aika mielenterveystoimistoon tai terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Näitä asioita ei siinä ajan varaamisen yhteydessä tarvitse kertoa, vaan kerrot vaan että sinusta tuntuu että on hyvin tärkeää että saisit nyt puhua jollekulle ajatuksistasi ja koet olevasi kovin ahdistunut. Ajan varaaja kysyy korkeintaan, että oletko huolissasi omasta tai toisten turvallisuudesta (kartoitetaan itsemurha-alttiutta) johon voit rehellisesti sanoa, että olet huolissasi omasta turvallisuudestasi, jos et saa jutteluapua.

Ja sitten vaan menet sinne juttelemaan. Se ihminen siellä todennäköisesti tietää satojen ihmisten pimeimmätkin ajatukset. Mikään, mitä sanot, ei ole hänelle uutta. Mikään, mitä sanot ei saa häntä pelkäämään tai suuremmin hätkähtämään. Luulen että sulle tulee olemaan yllätys se, että hän oikeasti osaa auttaa sinua nimeämään näitä asioita, laittamaan niitä laajempaan mittakaavaan ja helpottamaan oloasi.

Noin et voi jatkaa. Ihmiset eivät ole typeriä, he näkevät valheittesi läpi. Ja sinä tajuat sen ja häpeät ja häpeä lukitsee sinut syvemmälle sinne oman mielesi vankilaan. Jos kukaan ei ole vielä kuollut, niin nyt on aika toimia ettei kukaan kuolekaan. Olet vain ihminen joka ei osaa tai halua hallita, vielä, pimeää puoltaan vaan antaa sen olla tuhoava voima elämässäsi.

 

[vierailija327754]

Kaikki näkevät liioittelun ja valeiden läpi, mutta säälivät sinua, koska pitävät sinua noiden valeiden vuoksi omituisena ja hieman sairaanakin, ja siksi esittävät uskovansa juttusi. Tiedän tämän, koska kaveripiirissäni oli myös yksi samanlainen vuosia sitten.

Sinulle olisi vain parasta lopettaa liioittelu ja valehtelu, ja olla niin kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Aikaa myöten myös kaveripiirisi alkaa ajatella, että tuo satuilu oli vain jokin taakse jäänyt vaihe.

 

[vierailija]

Et ole ihan niin hullu kuin luulet, vaikkei tuo tervettäkään ole. Olet vain niitä harvoja, jotka osaavat myöntää tosiasiat itselleen.