olen masentunut

["minä"]

Tajusin tänään että olen masentunut, ahdistunut, jatkuvasti väsynyt ja mikään ei tunnu miltään.
Mulla on ollu tosi vaikeaa alkuvuosi, avioero, vuorotyö ja monta lasta, kolme niistä alle koulu ikäisiä.
Töissä olen käynyt"hampaat irvessä" koska poiskaan en kehtaa olla, joka aamu mietin että pakko vaan yrittää jaksaa, en pidä itsestäni, ulkonäöstäni, kodistani enkä työstäni, kavereitanikaan en jaksa tavata tai puhua kun tuntuu että kaikki joko säälii tai hommaa jotain kiksejä surkeesta elämästäni. Eksääni haluan välillä takaisin. välillä taas en mutten voi kuvitellakkaan että haluaisin mitään parisuhdetta kenenkään kanssa joka ei ole lasteni isä..
Mitä mä teen??
En halua pilata omaani ja lasteni elämää kuluttamalla vain päiviä hampaat irvessä niin että mikään ei tunnu miltään muulta kuin korkeintaan ahdistavalta,surulliselta tai muuten negatiiviselta pakkopullalta
Ennen olin tyytyväinen elämääni, pidin työstäni,kodistani,elämästäni ja itsestäni sekä ulkoisesti että sisäisesti mutta nykyään mikään ei ole kuin ennen.

 

[Bums]

No mitäs aiot asialle tehdä?
Sinusta kaikki on kiinni .. ei ole olemassa hyvää haltijaa joka taikoo kaiken paremmaksi.

 

["minä"]

No eipä tässä varsinaisesti ole mitään mille voisin tehdä jotain, siinä se ongelma onkin. En saa napista painamalla vanhaa itseäni takaisin.

 

[yrmy]

et kai nyt vaan kuvittele, että pitäisi olla semmoinen nappula, josta mennyt hyvä aika palaisi? Niin kauan kuin noin ajattelet, niin huonolta tuntuu olo.

Kun on rankkaa ja suremista, niin silloin vedetään syvään henkeä ja sukelletaan kun seuraava aalto lyö naamaan. Kun se on ohi, vedetään henkeä seuraavan kerran. Muuta keinoa aallokossa selviämiseen en tiedä.

Mun mielestä surematon suru ei ole masennusta, eikä sitä auta lääkitä pois. Kroonistuu vain entisestään.

Olisko kuitenkin helpompi sallia kavereiden vajavaisuus ja puhua heille vääristä reaktioista huolimatta? Voithan aina sanoa, että älä nyt säälimään heittäydy vaan kuuntele mua.