N
nyt harmaista harmain
Vieras
En tiedä miten aloittaisin, mä oon niin rikki, en tunne mitään.
Toi miehen käytös saa mut tuntemaan itseni mitättömäksi paskaksi, jonka elämällä ei ole mtn merkitystä.
Vielä kuusi vuotta sitten mä olen oman maailmani napa. Mä rakastin itseäni, kymmenen kiloa lihavampana ja lapsenkasvoisena. Näiden kuuden vuoden aikana mä oon saanut kaksi lasta ja vanhentunut 30 vuotta. Mä vihaan itseäni, tunnen itseni rumaksi ja lihavaksi. En usko et múlla on mtn arvoa tässä maailmassa.
Mä oon tiskikone, pyykkikone, lastenhoitaja, siivoaja, kokki, autonkorjaaja, remonttimies, palvelija ja kerran kuussa seksiorja.
Palkaksi tästä mä saan miehen, joka käy töissä, nukkuu, kusee, paskoo ja pelaa pleikkaria, istuu myös satunnaisia hetkiä tietokoneella.
Haukkuu minua saamattomaksi.
Minun rahoista maksetaan vuokra, jonka jälkeen ei jää mtn käteen, jotta hän voi hallita minua myös rahallisesti. Siksi mulla ei ole meikkejä, eikä juuri vaatteita äitini ostamien lisäksi. En pääse ulos ystävien kanssa, en syömään, en elokuviin, en tanssimaan, en mihinkään, jos en ensin hommaa lapsille hoitajaa, joka on täysin mahdotonta. En saa koskaan kehuja, siis en koskaan. Olen juoppo, huora, ruma, läski jne. En edes ole moneen vuoteen päässyt baariin, joten mikä tekee minusta juopon. Hän epäilee minua kokoajan, vahtaa puhelintani, kyselee lapsilta onko meillä käynyt ketään, seisoo takana tietokoneella, jos tähän yleensä pääsen.
Vittuilee lapsille, läpsii heitä, alistaa, haukkuu, uhkaa hakata jne.
Kaiken tämän hän perustelee sillä, että jonkun täytyy olla auktoriteetti, kun lapset vaan huutaa äitiä, jos niitä komennetaan ja mä en osaa. Meillä kyl menee hyvin, kun tuo mätisäkki ei ole kotona niitä alistamassa. En mä osaa lapsia edes komentaa, koska tuntuu, että heidän täytyy saada rakkautta minulta tuplaten.
Sit on toinen puoli, se on ehkä 10min päivässä mua kohtaan superihana, se on silloin, kun hän on vailla jtn, yleensä.
Nyt hän on työpaikan pikkujouluissa ja mä vaan itken kotona. En jaksa enää. Mua oksettaa, kun katsonkin sitä. En voi mainita hänelle mistään, koska tulee tappelu, hän lähtee ja lapset jää itkemään.
Yritin olla erossa hänestä, kolme viikkoa oltiin erillään. Hän vietti riehakasta sairaslomaa töistä ja mä olin lasten kanssa ja pelkäsin. Sit pyysin takaisin, tunsin et hänessä on enemmän hyvää kun pahaa. Nyt 4kk mennyt ja mä oon ihan rikki.
Voisin ottaa lapset ja lähtee kauas pois, mutta en halua viedä lapsilta isää. Kohta en näe muuta vaihtoehtoa, kun päättää päiväni. Kai lapset kuoleman ymmärtää paremmin, kun se et heidän perhe revitään kappaleiksi.
Toi miehen käytös saa mut tuntemaan itseni mitättömäksi paskaksi, jonka elämällä ei ole mtn merkitystä.
Vielä kuusi vuotta sitten mä olen oman maailmani napa. Mä rakastin itseäni, kymmenen kiloa lihavampana ja lapsenkasvoisena. Näiden kuuden vuoden aikana mä oon saanut kaksi lasta ja vanhentunut 30 vuotta. Mä vihaan itseäni, tunnen itseni rumaksi ja lihavaksi. En usko et múlla on mtn arvoa tässä maailmassa.
Mä oon tiskikone, pyykkikone, lastenhoitaja, siivoaja, kokki, autonkorjaaja, remonttimies, palvelija ja kerran kuussa seksiorja.
Palkaksi tästä mä saan miehen, joka käy töissä, nukkuu, kusee, paskoo ja pelaa pleikkaria, istuu myös satunnaisia hetkiä tietokoneella.
Haukkuu minua saamattomaksi.
Minun rahoista maksetaan vuokra, jonka jälkeen ei jää mtn käteen, jotta hän voi hallita minua myös rahallisesti. Siksi mulla ei ole meikkejä, eikä juuri vaatteita äitini ostamien lisäksi. En pääse ulos ystävien kanssa, en syömään, en elokuviin, en tanssimaan, en mihinkään, jos en ensin hommaa lapsille hoitajaa, joka on täysin mahdotonta. En saa koskaan kehuja, siis en koskaan. Olen juoppo, huora, ruma, läski jne. En edes ole moneen vuoteen päässyt baariin, joten mikä tekee minusta juopon. Hän epäilee minua kokoajan, vahtaa puhelintani, kyselee lapsilta onko meillä käynyt ketään, seisoo takana tietokoneella, jos tähän yleensä pääsen.
Vittuilee lapsille, läpsii heitä, alistaa, haukkuu, uhkaa hakata jne.
Kaiken tämän hän perustelee sillä, että jonkun täytyy olla auktoriteetti, kun lapset vaan huutaa äitiä, jos niitä komennetaan ja mä en osaa. Meillä kyl menee hyvin, kun tuo mätisäkki ei ole kotona niitä alistamassa. En mä osaa lapsia edes komentaa, koska tuntuu, että heidän täytyy saada rakkautta minulta tuplaten.
Sit on toinen puoli, se on ehkä 10min päivässä mua kohtaan superihana, se on silloin, kun hän on vailla jtn, yleensä.
Nyt hän on työpaikan pikkujouluissa ja mä vaan itken kotona. En jaksa enää. Mua oksettaa, kun katsonkin sitä. En voi mainita hänelle mistään, koska tulee tappelu, hän lähtee ja lapset jää itkemään.
Yritin olla erossa hänestä, kolme viikkoa oltiin erillään. Hän vietti riehakasta sairaslomaa töistä ja mä olin lasten kanssa ja pelkäsin. Sit pyysin takaisin, tunsin et hänessä on enemmän hyvää kun pahaa. Nyt 4kk mennyt ja mä oon ihan rikki.
Voisin ottaa lapset ja lähtee kauas pois, mutta en halua viedä lapsilta isää. Kohta en näe muuta vaihtoehtoa, kun päättää päiväni. Kai lapset kuoleman ymmärtää paremmin, kun se et heidän perhe revitään kappaleiksi.
