V
vierailija
Vieras
Rakastan lapsiani niin että sydämeen sattuu, mutta sähläävästä, ajattelemattomasta ja huolettomasta, uhkarohkeasta luonteestani johtuen olen asettanut joskus lapset suoranaiseen vaaraan, ja tajuan vasta jälkeenpäin mitä olisi voinut tapahtua. Yritän parhaani mutta tuntuu etten silti osaa suojella lapsiani.
Viimeinen kerta oli keväällä kun tein ulkomaanmatkan yksin lasten kanssa. Vuokrasin auton maassa jossa liikenne on kaoottista ja säännöistä piittaamatonta. Katselin kohteesta tietoa nähtävyyksistä ja ajattelin että tehdään kaikkea kivaa. Päädyin vuoristoon jossa ajoin pimeällä ja kapealla soratiellä jossa oli usean sadan metrin jyrkkä putous suoraan alaspäin. Toinen tapaus oli rannalla jolla oli punainen lippu. Siitä huolimatta ihmisiä oli paljon vedessä ja annoin lastenikin mennä. Mielestäni aallokko ei ollut niin paha, ja katselin kun muidenkin lapset keikkuivat kauempana aalloilla uimapatjojen kanssa ja nauroivat. Vesi oli matalaa. Pidin lapsia koko ajan silmällä ja he olivat aivan rannassa, kunnes huomasin että pienempi lapsista joka on vieläpä uimataidoton, menee yhtäkkiä hallitsemattomasti kauemmas uimarenkaan kanssa ja hengenpelastaja syöksyy hakemaan hänet. Itsekin juoksin.
Lapsi oli kunnossa vaikkakin säikähtänyt. Itse olin niin järkyttynyt etten pystynyt kunnolla edes puhumaan. Sopersin vain kiitos. Saimme pelastajalta raivokkaat lähtöpassit rannalta ja ukaasin poliiseista jos vielä näyttäydytään siellä. Itkin lasten kanssa yhdessä pitkän aikaa. Olin niin kauhuissani siitä mitä olisi voinut tapahtua että toivoin vain että kumpa ne poliisit olisivat tulleet hakemaan ja heittäneet mut vankilaan.
Mitä voin tehdä? En tahallani aiheuta tilanteita, en vain jotenkaan pysty aina ymmärtämään tekojeni seurauksia. Koen olevani täysin epäonnistunut. En tiedä johtuuko tämä masennuslääkkeestä jota käytän. Tunteeni ovat latteat, kaikki ajattelu ja toiminta on latteaa. Ilmankaan en pärjää.
Viimeinen kerta oli keväällä kun tein ulkomaanmatkan yksin lasten kanssa. Vuokrasin auton maassa jossa liikenne on kaoottista ja säännöistä piittaamatonta. Katselin kohteesta tietoa nähtävyyksistä ja ajattelin että tehdään kaikkea kivaa. Päädyin vuoristoon jossa ajoin pimeällä ja kapealla soratiellä jossa oli usean sadan metrin jyrkkä putous suoraan alaspäin. Toinen tapaus oli rannalla jolla oli punainen lippu. Siitä huolimatta ihmisiä oli paljon vedessä ja annoin lastenikin mennä. Mielestäni aallokko ei ollut niin paha, ja katselin kun muidenkin lapset keikkuivat kauempana aalloilla uimapatjojen kanssa ja nauroivat. Vesi oli matalaa. Pidin lapsia koko ajan silmällä ja he olivat aivan rannassa, kunnes huomasin että pienempi lapsista joka on vieläpä uimataidoton, menee yhtäkkiä hallitsemattomasti kauemmas uimarenkaan kanssa ja hengenpelastaja syöksyy hakemaan hänet. Itsekin juoksin.
Lapsi oli kunnossa vaikkakin säikähtänyt. Itse olin niin järkyttynyt etten pystynyt kunnolla edes puhumaan. Sopersin vain kiitos. Saimme pelastajalta raivokkaat lähtöpassit rannalta ja ukaasin poliiseista jos vielä näyttäydytään siellä. Itkin lasten kanssa yhdessä pitkän aikaa. Olin niin kauhuissani siitä mitä olisi voinut tapahtua että toivoin vain että kumpa ne poliisit olisivat tulleet hakemaan ja heittäneet mut vankilaan.
Mitä voin tehdä? En tahallani aiheuta tilanteita, en vain jotenkaan pysty aina ymmärtämään tekojeni seurauksia. Koen olevani täysin epäonnistunut. En tiedä johtuuko tämä masennuslääkkeestä jota käytän. Tunteeni ovat latteat, kaikki ajattelu ja toiminta on latteaa. Ilmankaan en pärjää.
