Olenko alkoholisti?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja entinen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
E

entinen

Vieras
Sairastuin jo teininä vakavaan masennukseen. Muutin pois kotoa 19-vuotiaana ja masennukseni paheni. Olin aikaisemmin juonut mielelläni kaveriporukalla viikonloppuisin, mutta kotoa muutettuani suhteeni alkoholiin syveni. Hain oikeastaan joka päivä töistä kotiutuessani pullon viiniä alkosta (siideri oli liian kallista). Töissä pystyin kyllä käymään, silloin tällöin kyllä nukuin pommiin juomiseni takia.

Juomiseni oli salaisuus. En kertonut siitä kelleen, enkä olisi myöntänyt jos olisivat kysyneet. Jos minulla oli vähän rahaa, niin ostin mieluummin sen viinipullon ja vähän vähemmän ruokaa. Viikonloppuisin lähdin edelleen ulos kaveriporukalla. Silloin join lähes poikkeuksetta liikaa. Usein meni muisti.

Tapasin nykyisen mieheni noihin aikoihin. Olimme kovasti rakastuineita toisiimme, mutta ongelmaani peitin edelleen. En halunnut muuttaa hänen kanssaan yhteen, koska en voisi sitten samalla tavalla juoda. Masennuksesta hän kyllä tiesi, kaikkea ei pysty salaamaan. Lopulta tilanne kulminoitui siihen, että yritin tappaa itseni. Mies hämmentyi tilanteesta ja erosimme. Olimme erossa vuoden, jona aikana hankkiuduin psykiatrin juttusille. Olo alkoi olla hieman parempi, vaikka join edelleen (en ehkä enää niin paljoa mutta kuitenkin).

Kun taas tapasimme miehen kanssa lähes sattumalta ja aloimme miettimään olisiko meillä sittenkin tulevaisuutta yhdessä. Emme ehtineet pohtia asiaa pitkään kun huomasin olevani raskaana. Tällöin minulla oli ensimmäistä kertaa joku syy itseni lisäksi lopettaa juominen ja ihme kyllä sen teinkin. Tuloksena siitä syntyi aivan ihana, nyt 3-vuotias tyttö. Myöhemmin saimme myös pojan.

Lasten myötä olen saanut aivan uudenlaista syytä elää ja olen toki myös työstänyt ongemiani terapiassa. Miehen kanssa meillä on kaikkien vastoinkäymisten jälkeen vakaa ja hyvä parisuhde. Lasten syntymän jälkeen olen joskus käynyt ulkona miehen kanssa, tai kaveriporukalla. Juomiseni ei ole enää karannut lapasesta, päinvastoin koen usein olevani porukan selväpäisin. Ulosmenoni eivät ole edes kuukausittaisia.

Hirveän pitkä sepustus, mutta aloin tuossa miettimään suhdettani alkoholiin kun siskoni ilmoitti alkavansa absolutistiksi. Tajusin, että ajatus kiehtoi minuakin. Niinä harvoina kertoina kun nykyään ulkona käyn, juon lähinnä koska muutkin niin tekevät, mutta en siksi että nauttisin humalatilasta tai edes pienestä huppelista. Osaan nauraa ilman sitäkin. Aloin miettimään, että olenko alkoholisti? Taustani huomioon ottaen, kyllä. Eikä alkoholismista kai voi parantua koskaan kokonaan. Kuitenkin suhteeni alkoholiin on muuttunut täysin oman parantumiseni myötä! Voiko olla että juomiseni olisi ollut vain tapani käsitellä masennusta?
 
Itse entisenä alkoholistina (no parantuvana alkoholistina) sanoisin että varmaan jotaki alkoholismin tapaista on ollu, mutta esim mulla se juomishimo on melkeinpä jokapäivästä vieläki. Periksi ei anneta, mutta himo on ja pysyy. Sanotaan että alkoholisti joko juo ongelmaksi asti tai on täysin selvä, välitietä harvemmin on... Kohtuukäyttäjäksi tuskin oppii jos alkoholismista kärsii.
 
Alkoholismista voi mielestäni myös parantua mutta taipumus varmaan aina on olemassa. itse olen lähes absolutisti humalassa en ole koskaan. Mun mielestä juominen kannattaa lopettaa jos se ei enään ole kivaa, eli sinun tapauksessa varmaankin lopettaisin.
 
Itse entisenä alkoholistina (no parantuvana alkoholistina) sanoisin että varmaan jotaki alkoholismin tapaista on ollu, mutta esim mulla se juomishimo on melkeinpä jokapäivästä vieläki. Periksi ei anneta, mutta himo on ja pysyy. Sanotaan että alkoholisti joko juo ongelmaksi asti tai on täysin selvä, välitietä harvemmin on... Kohtuukäyttäjäksi tuskin oppii jos alkoholismista kärsii.

Sitä mä juuri mietinkin, kun nykyään pystyn ottamaan sen muutamaan ja that's it! Näin ei ollut vielä esim.5vuotta sitten. Kyllä mä tavallaan pidin itseäni silloin alkoholistina vaikken sitä vielä itselleni myöntänytkään. Ajattelin sitä viinipulloa jo aamulla töihin lähtiessä... Nyt alkoholista erossa oleminen ei tunnu lainkaan pahalta, päinvastoin voisin ihan hyvin kuvitella alkavani täysin absolutistiksi ilman että se tuottaisi minulle minkäänlaisia ongelmia.
 
Minua kiinnostaisi tietää miten ap ajautui psykiatrin juttusille, oliko itsemurha yritys syy hakea apua? Miten Hyytikyppynen on selvinnyt ja onko omaiset puuttuneet jossain vaiheessa tilanteeseen? Vanhempani ovat alkoholisteja ja he ovat jo toivottomia tapauksia, mutta pikku veljeäni voisi ehkä vielä auttaa, ennen kuin alkoholi vie kokonaan. Nyt valehtelee ja juo päivittäin ainakin muutaman oluen...
 
Jos olet nyt sekä meille että itsellesi täysin rehellinen juomisestasi ja tuntemuksistasi siihen liittyen, niin et ole ollut koskaan alkoholisti. Olit ehkä suurkäyttäjä, mutta et sairastunut. Alkoholistista ei voi koskaan tulla kohtuukäyttäjää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kiinnostaisi tietää;22372668:
Minua kiinnostaisi tietää miten ap ajautui psykiatrin juttusille, oliko itsemurha yritys syy hakea apua? Miten Hyytikyppynen on selvinnyt ja onko omaiset puuttuneet jossain vaiheessa tilanteeseen? Vanhempani ovat alkoholisteja ja he ovat jo toivottomia tapauksia, mutta pikku veljeäni voisi ehkä vielä auttaa, ennen kuin alkoholi vie kokonaan. Nyt valehtelee ja juo päivittäin ainakin muutaman oluen...

Olin jo ennen itsemurhayritystä keskustellut tuntemuksistani työterveyslääkärin kanssa. Sairaalareissun jälkeen ja varsinkin sen jälkeen kun erosimme miehen kanssa päätin, että apua on saatava. Sain lääkäriltäni lähetteen psykiatrille ja lopulta psykoterapiaan jossa kävin useamman vuoden. Juomiseen se ei mitenkään heti auttanut, enkä kyllä tainnut siitä terapiassa aluksi mitään sanoakaan. Puhuin vain masennuksesta. Juominen loppui kokonaan vasta kun sain tietää olevani raskaana. Sen jälkeen se ei ikinä alkanut uudestaan.
 
Jos olet nyt sekä meille että itsellesi täysin rehellinen juomisestasi ja tuntemuksistasi siihen liittyen, niin et ole ollut koskaan alkoholisti. Olit ehkä suurkäyttäjä, mutta et sairastunut. Alkoholistista ei voi koskaan tulla kohtuukäyttäjää.

Kyllä olen nyt ihan rehellinen asian suhteen. Tämä on kyllä ehkä ensimmäinen kerta kun voin noista vuosien takaisista asioista tällä tavalla puhua, ilman että vollotan. Miehen kanssa niitä on kyllä käyty läpi moneen kertaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kiinnostaisi tietää;22372668:
Minua kiinnostaisi tietää miten ap ajautui psykiatrin juttusille, oliko itsemurha yritys syy hakea apua? Miten Hyytikyppynen on selvinnyt ja onko omaiset puuttuneet jossain vaiheessa tilanteeseen? Vanhempani ovat alkoholisteja ja he ovat jo toivottomia tapauksia, mutta pikku veljeäni voisi ehkä vielä auttaa, ennen kuin alkoholi vie kokonaan. Nyt valehtelee ja juo päivittäin ainakin muutaman oluen...

Minun juominen loppu jo toistamiseen raskauteen viime vuonna. Esikoisen kohalla lopetin myös mutta menetin vauvan ja juominen jatku. Rautaista itsekuria ja kiukkua tässä on tarvittu koko selvänä olon ajan, sen myönnän että pari kertaa olen repsahtanu mutta oppinu aina uusia keinoja niitten tilanteitten välttämiseen. Syy, eli minun lapsi ja mies, on sellanen minkä takia olen pysytelly selvällä linjalla. Muutaman kerran olen myös ottanu vain sen yhen, mutta koska minun toleranssilla sillä ei ole ollu vaikutusta (ei humaltumista tms) on se myös siihen yhteen jääny. Välttelen kyllä niitä yhen ottamisiaki.
Sillon ko vielä join, kyllä siihen moni yritti puuttua mutta anto olla. Syy miksi join oli itessään niin helvetin vaikea ettei mulla ollu ees mielenkiintoa selvänä yrittää niitä asioita käsitellä. Eikä kukkaan juuri viittiny sellasta vaatiakkaan, vaan oottivat että haluan sitä ite.
Ja tosiaan, ei tule päivää etteikö kävis mielessä kävellä pitkäripaseen ja vetasta kännit päälle ja kadota taivaanrantaan taas mutta äkkiä miehen kainaloon tai nipistän itteäni tai lähen ajamaan rallia mettäteille että pää tuulettuu ja ikävät jutut unohtuu.

En ees oota että ikinä tulis sellasta päivää jollon ei tekis mieli juoda.
 

Yhteistyössä