Olenko jotenkin säälittävä, nolo, törkeä, laiska tms.?

["Kotiäiti"]

Opiskelin akateemista alaa, mutta ne opinnot ovat viivästyneet avioliiton, lapsen ja ulkomaille muuton vuoksi. Mies tekee hyvää kansainvälistä uraa, ja minä olen kotona 1-vuotiaan tytön kanssa. Me matkustellaan, asutaan isosti, syödään paljon ulkona ja tytön kanssa "ollaan vaan", ilman suurempia murheita. No, isä tekee aika pitkää päivää mutta ihan hyvin meidän suhdekin voi. Mulla ei tuloja, joten maksetaan tämä kaikki miehen rahoilla. (Mies itse toivoi perhettä ja sitä että lähden hänen matkaansa ja sitä että lasta hoidetaan kotona.) Jotenkin silti AINA, kun tulemme Suomeen, mulle tulee tunne että mun täytyy yhdelle sun toiselle selittää/perustella, miten olen "vain" kotona (miehen elättinä) ja miyen kehtaamme elää niin leveästi ja vastata milloin oikein menen itse töihin tai edes milloin valmistun... Ärsyttää, ihan kuin tässä meidän elämässämme olisi jotain vikaa, vaikka itse olemme siihen oikein tyytyväisiä. Miksi silti koen että minua "painostetaan"?

 

[riski valinnoissasi]

Läheisesi ovat varmaan huolissaan, miten sinulle käy, jos liittosi hajoaa. Omaa elämää ei kannata suunnitella toisen ihmisen varaan, vaan aina kannattaa olla koulutus ja ammatti varalla.

 

["Niin"]

Kun lapsi on pieni niin eihän siinä mitään ole, että kotona lasta hoitaen. Ehkä kun lapsi hiukan kasvaa ja jos jonkinlaista hoitoa ajattelee niin sinulla on hyvä tilaisuus hoitaa oma koulu loppuun.
Ehkä ihmiset kyselevät tulevaisuudesta, että mitä haluat tehdä sitten "isona". Kuvitteletko itse eläväsi lopun elämääsi "kotirouvana"? Ehkä tunnet hiukan syyllisyyttä siitä, miten hyvin asiat sinulla on. Nauti ihmeessä siitä ajasta mikä sinulle nyt suodaan.

 

["Kotiäiti"]

[QUOTE="Niin";24356853]Kuvitteletko itse eläväsi lopun elämääsi "kotirouvana"? Ehkä tunnet hiukan syyllisyyttä siitä, miten hyvin asiat sinulla on. Nauti ihmeessä siitä ajasta mikä sinulle nyt suodaan.[/QUOTE]

En toki, kyllähän me joskus taas Suomeenkin varmaan palataan, eikä meillä silloin ole enää ihan tällaiseen elämään varaa. Ja toki tiedän, miten hyvin asiat meillä/minulla on, ja olenkin siitä hyvn kiitollinen ja onnellinen, mutta harmittaa että toiset eivät ole. Jotenkin kuvittelin että olisi hienoa ja suositeltavaa hoitaa lasta kotona, mutta nyt saankin vain selitellä miksen mene töihin. Ihmetyttää, miten tämä meidän elämäntilanne asioita muuttaa; Suomessa mun tarvis tuskin kauheasti selitellä lapsen kotihoitoa, jos muutenkin eläisimme peruselämää. Syyllisyys/syyllistämienn tulee siis uskopäin, ei minusta.

 

[siinä se]

Ihmiset ovat aika yksinkertaisia.

 

[Olen kotona.]

Läheisesi ovat varmaan huolissaan, miten sinulle käy, jos liittosi hajoaa. Omaa elämää ei kannata suunnitella toisen ihmisen varaan, vaan aina kannattaa olla koulutus ja ammatti varalla.

Hui kamalaa, onneksi mun läheiset eivät ikinä ole näin ajatelleet.

 

[LeelY]

Läheisesi ovat varmaan huolissaan, miten sinulle käy, jos liittosi hajoaa. Omaa elämää ei kannata suunnitella toisen ihmisen varaan, vaan aina kannattaa olla koulutus ja ammatti varalla.

Mies voi myös kuolla tai vammautua/sairastua vakavasti. Aina pitäis olla joku varasuunnitelma, ei kateellisten tuttujen, vaan oman itse ja lasten takia. jos sellainen jo onkin, niin eipä muuta kuin nautit elämästä.