Olenko outo, jos isäni on läheisempi väkivallasta huolimatta?

[vierailijaftg]

Lapsuudessani isäni käytti minuun väkivaltaa saadakseen minut "ojennukseen". Löi ja läpsi, kun en osannut olla nätisti tai hiljaa. Ja haukkui tyhmäksi jne. Minulla on nyt aikuisena diagnosoitu ADHD. Lapsuuteen liittyy myös mukavia muistoja isästä ja isä tuolloinkin oli tunnetasolla minulle läheisempi kuin äiti. Isän kanssa juostiin kilpaa ja katsottiin piirrettyjä ja korjailtiin kaikkea. Äiti on aina ollut etäinen ja musta tuntuu että en ollut semmoinen tytär kuin hän olisi toivonut saavansa.

Nyt joku viikko sitten isä jutteli mulle tosta lapsuudesta. Ei olla siis aikaisemmin siitä puhuttu eikä hän tiedä mun ADHD -jutuista. Isä pyysi anteeksi ja kertoi että se oli silloin hänen keinonsa yrittää saada musta jotenkin parempaa kuin hän oli ja on. Isän isä siis kasvatti kanssa väkivallalla ja isällä varmaan on kanssa ADHD.

Etenkin ton keskustelun jälkeen musta on helppoa ymmärää mun isää. Pystyn ymmärtämään hänen keinottomuuden ja varmaan semmoisen pettymyksen kun lapsi ei ole "normaali". Mutta olen pohtinut sitä, että onko normaalia kun lapsesta saakka isä on ollut mulle kuitenkin läheisen tuntuinen vaikka hän on käyttänyt väkivaltaa ja mitätöintiä?

 

[vierailija]

No jos teillä on ollut paljon ilmeisen hyviäkin hetkiä, niin kai se normaalia on. Toisaalta myös varmasti ihan yhtä normaalia olisi se, että väkivaltaisuus olisi vaikuttanut teidän suhteeseen negatiivisesti ja isästäsi olisi tullut etäinen. Eri asia olisi jos isäsi olisi jatkuvasti ollut alistava ja väkivaltainen, eikä hyviä hetkiä juurikaan olisi ollut.

Kerroitko siis nyt isällsi siitä ADHDsta? Jos et, niin ehkä voisit kertoa, jos kerta välitkin on hyvät?