Oma aika parisuhteessa

[tee]

Moi. Toivoisin teiltä, hyvät lukijat, mielipiteitä ja näkemyksiä aiheesta ”oma aika” parisuhteessa. Käymme miesystäväni kanssa aika ajoin hedelmätöntä väittelyä tästä omasta ajasta, lähinnä minun omasta ajasta. Olemme reilut kolmekymppisiä ja olemme seurustelleet vajaan vuoden, emme asu yhdessä.

Tunnen välillä tarvetta saada olla yksin ja omissa oloissani. Se mitä teen tai en tee, miten käytän ajan yksikseni, ei ole millään lailla oleellista, vaan vain se, että välillä haluan olla illan/kaksi ilman alituista seuraa. Jos jokin syy on pakko määritellä, niin lähinnä on kyse pattereiden lataamisesta. Sanoisin, että tätä tapahtuu keskimäärin n kerran kuukaudessa, mutta tosiaan epäsäännöllisesti ja fiiliksen mukaan. Mies ei tätä tarvetta ymmärrä ollenkaan. Hän ottaa sen niin, etten nimenomaan halua olla _hänen_ seurassaan, vaikka asia on niin, että haluan olla vain _omassa_ seurassani. Lopputulos on sama, mutta idea täysin eri, sillä katson ettei asia liity nimenomaan _häneen_, vaan vain minuun itseeni. Tuntuu että joudun joka kerta asian selittämään juurtajaksaen ja rautalangasta vääntäen, eikä kantaani kuitenkaan ymmärretä. Tuntuu, että minulla pitäisi aina olla jokin erityinen syy, miksi haluan olla ilman häntä juuri sen illan. Sanoinkin miehelle, että mikäli en (ilmeisestikään?) kykene sitä hänelle ymmärrettävästi selittämään, niin miten olisi jos keskustelisi aiheesta ystäviensä kanssa. Näinhän tuo teki, mutta miespuoliset ystävänsä eivät kuulemma ketkään asiaa ymmärtäneet hekään. Minä puolestani purin tuntojani äidilleni, joka sanoi, että kaikki naiset, joiden kanssa hän on samaisesta asiasta joskus keskustellut, ovat olleet samaa mieltä kanssani ja tarvitsevat myös sen oman ajan.

Jos asuisimme saman katon alla ja olisi mahdollisesti vielä lapsiakin, niin silloin tuskin oma aika niin helposti onnistuisi, mutta mehän emme edes asu yhdessä. Miehellä on jonkinlainen ongelma läheisriippuvuudesta, on sen itsekin sanonut. Hän sanoo, että kun on tottunut kanssani nukkumaan, niin ei pysty eikä osaa (ei halua?) nukkua yksin. Minä koen että hän moisilla kommenteilla syyllistää minua. Eipä ne harvat ”yksin-illat” kovin mukaviksi yleensä muodostu, miehen kanssa kun on aina ensin vängättävä ja vängättävä ja vängättävä asiaa ja sitten jää lopuksi käteen vaan ärsyyntyminen ja syyllinen olo.

Onko tämä jotenkin sukupuolisidonnainen juttu vai luonnekysymys? Oletteko te muut parisuhteissanne täydellisessä symbioosissa, vai yksilöitä, joilla on myös omat tarpeensa?

 

[Maaru]

Jotenkin olen luullut, että tuo on enimmäkseen tyypillistä meille naisille. Nyt minulla on jo mieheni kanssa lapsi ja yhteinen asunto, mutta edelleen järjestämme useinkin ns. omaa aikaa, öitäkin poissa kotoa, jotta pääsisi kunnolla hengähtämään ja olemaan yksilö.
Eli näin oli myös seurusteluaikoina. Oli aina kiva nähdä pienen eron jälkeen. Pelkään tuon johtavan siihen, että sinä ahdistut, jos et sitä omaa aikaa rauhassa saa viettää ja mielenkiintosi, tunteesi miestäsi kohtaan lopahtavat. Miehen pitäisi itse asia tajuta ja haluta myös toisinaan itsekin viettää aikaa erossa sinusta. Näin hän viestittäisi sinulle, että itsetunto on kunnossa. Tsemppiä!

 

[WiLmu]

Parisuhteessa on kasvun hetkiä-- teillä ei ehkä mee ihan yks yhteen se tahti millä mennään eteen päi. Toisilla töksähtää tohon itsenäistymisvaiheeseen (en tarkoita yksilön yksinään, vaan parisuhteessa) , mutta kyllä se siitä rauhoittuu. Juttele miesytävällesi vaikka "tieteelliseltä" kannalta tyyliin, että parisuhteessa tarvitaan yksilöiden välistä oma tilaa / aikaa, ja sitä kutsutaan ihastumis/rakastumisvaiheen , tiiviin yhdessäolon jälkeen, itsenäistymisvaiheeksi ja on hyvin tärkeää terveen parisuhteen saavuttamiseksi. Eiköhän hänenkin motivaatio ymmärtää sinua ja edesauttaa hyvää parisuhdettanne parane ?

 

[3PO]

Exä ei millään halunnut ymmärtää tarvettani omaan tilaan. Koska hän ei koskaan lähtenyt kotoa minnekään, minun oli pakko ottaa oma aika lähtemällä käymään vanhempieni luona tms. Tottakai rakastin häntä, mutta tarvitsen muitakin ihmiskontakteja ja myös omaa rauhaa. Kun suhteessa tuli ongelmia, hänen mielestään syy oli siinä, ettemme olleet tarpeeksi yhdessä. Minulle ajatus yhdessäolon lisäämisestä (aikaisemmin 95% vapaa-ajasta) aiheutti lähinnä tukehtumisen tunteen, enkä suostunut siihen. (Suhteemme loppui ihan muista syistä, mutta se ei kuulu tähän.)

Nykyinen on töissä toisella paikkakunnalla ja paljon poissa. Sitten kun hän on kotona niin haluamme tietysti viettää aikaa yhdessä ja silloin olemme yhdessä lähes koko ajan. Mietityttää vain miten oman tilan kanssa käy sitten jos/kun hän on koko ajan kaupungissa ja jossain vaiheessa sitten asuu samassa asunnossa.

Joka tapauksessa minun ainakin täytyy ottaa oma tilani ja aikani, muuten ahdistun ja tukehdun ja suhde kuolee.

 

[Nainen39]

Omassa n. 10 vuoden suhteessani omaa aikaa tulee automaattisesti vuorotöiden takia. Voin olla viikon niin, etten näe kuin nukkuvan miehen, eikä tämä ole ongelma. Nautin omasta ajasta ja vapaasta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö voisi viettää omaa aikaa silloinkin kun mies on kotona. Usein se on silloin liikuntaa, ystävien tapaamista tms. Yksinoloa saan muuten ihan tarpeeksi;-) Aikuinen, kypsä ihminen osaa olla erilläänkin, kunhan pääasiassa vapaa-aikaa vietetään yhdessä.

 

[luotto]

Arvatkaapa, millaista on, kun myös työssä ollaan yhdessä koko ajan? Ja sitten vielä kotona ja vapaa-ajallakin. Minä tarvitsen oman henkireikäni, eli pitää päästä vapaa-ajalla tuulettumaan jossain toisten ihmisten parissa (en tarkoita kapakoita tms.).
Mieheni saa omaa aikaa työasioiden merkeissä, ja on niihin tyytyväinen, ei siis enää niin halua lähteä minnekään vapaa-ajalla.

 

[Jaakko]

Arvatkaapa, millaista on, kun myös työssä ollaan yhdessä koko ajan? Ja sitten vielä kotona ja vapaa-ajallakin. Minä tarvitsen oman henkireikäni, eli pitää päästä vapaa-ajalla tuulettumaan jossain toisten ihmisten parissa (en tarkoita kapakoita tms.).
Mieheni saa omaa aikaa työasioiden merkeissä, ja on niihin tyytyväinen, ei siis enää niin halua lähteä minnekään vapaa-ajalla.

Omaa aikaa, omia ystäviä, omia harrastuksia.
Yötä päivää kylki kyljessä kyhnääminen alkaa kyrsimään...

 

[Jen]

Eiköhän se ole ihan suurimmalle osalle tarpeellista saada ikiomaa aikaa riippumatta siitä, onko syynä joku harrastus vai ihan vain tarve saada olla yksin.

Exäni kanssa oli vähän samankaltainen tilanne, että hän halusi roikkua minussa, kun taas itseäni sellainen riippuvuus lähinnä ärsytti. Niinpä sitten hankin itselleni kielikursseja, kävin jumpassa ja kuntosalilla lähinnä siksi, että itselläni oli syy käydä muualla. Meilläkään ex ei käsittänyt sitä, että halusin esim. lähteä kävelylle yksin.

Nykyisessä suhteessa poikaystäväni vaatii vielä enemmän vapaa-aikaa kuin minä. Nyt siis on ollut minun vuoroni oppia lisää itsenäistymistä. Toisaalta olemme kyllä lähentyneet toisiamme eli mies on enemmän kanssani kuin aiemmin ja minäkin olen sopeutunut usean päivän eroihin.

Kun lapseni ovat exäni luona ja jos poikaystävä haluaa olla silloin yksin, niin minulla ei välttämättä ole mikään pakko tehdä jotakin tai olla kavereiden kanssa, vaan voin ihan hyvin olla esim. kotona lukemassa kirjaa ja siten nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.

 

[nainen]

Huh, tätä kun luki niin tuli oikein ahdistunut olo kun muisteli kiinniliimautuvia miehiä... Joku tuppautui samaan harrastukseenkin ettei vain sitäkään aikaa olisi tarvinnut olla erossa.

Etenkin nyt kun on pienet lapset, niin se aika yksinoloon on kullanarvoista.

 

[lumi]

Olen tällä hetkellä sinkku, mutta exän kanssa on minullakin ollut kädenvääntöä "omasta ajasta". Vaikka olenkin muuten sosiaalinen ihminen, jolla on paljon ystäviä ja ihmissuhteet tärkeitä, todella tarvitsen joskus aikaa olla rauhassa vain omien ajatusteni kanssa. Tunnen tukahtuvani ja ahdistun, jos minun pitää koko ajan olla jonkun seurassa. Tätä sai exälle vääntää rautalangasta kerta toisensa jälkeen eikä mennyt sittenkään perille.

En ymmärrä, miten joillekin on yksinolo niin vaikeaa, ettei sitä kestäisi hetkeäkään.

 

[Mallu**]

Vanha ketju, mutta googletin ko. asiaa ja eksyin tänne. Meidän avioliitossa minä olen se, joka joskus menee ystävien kanssa ulos ilma miehiä ja siitäkös ukko vetää herneen nenään. Ei ymmärrä sellaista. Hänellä ei ole kavereita , joiden kanssa mennä, koska aikoinaan kävi koulut eri paikkakunnalla. Nykyisellä tosin ollaan asuttu jo 17 vuotta, mutta hän ei ole saanut kavereita , koska on epäsosiaalinen. Hänelle riittää oma perhe + minun lapsuuden aikaiset ystävät.
Ja minua ahdistaa. Haluaisin että hän menisi miesporukalla jonnekin, vaikka saunailtaa viettämään, kalastusreissulle tai jotain. Haluaisin enemmän omaa aikaa, viime kerrasta omien ystävien kanssa ulkona on jo monta kuukautta.
Tämä tilanne ehdistaa ihan kamalasti. En jaksa aina olla yhdessä, tarvitsen omaa aikaa yksilönä.

 

[Voi hyvänen aika!]

Aikuiset (?) ihmiset ihmettelevät tällaista asiaa. Ja mikä se sellainen mies on, joka vetää herneet nenään, jos tonen haluaa yksin mennä jonnekin? Ihan outo ajatus minulle...

Yhdessä ollaan oltu "pennusta" asti eikä koskaan rajoitettu toistemme menemisiä, joskin yhdessä useinmiten on menty. Minä kuitenkin olen meistä se, joka kaipaa enemmän omaa aikaa; yleensä ihan vaan yksinoloa. Onneksi minulla on riittämiin mahdollisuus siihen. Jos mies on matkoilla, olen yleensä vain kotona, nautin omasta seurastani, hyvistä kirjoista, leffoista, käsitöistä jne. Useamman kerran vuodessa lähden kuitenkin myös reissuun yksin -nyt lähdössä viikoksi Espanjaan, viimeksi olin siellä melkein kuukauden maalis-huhtikuussa. Mies kävi pari kertaa minua siellä katsomassa eikä todellakaan vetänyt herneitä nenuun

 

[tuttua]

Kyllä olin suhteessa, jossa omia juttuja ja omaa aikaa ei voinut olla. Jopa ilta tyttökavereiden kanssa ei ollut sopiva, vaan mies olisi tunkenut mukaan joka paikkaan. Auta armias jos piti yhtenä päivänä puhelinta kiinni, ukolle tuli turvaton olo kun ei päässyt koko ajan rimputtelemaan. Onneksi nykyisessä suhteessa kumpikin saa tehdä juuri niin kuin haluaa ja olla kenen kanssa haluaa. Eipä ole kaipuuta katsella muita, ei ahdista eikä masenna, kumpikin voi olla oma itsensä, tuntea olonsa sitoutuneeksi ja vapaaksi, vapaaehtoisesti. Huh huh, en ymmärtäisi suhteeni arvoa jos en olisi kokenut moista ripustautujaa. Koita saada miehesi ymmärtämään, että asia on sinulle tärkeä ja tekee myös suhteellenne hyvää