On se jännä miten eroaminen on haikeaa ja surulliseta, vaikka tietää tasan tarkkaan että se on ainoa oikea tapa toimia?

[eroava]

Kun suhde ei toimi ja molemminpuolinen kunnioitus on tiessään ja sitä vaan tapellaan ja kinastellaan asioista. Vaikka toinen käyttää henkistä väkivaltaa haukkumalla ja arvostelemalla toisen ulkonäköä ja tekemisiä, niin silti se itse ero tekee surulliseksi.
Järki sanoo, että muuta vaihtoehtoa ei ole, mutta toisaalta sitä kummasti tulee ne mukavat hetket mieleen ja vetää mielen haikeaksi.

 

[mää]

Minulla oli takana 15v henkistä väkivaltaa sisältänyt suhde ja yhtenä kauniina päivänä sen lopetin. Pakkasin ukon kamat ja sai lähteä ja muuttaa omaan lapsuudenkotiinsa. Sinne se män eikä sen jälkeen juuri olla oltu tekemisissä. Haikeeta oli hetken, kunnes tuli valtava helpotus ja onnen tunne -> mä tein sen!

 

[H]

Ihan samojen asioiden kanssa itsekin taistelen. Vaikka järki sanoo ettei hommasta mitään tule, niin silti sitä vaan välillä jaksaa toivoa ja haaveilla onnellisesta "ydinperheestä". Ja sitten sitä taas muistaa ne kaikki kerrat kun on ollut itsellä hyvät fiilikset ja mies on pilannut kaiken. Turhauttavaa tämä on..