K
Kaikki ongelmat
Vieras
Meinasin kuvailla tärkeimmät ongelmat otsikossa, mut siitä olis tullu vähän pitkä... Joku tällänen: Yksin avioliitossa, kotona uhmaikäinen, raskaana ilman varmuutta isästä.
Mä oon pitkään vaan googletellu valmiita ketjuja ihmisistä joilla on sama ongelma. Mut nyt ei kyllä löytyny...
Raskaus alkaa olla hyvällä mallilla, viimeisellä kolmanneksella... Parisuhde on ollu hyvällä mallilla siitä lähtien kun erehdyin toiseen mieheen, eli meillä on menny nyt puoli vuotta hyvin. Mut nyt oon joutunu viis yötä nukkumaan yksin. Yhdessä ollaan oltu kohta viis vuotta, naimisissa niistä kolme... Ja toi oli ensimmäinen yli kuukauden kestänyt sopuisa jakso.
Raskauden meinasin keskeyttää, vaikka oli toivottu lapsi, mutta pidin kuitenkin ja nyt odottelen lasta jonka isä on aviomieheni 90-95 % varmasti, oman laskelman mukaan.
Ollaan yritetty salata raskautta lähes kaikilta, eli en oo kertonut edes vanhemmille, onneks ne asuu kaukana... Tarkotus ois tehdä isyystesti heti ku lapsi syntyy ja antaa adoptioon jos se ei oo oman miehen. Nyt vaan tuntuu, et pitäs antaa jokatapauksessa pois ja lähteä esikoisen kans pois täältä heti ku oon vaan synnyttäny. Pääsis alottamaan omaa elämää, opiskelemaan loppuun ja joskus jopa töihin.
Parisuhdeongelmat on yleensä miehen pihtailua ja puhumattomuutta... Toki tässä on semmonen tilanne et ollaan vähän niinku eri paria, mies on vartaloltaan lihaksikas ja minä oon sit tämmönen valas, yli satakilonen... Monesti tuntuu et oon miehelle vaan kulissi, jonka se otti vaimokseen paremman puutteessa. Mä katsoin ystävänä monta vuotta vierestä kun kulki naisissa ympäri Suomea ja tuli aina jätetyksi... Koitin puhua järkeä, et oo ees hetki yksin. Mut aina sillä oli viikon päästä taas uus nettirakas. Koitin tarjota itseäni mut en ikinä kelvannu, aina ajo ennemmin sata kilometriä panemaan toista kuin olis tyytyny muhun edes yhdeksi illaksi. Ja sit se pihtaa edelleen, vaikka ennen on ajanu pitkiä matkoja seksin perässä, kotona olis tarjolla vaikka kuinka mutta ei kelpaa.
Isoin asia tässä on musta se, että mies ei suostu kertomaan miksi se mut otti. Mun epäilykset kulissista on muka kaukaa haettua ja se muka rakastaa mua ja... Muka myös hullaantuu mun muodoista. Vvitut. Mä en haluais antaa tilastonikkaireille yhtään avioeroa lisää, enkä haluais lapsen kasvavan ilman isäänsä, enkä etenkään haluaisi sisaruspuolia lapselleni. Mut en haluais sen ainoakaan olevan...
Väleissä ollaan oltu puoli vuotta lähinnä siksi että musta on tullu vanha (okei, oon alle 25-vuotias vielä), enkä oo jaksanu enää silleen vihotella. On osa miehenkin ansiota, se ei oo niin usein nyt loukannu mua ni oon kerenny aika hyvin toipumaan edellisestä ennen ku uus on tullu... Ennen se loukkas vähintään kerran viikossa, aina samalla tavalla. Muka vahingossa, mut miten saman vahingon voi tehdä monta vuotta putkeen kerran viikossa? Nyt väliä niissä on ollu ehkä jopa kolme viikkoa ja oon pienen vihoittelun jälkeen antanu aina uuden mahdollisuuden.
Nyt saatiin kuitenkin joku neljä vuorokautta kahdenkeskistä aikaa, takana niistä kohta kolme ja alusta neljä tuntia oltiin sovussa. Riita alko niin tyhmästä asiasta, mut ei me sitä saatu ohikaan menemään... Eilen jopa katosi koko riidan syy, mut ei mua se riita itessään juurikaan häirinny. Mut musta tuntuu et se alotti tarkotuksella riidan ettei joudu petipuuhiin. Se on vaan pirun huono laskelmoinnissa, eikä tajunnu et ei pääse sänkyyn nukkumaankaan, joten se on nyt nukkunu karvamatolla kolme yötä. Muhahaha. Mut ärsyttää, yksi yö on enää jäljellä ennen ku lapsi tulee mummolasta takas, joudunko senkin olemaan ilman seksiä ja yksin. Tää aika piti käyttää talon järjestämiseen, et taaperolle saatas nykyinen toimisto siivottua omaksi huoneeksi, nyt ollaan asuttu pari viikkoa kaikki samassa huoneessa. Mut eihän täällä saada nyt mitään aikaiseksi, ukko tekee ulkohommia enkä mä yksin saa siivottua tota ku on toi maha jo iso. Vinttiinkin pitäisi kantaa tavaraa, kokeilin jo aikaisemmin yksin mut tuntu liian raskaalta. Mietin nyt et pitäskö mun kuitenkin kantaa ne yksin. Riskinä on toki, et lennän portaat alas ja laatikosto on mun päällä, mut olishan se kiva kun ees vähä edistyis tää...
En voi ees lähteä ulos, pakko kököttää huoneessa ku ukolla on naapuri apuna hommissa eikä se tietenkään sais nähdä mun raskautta... Tahtoisin niin lähteä lenkille selvittämään päätä mut ei auta ku raskaus näkyy jo kauas.
Musta on outoa, miten edellisen raskauden jaksoin vaikka itkin kaikki yöt läpeensä, mietin adoptioon antoa ja vähän itsemurhaakin... Nyt tuntuu et en jaksais itkeä yhtään. Päätäkin alkaa heti särkeä enkä mä kaipais yhtään enää lisää kipua.
Tästä varmasti voi moni todeta, että vois ne asiat näemmä huonomminkin olla. ;D
Mun suurin kysymysmerkki on se, että antaako taas periksi, oottaakko taas seuraavaa loukkausta ja itkua, vai pitäiskö nyt pitää kiinni tästä... Kun ei oo mukavaa mennä kokoajan ylös ja alas, ja ylhäältä tullaan tosi helposti alas, mut täällä alhaalla varmaan voisi pysyä vakaammin. Siis jos ylhäällä on onnellinen parisuhde ja alhaalla onneton elämä. Eihän mun kannata anteeks tolle nyt antaa, sillä saisin vaan yhden mukavan yön ennen arkeen paluuta... Kun oon kuitenkin jo nukkunu kolme yötä yksin sängyssä vaikka mies on talossa, sitä ennen oli jo kaks yötä yksin ku ukko oli kauempana. Ja onhan yksin mukava nukkua, on tilaa... Mutta miten jaksaa yksin kun oon nyt erakoituneena tänne. Koitin jo etsiä netistä juttuseuraakin, mut eihän sitä löydy.
Mä oon pitkään vaan googletellu valmiita ketjuja ihmisistä joilla on sama ongelma. Mut nyt ei kyllä löytyny...
Raskaus alkaa olla hyvällä mallilla, viimeisellä kolmanneksella... Parisuhde on ollu hyvällä mallilla siitä lähtien kun erehdyin toiseen mieheen, eli meillä on menny nyt puoli vuotta hyvin. Mut nyt oon joutunu viis yötä nukkumaan yksin. Yhdessä ollaan oltu kohta viis vuotta, naimisissa niistä kolme... Ja toi oli ensimmäinen yli kuukauden kestänyt sopuisa jakso.
Raskauden meinasin keskeyttää, vaikka oli toivottu lapsi, mutta pidin kuitenkin ja nyt odottelen lasta jonka isä on aviomieheni 90-95 % varmasti, oman laskelman mukaan.
Ollaan yritetty salata raskautta lähes kaikilta, eli en oo kertonut edes vanhemmille, onneks ne asuu kaukana... Tarkotus ois tehdä isyystesti heti ku lapsi syntyy ja antaa adoptioon jos se ei oo oman miehen. Nyt vaan tuntuu, et pitäs antaa jokatapauksessa pois ja lähteä esikoisen kans pois täältä heti ku oon vaan synnyttäny. Pääsis alottamaan omaa elämää, opiskelemaan loppuun ja joskus jopa töihin.Parisuhdeongelmat on yleensä miehen pihtailua ja puhumattomuutta... Toki tässä on semmonen tilanne et ollaan vähän niinku eri paria, mies on vartaloltaan lihaksikas ja minä oon sit tämmönen valas, yli satakilonen... Monesti tuntuu et oon miehelle vaan kulissi, jonka se otti vaimokseen paremman puutteessa. Mä katsoin ystävänä monta vuotta vierestä kun kulki naisissa ympäri Suomea ja tuli aina jätetyksi... Koitin puhua järkeä, et oo ees hetki yksin. Mut aina sillä oli viikon päästä taas uus nettirakas. Koitin tarjota itseäni mut en ikinä kelvannu, aina ajo ennemmin sata kilometriä panemaan toista kuin olis tyytyny muhun edes yhdeksi illaksi. Ja sit se pihtaa edelleen, vaikka ennen on ajanu pitkiä matkoja seksin perässä, kotona olis tarjolla vaikka kuinka mutta ei kelpaa.
Isoin asia tässä on musta se, että mies ei suostu kertomaan miksi se mut otti. Mun epäilykset kulissista on muka kaukaa haettua ja se muka rakastaa mua ja... Muka myös hullaantuu mun muodoista. Vvitut. Mä en haluais antaa tilastonikkaireille yhtään avioeroa lisää, enkä haluais lapsen kasvavan ilman isäänsä, enkä etenkään haluaisi sisaruspuolia lapselleni. Mut en haluais sen ainoakaan olevan...
Väleissä ollaan oltu puoli vuotta lähinnä siksi että musta on tullu vanha (okei, oon alle 25-vuotias vielä), enkä oo jaksanu enää silleen vihotella. On osa miehenkin ansiota, se ei oo niin usein nyt loukannu mua ni oon kerenny aika hyvin toipumaan edellisestä ennen ku uus on tullu... Ennen se loukkas vähintään kerran viikossa, aina samalla tavalla. Muka vahingossa, mut miten saman vahingon voi tehdä monta vuotta putkeen kerran viikossa? Nyt väliä niissä on ollu ehkä jopa kolme viikkoa ja oon pienen vihoittelun jälkeen antanu aina uuden mahdollisuuden.
Nyt saatiin kuitenkin joku neljä vuorokautta kahdenkeskistä aikaa, takana niistä kohta kolme ja alusta neljä tuntia oltiin sovussa. Riita alko niin tyhmästä asiasta, mut ei me sitä saatu ohikaan menemään... Eilen jopa katosi koko riidan syy, mut ei mua se riita itessään juurikaan häirinny. Mut musta tuntuu et se alotti tarkotuksella riidan ettei joudu petipuuhiin. Se on vaan pirun huono laskelmoinnissa, eikä tajunnu et ei pääse sänkyyn nukkumaankaan, joten se on nyt nukkunu karvamatolla kolme yötä. Muhahaha. Mut ärsyttää, yksi yö on enää jäljellä ennen ku lapsi tulee mummolasta takas, joudunko senkin olemaan ilman seksiä ja yksin. Tää aika piti käyttää talon järjestämiseen, et taaperolle saatas nykyinen toimisto siivottua omaksi huoneeksi, nyt ollaan asuttu pari viikkoa kaikki samassa huoneessa. Mut eihän täällä saada nyt mitään aikaiseksi, ukko tekee ulkohommia enkä mä yksin saa siivottua tota ku on toi maha jo iso. Vinttiinkin pitäisi kantaa tavaraa, kokeilin jo aikaisemmin yksin mut tuntu liian raskaalta. Mietin nyt et pitäskö mun kuitenkin kantaa ne yksin. Riskinä on toki, et lennän portaat alas ja laatikosto on mun päällä, mut olishan se kiva kun ees vähä edistyis tää...
En voi ees lähteä ulos, pakko kököttää huoneessa ku ukolla on naapuri apuna hommissa eikä se tietenkään sais nähdä mun raskautta... Tahtoisin niin lähteä lenkille selvittämään päätä mut ei auta ku raskaus näkyy jo kauas.
Musta on outoa, miten edellisen raskauden jaksoin vaikka itkin kaikki yöt läpeensä, mietin adoptioon antoa ja vähän itsemurhaakin... Nyt tuntuu et en jaksais itkeä yhtään. Päätäkin alkaa heti särkeä enkä mä kaipais yhtään enää lisää kipua.
Tästä varmasti voi moni todeta, että vois ne asiat näemmä huonomminkin olla. ;D
Mun suurin kysymysmerkki on se, että antaako taas periksi, oottaakko taas seuraavaa loukkausta ja itkua, vai pitäiskö nyt pitää kiinni tästä... Kun ei oo mukavaa mennä kokoajan ylös ja alas, ja ylhäältä tullaan tosi helposti alas, mut täällä alhaalla varmaan voisi pysyä vakaammin. Siis jos ylhäällä on onnellinen parisuhde ja alhaalla onneton elämä.
Eihän mun kannata anteeks tolle nyt antaa, sillä saisin vaan yhden mukavan yön ennen arkeen paluuta... Kun oon kuitenkin jo nukkunu kolme yötä yksin sängyssä vaikka mies on talossa, sitä ennen oli jo kaks yötä yksin ku ukko oli kauempana. Ja onhan yksin mukava nukkua, on tilaa... Mutta miten jaksaa yksin kun oon nyt erakoituneena tänne. Koitin jo etsiä netistä juttuseuraakin, mut eihän sitä löydy.
