Toggle sidebar

Onko arki oikeasti aina pelkkää kärsimystä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

"vieras"

Vieras
Olen kuullut jo kolmesta suusta vihjailua tyyliin "semmosta se arki nyt vaan on" ja "paskaahan se arki on kaikilla,ei sitä aina voi olla kivaa".
Olen ymmärtänyt tuon vihjailun niin, että he ilmeisesti olettavat minun valittavan turhasta.
Minusta kuitenkin tuntuu, ettei arkeni ole ollut ihan "normiraskasta".
Mieheni oli väkivaltainen ja petti,itse sairastuin vakavasti, on taloudellisia huolia,velkaa ja kituuttamista ollut jo monta vuotta, ei ole ystäviä/kavereita, monta menetetystä tullut parin vuoden sisään.
Olenko liian herkkä kun en koe arkea hirveän mielekkäänä?
Luulen että minulle riittäisi pelkkä työ-/opiskelupaikka,kohtuullinen toimeentulo(eli ettei tarvitsisi käydä sossussa),kohtuullinen terveys,pari kaveria ja koti. Onko se nykyään liikaa pyydetty?
 
Aikalailla se on liikaa pyydetty jos et vielä tähän ikään mennessä ole saanut niitä päällesi langetettua. Suhteilla, perseen nuolemisella, mielistelyllä ja väliin tunkeutumalla voi päästäkin johonkin asemaan. Muuten ei mitään mahdollisuuksia. On vain eliitit ja orjat, kokoomuksen suurin haave.
 
Toivomasi asiat eivät ole ollenkaan kohtuuttomia. Köyhyys ja sairaus, väkivallan kohtaaminen, yksinäisyys ja isot menetykset saavat kenen tahansa kyseenalaistamaan elämän mielekkyyden. Ei siihen tarvita mitään erityistä herkkyyttä. Toivon, että hakeudut psykologin vastaanotolle esimerkiksi kunnallisten mielenterveyspalveluiden kautta. Kekusteluvusta on sinulle varmasti enemmän hyötyä kuin tuttujesi mitätöivistä kommenteista. He eivät selvästikään ymmärrä, millaista elämäsi on.
 
  • Tykkää
Reactions: Cassyput
Alkuperäinen kirjoittaja M32:
Toivomasi asiat eivät ole ollenkaan kohtuuttomia. Köyhyys ja sairaus, väkivallan kohtaaminen, yksinäisyys ja isot menetykset saavat kenen tahansa kyseenalaistamaan elämän mielekkyyden. Ei siihen tarvita mitään erityistä herkkyyttä. Toivon, että hakeudut psykologin vastaanotolle esimerkiksi kunnallisten mielenterveyspalveluiden kautta. Kekusteluvusta on sinulle varmasti enemmän hyötyä kuin tuttujesi mitätöivistä kommenteista. He eivät selvästikään ymmärrä, millaista elämäsi on.
Click to expand...

Kiitos tästä.
Näin mäkin olen ajatellut.
Tuntuu vaan että ehkä koska on ollut jo niin raskasta monta vuotta, sitä ei jotenkin enää osaa hahmottaa mikä kuuluu normaaliin arkeen ja mikä ei.
Sitten sitä syyllistää itseään miksi tuntee näin, vaikka vakaasti uskoisikin ettei muiden elämä ole tälläistä.
Ehkä se on sitäkin ettei osaa antaa rehellistä kuvaa elämästään ihmisille ja kaunistelee,vähättelee paljon.
 
[QUOTE="vieras ap";29025790]Kiitos tästä.
Näin mäkin olen ajatellut.
Tuntuu vaan että ehkä koska on ollut jo niin raskasta monta vuotta, sitä ei jotenkin enää osaa hahmottaa mikä kuuluu normaaliin arkeen ja mikä ei.
Sitten sitä syyllistää itseään miksi tuntee näin, vaikka vakaasti uskoisikin ettei muiden elämä ole tälläistä.
Ehkä se on sitäkin ettei osaa antaa rehellistä kuvaa elämästään ihmisille ja kaunistelee,vähättelee paljon.[/QUOTE]Näin voi tosiaan käydä. Sanotaan, että kaikkeen tottuu, mutta turvallisuuden ja hyvinvoinnin kaltaisista perustarpeista ei voi kyllä oikeasti tinkiä kovinkaan pitkään. Avun saamista auttaa, kun listaa vaikka paperille nuo omat elämänkokemuksensa ja erilaiset tuntemukset ja mielialaan liittyvät oireet, joita ne aiheuttavat. Näin ei tule lääkärille tai psykologille puhuessaan vähäteltyä ongelmiaan. Se on tosiaan hyvin helppoa!
 
[QUOTE="vieras";29025678]
Olenko liian herkkä kun en koe arkea hirveän mielekkäänä?
Luulen että minulle riittäisi pelkkä työ-/opiskelupaikka,kohtuullinen toimeentulo(eli ettei tarvitsisi käydä sossussa),kohtuullinen terveys,pari kaveria ja koti. Onko se nykyään liikaa pyydetty?[/QUOTE]

Et ole liian herkkä, eikä ole liikaa pyydetty.

Ehkä ne, jotka sanovat, että arki on "paskaa", ovat syystä tai toisesta tyytymättömiä elämäänsä, eivätkä osaa nähdä hyviä asioita siinä arjessa, vaikka niitä olisi. Ei minustakaan arki aina ole mukavaa, joskus saattaa tuntua jopa kärsimykseltä, mutta jos ajattelen rinnalle tilanteen jossa olisin yksinäinen, sairas, väkivaltaa kokeva/kokenut ja rahahuolien kanssa painiva, niin äkkiä ne huonotklin päivät alkaa tuntua vähintäänkin kohtalaisilta.

Mun mielestä arki on pääasiassa mukavaa. Joskus väsyttävää tai uuvuttavaa, joskus on murheita tai kipuja, joskus tuntuu ettei vaan jaksa. Mutta enimmäkseen se on mukavaa, suurin osa asioista on kuitenkin hyvin, ja ne tilanteet, kun kaikki tuntuu olevan huonosti, ovat vain väliaikaisia.

Toivottavasti saisit itsellesi apua jostakin.
 
Arjessa on paljon asioita, jotka väsyttävät. Mutta ei se kokonaisuudessaan ole paskaa, lähimaillekaan. Olen samaa mieltä kuin muut neuvojat: listaa paperille asioita, joita haluaisit muuttaa. Lähde hakemaan keskusteluapua. Keksi ratkaisuja asioihin, jotka haluat muuttaa. Muuta ne. Muutos tapahtuu yleensä hitaasti, ensin omien korvien välissä ja sitten konkreettisesti elämässä. Mutta ei elämän kuulu olla paskaa vaan ihan soljuvaa, enimmäkseen hieno paikka.
 
Arki ei ole kärsimystä vaan se on rutiineja ja tasaista menoa. En itse laske kokemiani kärsimyksen vuosia arjeksi, kyllä se oli ihan eri helvetti silloin. Arki on pyykkäystä ja muita kotihommia, syysflunssaa ja täikierrettä, miehen odottelua töistä kotiin ja varhaisia aamuja. Peruselämää.
 
Kannattaa muistaa myös se, että jos sä et ITSE muuta sinussa niitä asioita, jotka ovat johtaneet sut tuohon pisteeseen, niin mikään keskusteluapu ei tule parantamaan tilannetta. Laiskuus, saamattomuus, itsesäälissä kieriskely ja erakoituminen ovat sinun omia valintojasi, joita kukaan ei voi puolestasi korjata.
 
Arki on minusta varsin mukavaa. Ei arjen tarvitse olla epämiellyttävää vaan se voi olla viihtyisää. Aivan kuten työkin, joillakin se on vain puurtamista rahan eteen.
 
no vaikea sanoa, riippuu vähän. jos koet miehesi olleen väkivaltainen ja oot siks menettänyt vuosiksi mielenterveyden ku mies kerran on sanonu sua vaikkapa idiootiksi suuttuessaan ja koet sen olevan väkivaltaa, niin kyllä olet liian herkkä.

jos mies kerran 10vuodessa sinun ollessa vittumainen ja loukatessa miestä pari vuotta vaikkapa seksuaalisella haluttomuudella, ni jos mies turhautuneena kerran ottaa ronskisti vaikka käsivarresta kii. ja sä pillität sitä sitte vuosia väkivallan tekona niin kyllä olet liian herkkä!


jos taas mies on syyllistynyt useamman kerran ylilyönteihin tai on oikeesti hakannu sua niin kenestä tahansa se tuntuisi pahalta.

mutta en hetkeäkään usko että uhri on pelkkä uhri kun puhutaan parisuhteista, useimmin se menee niin että toinen loukkaa henkisesti todella kauan ja site toisella yks kaunis päivä tulee mitta täyteen pahaaoloa ja napsahtaa.. silloin uhri itsekkin on syyllinen jos uhri on käyttänyt henkistä väkivaltaa vuosia(kyllä myös puhumattomuus on henkistä väkivaltaa minusta, silloin kun se jatkuu vuosia, samaten seksin kieltäminen tai minkä tahansa muun perustarpeen kieltäminen toiselta).



mutta itsekkin saan toimeentulotukea,eipä oo kauheeta. en ole terve eikä lääkärit tiedä mikä mulla on, joten ehkä mua ei voi edes hoitaa. yks lapsista on erittäin haastava lopun ikäänsä. parisuhde hajos hiljattain kun arki on vaan niin haastavaa,ei oo vuosiin ollu mahd.hoitaa suhdetta. kouluni jäi kesken koska kärsin hirveistä hermokivuista joiden syytä en tiedä,eikä tiedä kukaan.


mua on nuooruudessa ahdistellu isäpuoli 6vuoden ajan seksuaalisesti,kunnes päätin muuttaa 18v iässä pois kotoolta. mua on petetty ja jätetty ja yritety hyväkskäyttää..mut mun motto on että mikä ei tapa se vahvistaa!

no ark inyt van on kivun kärsimistä ja jatkvuaa organisointia jotta saan pidettyä kivut niin kurissa että kykenen lasten kans touhuu ku ne tulee kotiin. eli käytännössä makaan päivän,en tee mitään, jotta iltapäivät pystyn touhuu lasten kanssa. No mun ark ion nyt tätä ja sillä selvä..joku muu voi päästä hirmuisesti helpommalla mut ei voi mitään :)
 
Arki on turvallista ja mukavaa ja joskus huomattavasti hauskempaa kuin juhla. Aina näin ei ole ollut, mutta sen eteen on taisteltu.
 
Alkuperäinen kirjoittaja iuhiuhuoi:
Kannattaa muistaa myös se, että jos sä et ITSE muuta sinussa niitä asioita, jotka ovat johtaneet sut tuohon pisteeseen, niin mikään keskusteluapu ei tule parantamaan tilannetta. Laiskuus, saamattomuus, itsesäälissä kieriskely ja erakoituminen ovat sinun omia valintojasi, joita kukaan ei voi puolestasi korjata.
Click to expand...

Haluaisitko tarkentaa mikä tässä tilanteessani kertoo laiskuudesta ja saamattomuudesta tai itsesäälissä kieriskelystä?
Yritän aina löytää arjesta niitä positiivisia asioita, sen ei tarvitse olla kuin vaikkapa uusi hyväntuoksuinen huuhteluaine tai pomon kehut töissä.
Olen loppupäivän hyvällä tuulella.
Hetikun sairasloma on loppunut, olen hakeutunut epämukavaan ja minimipalkkaiseen,määräaikaiseen työhön.
Hoidan lapsen ja kodin parhaiden voimieni mukaan, mutta jokainen päivä on kyllä vain selviytymistä siihen toiseen.
Vanhat traumat,käsittelemättömät ongelmat ja mielenterveysongelmat painavat päälle.
Silti yritän ja jatkan eteenpäin, joskus se vain tuntuu raskaalta ja mietin onko kaikkien elämä tälläistä.
 
Arki on parasta. Mutta se vaatii ensin sen yhden oivalluksen. Valaistumisen. Arjessa täytyy löytyä niitä keitaita, siis akkujen lataamiseen tarkoitettuja hetkiä ainakin jos omistaa ns. hektisen arjen.

Muuten arjessa on tärkeää just rytmi. Se on sama asia kuin arjen laatu. Kiire tuhoaa kaiken. Hyvä arjen rytmi tuo sitä toistuvuutta ja turvallisuudentunnetta. Arki voi olla täynnä pieniä juhlahetkiä, onnen hetkiä.

Ja kun loma katkaisee arjen, ja tulee mielellään takaisin siihen arkeensa, niin siitä voi päätellä, että jotain on tehty oikein ja se oma arki onkin kivaa, tai ainakin ok suurimman osan aikaa.
 
[QUOTE="liljan kukka";29026033]no vaikea sanoa, riippuu vähän. jos koet miehesi olleen väkivaltainen ja oot siks menettänyt vuosiksi mielenterveyden ku mies kerran on sanonu sua vaikkapa idiootiksi suuttuessaan ja koet sen olevan väkivaltaa, niin kyllä olet liian herkkä.

jos mies kerran 10vuodessa sinun ollessa vittumainen ja loukatessa miestä pari vuotta vaikkapa seksuaalisella haluttomuudella, ni jos mies turhautuneena kerran ottaa ronskisti vaikka käsivarresta kii. ja sä pillität sitä sitte vuosia väkivallan tekona niin kyllä olet liian herkkä!


jos taas mies on syyllistynyt useamman kerran ylilyönteihin tai on oikeesti hakannu sua niin kenestä tahansa se tuntuisi pahalta.

[/QUOTE]

Joo, ei nyt ihan tälläisestä ollut kyse kuitenkaan.
Vuosien systemaattisesta henkisestä sekä fyysisestä väkivallasta,joka lipsui siihen pisteeseen niin pikku hiljaa ettei itse edes ymmärtänyt havahtua tilanteeseen kuin vasta liian myöhään.
En nyt tiedä onko kumpikaan meistä ollut syyllinen tuohon tilanteeseen, kaksi väärää ihmistä,väärässä ajassa ja olosuhteissa.
En ole katkera, mutta toki se on vaikuttanut terveyteeni ja perusluottamukseen elämän suhteen.
 
En muista, kuka pari vuotta sitten lanseerasi termin "henkinen väkivalta". Taisi olla Hilkka Ahde työpaikkasimputtamisesta puhuessaan... Ja kaikki vässykät ovat ottaneet tuon termin sanavarastoonsa siirtäen siten vastuun katkeruudestaan muiden niskoille!

Laki ei tunne termiä henkinen väkivalta. Sellaista ei ole olemassakaan. On vain väkivaltaa ja itsesääliä, joka on täysin itseaiheutettua!

Lakatkaa nyt hitto soikoon puhumasta "henkisestä väkivallasta". Se on harhaa ja uhrin rooliin heittäytymistä.
 
[QUOTE="vieras ap";29026105]
Silti yritän ja jatkan eteenpäin, joskus se vain tuntuu raskaalta ja mietin onko kaikkien elämä tälläistä.[/QUOTE]

Et halua tätä kuulla, mutta kuitenkin kaikki on sinusta itsestä lähtöisin. Et voi muuttaa menneisyyttäsi ja etkä määrätä tulevaisuuttasi. Voit elää vain tässä hetkessä. Ja sinä itse luot sen hetken sisimmässäsi.
 
[QUOTE="vieras";29026228]Et halua tätä kuulla, mutta kuitenkin kaikki on sinusta itsestä lähtöisin. Et voi muuttaa menneisyyttäsi ja etkä määrätä tulevaisuuttasi. Voit elää vain tässä hetkessä. Ja sinä itse luot sen hetken sisimmässäsi.[/QUOTE]

Tottahan tuo on, jossain määrin.
Olen kyllä yrittänyt antaa kaikkien vanhojen traumojen,muistojen ja mieleentulevien asioiden sekä tulevaisuuden pelkojen ja nykyisten vastoinkäymisten vain mennä, mutta hankalaa se on.
En tiedä kykenenkö koskaan hallitsemaan mieltäni niin täydellisesti, että mikään ei minua masenna.
Koitan ajatella että aina ei tule olemaan näin raskasta ja että on ihan ymmärrettävää että koen noiden tapahtumien jälkeen surua,ahdistusta ja painajaisia.
Koitan ajatella ettei elämä aina tule olemaan tälläistä ja joskus helpottaa.
Silti, muiden vähättely harmittaa ja mietin että onko nykyään väärin tuntea mistään negatiivisia tunteita?
Vaikka lapsi kuolisi ja terveys menisi, niin eteenpäin vain pitäisi onnellisena porskuttaa koska kaikki on itsestä kiinni.
Onko ihmisellä enää olemassakaan suruaikaa, tai vähemmän mielekkäitä ajanjaksoja elämässään?
Kykeneekö masentunut,persoonallisuushäiriöinen tai vaikka skitsofreenikko parantamaan ajattelulla itsensä?
Periaatteessa ehkä kyllä, käytännössä.. en tiedä.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa