Onko ihan normaalia herkkyyttä lapsella vai pitäisikö huolestua?

["äiti"]

Kyseessä äskettäin 10v täyttänyt poika. On muuten reipas, mutta selkeästi pelkää "kuolemista".

Kesällä oltiin huvipuistossa, lapsi alkoi itkemään hysteerisesti oltuaan laitteessa jossa tulee sellainen pudotus. Pari kertaa on alkanut itkemään hysteerisesti tutussa kauppakeskuksessa, kun on luullut kadottaneensa mut. Joka kerta jos loukkaa itsensä niin, että verta tulee pisaraakaan, menee ihan paniikkiin ja itkee. Ei halua myöskään matkustaa junalla, koska (on nähnyt telkkarissa (?) miten) junaonnettomuudessa jokin rautapalkki lävistää matkustajan. Laivallekaan ei halua, koska pelkää että laiva uppoaa (sanoo että Titanic:kin upposi ja jokin suomalainen laiva. Ilmeisesti puhuu Estoniasta.) Meillä siis tulossa tänään risteily, jonne alkuun kieltäytyi voimakkaasti lähtemästä. Nyt on jo suostuvainen reissuun, mutta selkeästi pelkää.

Näissä tilanteissa pysyn aina itse rauhallisena ja rauhoittelen lasta. Koetan pukea tunnetta sanoiksi ja kertoa että varmasti säikähti, mutta ei ole mitään hätää eikä mitään pahaa tapahdu, nyt on kaikki hyvin. Lapsi rauhoittuu aina nopeasti näistä säikähdyksistään.

Eilen sai haavan käteensä ja tuli hysteerisesti itkien sisälle. Haava hoidettiin ja lapsikin rauhoittui, mutta mä jäin taas miettimään onko lapsen käytös ihan normaalia. Mulla on muitakin lapsia, mutta yksikään heistä ei ole noin "säikky".
Mistä moinen pelokkuus kyseisissä tilanteissa voi johtua, vai onko lapsi vain herkkä?

 

[ap vielä]

En tiedä liittyisikö samaan asiaan, mutta lapsella on myös ollut jonkin verran arkuutta sosiaalisissa tilanteissa. Siis haluaa todella paljon lähteä vaikka luokkiksiin tai kaverisynttäreille, mutta juuri viimehetkellä peruukin. Ei enää haluakaan mennä. Välillä taas menee, mutta soittaakin tunnin tai puolen tunnin päästä että haluaa jo kotiin. Ihan kuin jännittäisi/pelkäisi noitakin tilanteita, mutta välillä saa rohkaistua itsensä hetkeksi?
Koulussa on kavereita ja tapaa heitä koulunkin jälkeen, ja niissä ei tuollaista tapahdu. Nyt on pari kertaa jopa pyytänyt päästä kaverilleen yökylään, ja ne reissut on menneet hienosti.

 

[en tiiä]

Minä pelkäsin lapsena yhdessä vaiheessa tosi paljon vanhempien kuolemista.
Onneks vanhemmat ei antaneet mun esim. katsoo uutisia olisin varmaan saanut hirveitä pelkotiloja, koska muistan kerran miten hirvee olo tuli, kun yhdestä kirjasta näin tapettuja afrikkalaislapsia.

 

["vieras"]

Varmaan kannattais miettiä, että millasia leffoja antaa lapsen katsoa!
Ikärajat on sen takia, että toiset lapset eivät elokuvien sisältöä osaa käsitellä.

 

["aapee"]

Eipä ole kyse siitä, että millaisia leffoja lapsi saa katsoa. Näkeehän noita juttuja uutisista, lehtien lööpeistä, koulussakin varmaan on jossain kohtaa käsitelty esim laivan uppoamista (esim luonnontiedossa tms). Ei lasta voi varjella onnettomuuksilta, ellei sitten tynnyrissä kasvata. Ja sitäpaitsi, mä olen todella tarkka leffojen ja pelien ikärajojen suhteen, joten ei ole lapsi nähnyt mitään ikätasonsa ylittäviä leffoja tms.

 

["aapee"]

[QUOTE="aapee";25886120]Eipä ole kyse siitä, että millaisia leffoja lapsi saa katsoa. Näkeehän noita juttuja uutisista, lehtien lööpeistä, koulussakin varmaan on jossain kohtaa käsitelty esim laivan uppoamista (esim luonnontiedossa tms). Ei lasta voi varjella onnettomuuksilta, ellei sitten tynnyrissä kasvata. Ja sitäpaitsi, mä olen todella tarkka leffojen ja pelien ikärajojen suhteen, joten ei ole lapsi nähnyt mitään ikätasonsa ylittäviä leffoja tms.[/QUOTE]

Eikä siis voi varjella siltäkään tiedolta, että maailmassa tapahtuu onnettomuuksia ja pahoja asioita.

 

["mindi"]

En osaa sanoa mikä on normaalia, mutta hyvä että poikasi saa puhuttua noista asioista. Itse olin juuri tuollainen herkkä ja pelokas lapsi, pelkäsin kaiken maailman asioita ihan hysteerisesti, mutta en koskaan puhunut niistä kenellekään. Kätkin vaan pelkoni. Koin että äitiäni ei kiinnostanut minun asiani. Koko lapsuuttani leimasi nuo pelot, kun en saanut niitä purettua. Yritä olla vaan lapsesi tukena, niin että hänen on helppo purkaa pelkojansa sinulle.

 

["Hiphei"]

En ollut itse lapsena ehkä ihan yhtä herkkä kuin ap:n poika (veri/haavat eivät säikäyttäneet), mutta muistan pari asiaa jotka sai minut aivan hulluksi pelosta. Satuin näkemään/kuulemaan telkkarista uutisen jossa kerrottiin AIDSin leviämisestä, ja aloin pelkäämään ihan tosissaan että minulla on tai minulle tulee AIDS. Ei auttanut, vaikka äiti ja isä kertoivat miten tauti tarttuu ja että lapselle se ei tule (nyt toki voidaan alkaa saivartelemaan että voihan tulla).

Toinen asia oli ala-asteen opettajamme, joka iskosti mieliimme, että jos emme rukoile niin joudumme helvettiin. Pelkäsin hysteerisenä, että jos unohdan iltarukouksen niin joko minulle tai jollekin perheenjäsenelle sattuu jotain kamalaa. Ja jos unohdin rukouksessa mainita jonkun perheenjäsenen niin rukoilin uudestaan heti kun tajusin unohduksen ja pelkäsin että on liian myöhäistä. Tämä oli todella ahdistavaa.

Lisäksi muistan pelänneeni kovasti aina kun kuulin onnettomuuksista (esim. lentokoneen maahansyöksy), enkä varmasti olisi suostumut menemään lentokoneeseen, laivaan tms. noiden jälkeen. Ne vain laimenivat vähän nopeammin kuin nuo kaksi yllämainittua.

Sosiaalisten suhteiden kanssa ei muistaakseni ollut ongelmia eikä luokkakavereiden synttäreillä tms. Ja kun ikää tuli niin järki astui peliin, enkä enää pelännyt perheenjäsenten menetystä yhtä hysteerisenä. Ja lopetin rukoilemisen ja heti kun mahdollista erosin kirkosta - tästä kuuluu kiitos vain ja ainoastaan sille ala-aasteen opettajalle.

 

[vähän ot]

Mulla myös lapsena oli ihan hysteerinen pelko siitä, että koko mun perheeni joutuu helvettiin. Itse kiitän tästä jotain hihhuliporukan pitämää "teetupaa", jossa ne kertoivat lapsillekin että kaikki jotka eivät usko, joutuvat ikuiseen kadotukseen. Mä sitten itku kurkussa koetin iltaisin rukoilla jumalaa säästämään mun vanhempani ja muun suvun, joka ei kirkkoon kuulu. Että kiitosta vaan.

 

[sivu kommentti]

Minä pelkäsin lapsena yhdessä vaiheessa tosi paljon vanhempien kuolemista.
Onneks vanhemmat ei antaneet mun esim. katsoo uutisia olisin varmaan saanut hirveitä pelkotiloja, koska muistan kerran miten hirvee olo tuli, kun yhdestä kirjasta näin tapettuja afrikkalaislapsia.

Ja tällä palstalla minua pidettiin viime kesänä vähintääkin outona kun en kertonut 7v lapselleni mitä Norjassa tapahtui silloin.

 

["Eetun äiti"]

Mulla myös lapsena oli ihan hysteerinen pelko siitä, että koko mun perheeni joutuu helvettiin. Itse kiitän tästä jotain hihhuliporukan pitämää "teetupaa", jossa ne kertoivat lapsillekin että kaikki jotka eivät usko, joutuvat ikuiseen kadotukseen. Mä sitten itku kurkussa koetin iltaisin rukoilla jumalaa säästämään mun vanhempani ja muun suvun, joka ei kirkkoon kuulu. Että kiitosta vaan.

Mut näinhän se menee!

 

[hh7]

Kun tajuaa oman kuolevaisuutensa, alkaa pelkäämään sitä. Normaalia, ja kuuluu ikäkehitykseen.

 

["huh"]

[QUOTE="Eetun äiti";25886216]Mut näinhän se menee![/QUOTE]

Ei mene.
Ja vaikka menisikin, niin ei sitä asiaa pitäisi lapsille selittää!

Onneksi kasvoin aikuiseksi, ja löysin Jumalan, joka ei hallitse pelolla ja uhkailuilla vaan pelkällä rakkaudella.

 

[Kuukkeli, Kuukkeli]

Ap: lapsesi tuntemukset kuulostavat vastaavilta, kuin millaisia itse olen kokenut - tosin vähän isompana ja jopa nuorena aikuisena - lapsenakin tosin pelkäsin kaikenlaista.

Pelkäsin aikoinaan jokaikistä takana kävelee miestä raiskaajaksi, autoissa olen ajoittaan "polkenut jarrua" herkeämättä kuskin vieressä, Muutama eka kerta laivalla jännitti ja ahdisti kovasti (yli parikymppisenä!), koska on olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että laiva uppoaa... Kahden ensimmäisen lapsen ollessa leikki-ikäisiä, olen joskus juossut rivitalon pihalla hysteerisenä, kun olen lapsen "kadottanut" ja mielikuvitus on heti tehnyt tepposensa: nyt on joku pedofiili napannut lapsen...

Kyseessä lienee jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö, kuuluu neuroosien joukkoon. Lasta kannattaa kannustaa kohtaamaan pelottavat tilanteet ja poikaasi voisi auttaa myös se, että juttelet ihna suoraan tästä ongelmasta ja kerrot, että tuollaiset pelot ovat aika yleisiä ja vaarattomia - mutta tuntuvat inhottavilta.

 

["kii"]

s

 

["vieras"]

[QUOTE="mindi";25886148]En osaa sanoa mikä on normaalia, mutta hyvä että poikasi saa puhuttua noista asioista. Itse olin juuri tuollainen herkkä ja pelokas lapsi, pelkäsin kaiken maailman asioita ihan hysteerisesti, mutta en koskaan puhunut niistä kenellekään. Kätkin vaan pelkoni. Koin että äitiäni ei kiinnostanut minun asiani. Koko lapsuuttani leimasi nuo pelot, kun en saanut niitä purettua. Yritä olla vaan lapsesi tukena, niin että hänen on helppo purkaa pelkojansa sinulle.[/QUOTE]

Minä olen tästä samaa mieltä! Minäkin olin lapsena herkkä (olen vieläkin), mutta mahdollisista peloista ja pahasta olosta en uskaltanut puhua muille, koska koin, että aikuiset tuomitsivat ne ja vähättelivät niitä.