Itse koin ensimmäisen keskenmenoni jo vuonna -03, mutta yhä silloin tällöin suru saa minut valtaan ja muistelen pientä 16rv syntynyttä pientä poikaani. Olin synnyttänyt ennen kaksi tervettä lasta, eikä mielessäni ollut käynytkään, että voisin kokea keskenmenon, mutta valitettavasti niin kävi. Se oli hirveä shokki, koska vielä edellisenä päivänä pieni sydän oli sykkinyt, mutta yhtäkkiä ultrassa huomataan, että pikkuinen on menehtynyt.
- Osastolla minua häiritsi hoitajien hyvää tarkoittavat lausahdukset. " Hyvä tilannehan sinulla on kun on kotona kuitenkin lapsia odottamassa..." (Tuntui kuin suruni olisi vähempi arvoinen, kun kyse ei ollut tulevasta esikoisesta.)
- Kukaan ei oikein kertonut mitä tulee tapahtumaan. Olenhan minä tietysti jo ennenkin synnyttänyt, mutta kuolleen vauvan synnyttäminen tuntui erilaiselta. Ja aluksi minulle ei ollut edes selvää se, että menehtynyt vauva todella synnytetään, olin kai ajatellut, että se on jokin kaavinnan tapainen toimenpide... eihän minulla ollut kokemusta keskenmenosta.
- Olin niin itkuinen ja hysteerinen, että en osannut kertoa mitään omia toiveita, olisin halunnut käydä yhdessä mieheni kanssa katsomassa vauvaa vielä patologian laitoksella, koska mies hoti lapsiamme, eikä ollut mukana synnytyksessä. ( En vaan saanut sanottua, eikä kukaan sitä meille edes ehdottanut).
- Eniten minua on jäänyt vaivaamaan se asia, että en saanut kuvaa omasta pikkuisestani, koska voimani eivät riittäneet sitä kysymään henkilökunnalta, koska he vaikuttivat sen oloisilta, että koita nyt jo tajuta elämässäsi on asiat ihan hyvin, olet vielä nuori ja ehdit saada lapsia, ei muuta kuin uutta yrittämään. (Olen kysynyt nyt myöhemmin onko pikkuisestani kuvaa, mutta sain TYKS:stä vastauksen, että kuvaavat vain ne vauvat joilla on epämuodostumia tai jokin silminnäkyvä poikkeama, joten minun pienestä ei kuvaa löydy.) On vain se kuva, joka on minun päässäni ja saa minut itkemään, olisin niin halunnut, että miehenikin olisi saanut nähdä miten kaunis hän oli. Joskus vaan on vaikea elää tämän asian kanssa.
- Enää en suostuisi synnyttämään yksin ilman miestäni. Rakastan häntä tosi paljon, ja silloin hänen oli pakko olla lastemme kanssa, (mutta joskus tunnen hienoista katkeruutta, kun hän ei ollut paikalla sillä hetkellä, kun olisin häntä eniten tarvinnut ja kaivannut).
-Iloinen olen siitä, että vauva syntyi niin, ettei kätilö ollut huoneessa. Kosketin silloin varovasti pienokaista. Synnytyksen jälkeen toivat pojan siistittynä nähtäväksi. Katselin häntä vähän aikaa ja hänet vietiin pois. Kaduttaa, etten pyytänyt, että saisin vielä pidellä häntä ja hyvästellä omassa rauhassa.
Kaikki nämä asiat tietäisin nyt, mutta silloin en shokissa osannut pukea omia ajatuksiani sanoiksi. Olisin tarvinnut mieheni tueksi ja turvaksi, puhumaan minun puolestani, joka jäin täysin sanattomaksi.
Minulla on kuitenkin hyvä mieli siitä, että pikkuisemme sai hautajaiset ja itse uskon, että hän on meidän oma enkelimme.
- Osastolla minua häiritsi hoitajien hyvää tarkoittavat lausahdukset. " Hyvä tilannehan sinulla on kun on kotona kuitenkin lapsia odottamassa..." (Tuntui kuin suruni olisi vähempi arvoinen, kun kyse ei ollut tulevasta esikoisesta.)
- Kukaan ei oikein kertonut mitä tulee tapahtumaan. Olenhan minä tietysti jo ennenkin synnyttänyt, mutta kuolleen vauvan synnyttäminen tuntui erilaiselta. Ja aluksi minulle ei ollut edes selvää se, että menehtynyt vauva todella synnytetään, olin kai ajatellut, että se on jokin kaavinnan tapainen toimenpide... eihän minulla ollut kokemusta keskenmenosta.
- Olin niin itkuinen ja hysteerinen, että en osannut kertoa mitään omia toiveita, olisin halunnut käydä yhdessä mieheni kanssa katsomassa vauvaa vielä patologian laitoksella, koska mies hoti lapsiamme, eikä ollut mukana synnytyksessä. ( En vaan saanut sanottua, eikä kukaan sitä meille edes ehdottanut).
- Eniten minua on jäänyt vaivaamaan se asia, että en saanut kuvaa omasta pikkuisestani, koska voimani eivät riittäneet sitä kysymään henkilökunnalta, koska he vaikuttivat sen oloisilta, että koita nyt jo tajuta elämässäsi on asiat ihan hyvin, olet vielä nuori ja ehdit saada lapsia, ei muuta kuin uutta yrittämään. (Olen kysynyt nyt myöhemmin onko pikkuisestani kuvaa, mutta sain TYKS:stä vastauksen, että kuvaavat vain ne vauvat joilla on epämuodostumia tai jokin silminnäkyvä poikkeama, joten minun pienestä ei kuvaa löydy.) On vain se kuva, joka on minun päässäni ja saa minut itkemään, olisin niin halunnut, että miehenikin olisi saanut nähdä miten kaunis hän oli. Joskus vaan on vaikea elää tämän asian kanssa.
- Enää en suostuisi synnyttämään yksin ilman miestäni. Rakastan häntä tosi paljon, ja silloin hänen oli pakko olla lastemme kanssa, (mutta joskus tunnen hienoista katkeruutta, kun hän ei ollut paikalla sillä hetkellä, kun olisin häntä eniten tarvinnut ja kaivannut).
-Iloinen olen siitä, että vauva syntyi niin, ettei kätilö ollut huoneessa. Kosketin silloin varovasti pienokaista. Synnytyksen jälkeen toivat pojan siistittynä nähtäväksi. Katselin häntä vähän aikaa ja hänet vietiin pois. Kaduttaa, etten pyytänyt, että saisin vielä pidellä häntä ja hyvästellä omassa rauhassa.
Kaikki nämä asiat tietäisin nyt, mutta silloin en shokissa osannut pukea omia ajatuksiani sanoiksi. Olisin tarvinnut mieheni tueksi ja turvaksi, puhumaan minun puolestani, joka jäin täysin sanattomaksi.
Minulla on kuitenkin hyvä mieli siitä, että pikkuisemme sai hautajaiset ja itse uskon, että hän on meidän oma enkelimme.
no toki se kaamea ultra ruutu on jääny mieleen ku se siihen jätettiin auki ku oli todettu km ja lähettiin erihuoneeseen soittaan lääkäriä...siinä se kuva oli puolituntia silmien eessä ja voin sieluni silmin sen vieläkin nähä vaikka olinkin järkyttynyt.
