Onko mahdollista, että olisit masentunut? Omasta kokemuksesta voin kertoa, kun esikoinen syntyi, minusta ei tuntunut yhtään, että olisin äiti. Jatkuvasti vain mylläsi mielessä, että tämän täytyisi tuntua jotenkin erilaiselta. Aina olen siis lapsia halunnut ja kaikki ajattelivat minusta, että olen juurikin se "täydellinen" äitityyppi jne.
Minusta alkoi tuntumaan tosi omituiselta, kun mies ja anoppi hehkuttivat, miten rakastuneita he vauvaan olivat.. Minä vaan mietin, että onhan tuo nyt minun lapsi ja parhaani teen ja sitä hoidan, mutta ei vaan tuntunut mitenkään "enempää". Muut äidit hehkuttavat sitä äitiyden onnea ja huumaa ja kuinka ihana vauvan tuoksu onkaan ja menevät sekaisin pienistä vauvoista. Olin ihan varma, että synnytyksen jälkeen kaikki äidit "aivopestään" synnärillä hehkuttamaan sitä onnea ja autuutta, mutta jostain syystä mulle se unohdettiin tehdä
(pakko yrittää repiä asiasta jotain huumoria, vaikka kärsin kovasti, etten tuota tunnetta itse kokenut...)
Pikkuhiljaa kaikki muutkin asiat alkoivat tuntumaan "ei miltään" ja mietin, miten "helppo" vauva olisi jättää vaikka metsään tai kuinka pienellä teolla pystyy sitä avutonta vauvaa vahingoittamaan, vaikka en missään nimessä ikinä olisi mitään tehnytkään. Lopulta hoidin vauvaa konemaisesti, niinkuin kuvittelin, että näin äidit hoitaa lapsiaan. Pakotin itseni lukemaan ja lällättelemään ja vein lapsen hampaat irveessä ulos keinumaan, kun niin "kuului" tehdä, vaikka tuskin reilu puoli vuotiaalle tulee mitään traumoja jos ei joka päivä kiikkumaan pääsekkään. Tuntui, ettei sen lapsen kanssa pysty tekemään oikein mitään mielekästä ja päivät tuntuivat ihan toivottomilta. Ja todellakin, odottelin sitä hetkeä kun sain taas lapsen nukkumaan. Silti vielä tein itse soseet ja yritin esittää täydellistä äitiä jne.
Lopulta myönsin itselleni, että en ole kunnossa. Ei kukaan jaksa äitinä tai edes ihmisenä jos jatkuvasti tunteet ovat tuollaisia ja juttelin neuvolassa asiasta. Ja kynnys siihen oli todella korkea. Tein netissä myös masennustestejä ja niidenkin perusteella olin masentunut. Onneksi sain neuvolasta apua ja pääsin lääkärin kautta psykiatriseen avohoitoon keskustelemaan psyk. sairaanhoitajien kanssa ja aloitin lääkityksen, jonka avulla pääsin arjessa eteenpäin.
Minulla meni n. vuoden verran, että täysin vilpittömästi pystyin edes sanomaan, että tosissani RAKASTAN lastani ja voi luoja että tunsin huonoa omaa tuntoa, etten siihen aiemmin kyennyt.
Nyt minulle syntyi toinen lapsi ja kiintyminen on tapahtunut paljon nopeampaa ja minulla alkaa pikkuhiljaa olemaan jonkinlainen aavistus siitä "vauvahuumasta" mitä en aiemmin ollut käsittänyt lainkaan. Mielessäni olen kuitenkin päätynyt sellaiseen ajatukseen (ja sen hyväksymiseen) että minä en vain yksinkertaisesti ole ns. vauva-ihminen vaan taapero- aika on minulle palkitsevampaa ja ihanampaa. Nyt vasta toisen lapsen syntymän jälkeen minusta tuntuu, että osaan ottaa rennommin ja tuntuu oikeasti ÄIDILTÄ.
Anteeksi pitkä kirjoitukseni, mutta toivottavasti kannustaisi edes hieman. Jos vähänkin tuntuu että voisit olla masentunut, hae ihmeessä apuja. Ja jo se auttaa, että äitejä on oikeasti erilaisia, myös sillä naapurin kauniilla ja pirteällä äidillä on varmasti hetkiä kun haluaisi vaan pistää muksut kaappiin ja olla ihan vaan omassa rauhassa
Mun mielestä tähän maailmaan ei saa tehdä lisää lapsia vain sen takia, että esikoisella olisi leikkikaveri. Ei ihmistä voi synnyttää tänne siksi, että joku toinen saisi seuraa. :|