Onko kellään näin??

[Nyt harmailen]

Tää on ihan tyhmä juttu, mut siis mulle ihan tosi vaikee ja ahdistavakin.

Me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 8 vuotta naimisissa kaksi. Muutettiin naimisiin menon jälkeen maalle, molempien kotikylälle.
Varsinkin mulle tää maalle muutto on ottanu todella koville. Mulla ei oo paljoa ystäviä, harastuksia eikä mitään muutakaan täällä. Töissä ja koulussa käyn kaupungissa, josta en tunne ketään eikä työ- ja koulukavereistakaan ole tullut läheisiä. Osa syy varmaan, että töissä olen paljon muita nuorempi ja koulussa taas monta vuotta muita vanhempi.

Mulle välillä tulee ihan kamalia ahdistuskohtauksia. Tuntuu, että mä haluisin pois täältä. Aivan jonnekin muualle. Mun suurin haave, varmaan kymmenen vuotiaasta asti, on ollut muuttaa ulkomaille. Mies ei halua. Miehelle en enää halua puhua näistä "ahdistuksista", kun hän ei niitä ymmärrä. Hän myös kärsii siitä, etten tykkää asua täällä. Jotenkin vaan tuntuu, että mulla hajoo pää täällä. Ajattelin, että aika menee hyvin kun saamme lapsia ja sitä kautta ehkä tutustuisi ihmisiin. Nyt sitten emme saakaan lapsia! Musta on tullu ihan kauhee ihminen mun läheisillekin, mä saatan mököttää tai haastaa riitaa mun miehellekin ihan ilman syytä. Pinna on välillä niin lyhyt, että itsekin sitä ihmettelen. Kotona oleminen on vain netissä istumista tai telkkarin katsomista. Kaupungissa yhtenä harrastuksena oli rullaluistelu, no täällä ei voi sitäkään harrastaa. Nykyään mä käyn melkein joka viikonloppu viihteellä, ihan vaan nähdäkseni niitä muutamaan kaveria ja päästäkseni "ihmistenilmoille". Mieskin on jo tuosta huomauttanut, vaikka koskaan aikaisemmin ei ole viihteellä käymisestä huomauttanut. Tiedän, että osaksi tämä kaikki johtuu lapsettomuusstressistä, mutta tuntuu että sekin olisi helpompi kestää, jos asuisimme jossain muualla.

Mä rakastan mun miestä aivan älyttömästi, enkä todellakaan haluaisi mitään eroa. Jokin ratkaisu tähän ahdistukseen pitäisi löytää. Olen yrittänyt, etsiä harrastuksia mutta täällä ei ole kuin jumppaa, jota en voi sietää. Olen yrittänyt ehdotella miehelle, että lähdetään edes puoleksi vuodeksi jonnekin ulkomaille töihin. Olen myös ehdottanut, että muutettaisiin lähemmäs kaupunkia. Mieheni ei voi taas käsittää tuollaisia haaveita. Monesti hän sanookin, että miten me voimme rakentaa edes taloa, kun puhun aina muualle muuttamisesta.

Tää on oikeesti mulle aivan kauheeta. Sisällä tuntuu, että joskus vielä räjähtää. Tiedän, että suhteessa on molempien tehtävä kompromissejä ja soviteltava asiat yhdessä. Tää vaan tuntuu niin ahdistavalta kaikki, etten tosiaan tiedä millon mä otan ja lähden (en nyt siis tarkota mitään eroa tms). Toisaalta mä oon taas onnellinen, että mun mies nauttii olostaan täällä. Hänellä täällä on kaikki työ, kaverit ja harrastukset. Miten tää onkaan niin vaikeeta. Mä aatelin, että tää menis ohi...mut tää ahdistus on jatkunut kohta kaksi vuotta.

Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän pitkän sepostuksen. Kommentteja kaipaisin. Onko kellään muulla tällaisia tunteita??

 

[Nyt harmailen]

Eikö tosiaan kellään oo ollu tällasta?

 

[haukankatse]

Lapsettomuusstressin ymmärrän oikein hyvin - meillä kesti 3 vuotta saada lapsia ja sittenkin pitkien lapsettomuushoitojen jälkeen. Sympatiat ovat puolellasi, tiedän mikä tuska se voi olla kun ei saa lasta. Maalla asumiseen en osaa sanoa mitään, mutta ei minullakaan ollut nykyisellä kotipaikkakunnallani ketään tuttuja kun tänne miehen perässä muutin. Nyt tästä on 7 vuotta ja kavereita on edelleen vähän, mutta olen ajatellut, että laatu korvaa määrän.. Tsemppiä sulle! Toivottavasti selviät jotenkin ahdistuksestasi.

 

[vieras]

Lapsettomuudesta en tiedä mitään, mutta itsekin kaipaan lähes päivittäin muualle täältä. Ahdistaa pirusti. Ja puhun usein, että vuokraisimme kotimme ja lähtisimme vaikka ulkomaille vuodeksi. Mutta miten rahoittaisimme? töitä pitäisi saada jomman kumman.

Mietin jopa että lähtisin lasten kanssa vuodeksi, mutta miten todella rahoittaisin.

Tuntuu, että ei ole ystäviä, vain kyttäämistä ja pahansuopuutta.

 

[vieras]

Lapsettomuudesta en tiedä mitään, mutta itsekin kaipaan lähes päivittäin muualle täältä. Ahdistaa pirusti. Ja puhun usein, että vuokraisimme kotimme ja lähtisimme vaikka ulkomaille vuodeksi. Mutta miten rahoittaisimme? töitä pitäisi saada jomman kumman.

Mietin jopa että lähtisin lasten kanssa vuodeksi, mutta miten todella rahoittaisin.

Tuntuu, että ei ole ystäviä, vain kyttäämistä ja pahansuopuutta.

Niin, ja en asu maalla vaan kaupungissa, josta en tunne ketään ,eikä ole ystäviä. Kaipaisin maalle, pienelle paikkakunnalle, synnyinseudulle, jossa minut tunnetaan.

 

[Onnsku]

:hug:

Ei ole varsinaisesti omaa kokemusta. Tietysti hetkellisiä ahdistumisia samantyyppisistä asioista ollut, mutta ei todella voi verrata. Kirjoituksessasi piristi se, että käyt viihteellä edes, ettet ole ihan seinien sisälle "jämähtänyt". Sitten tuli mieleen, että onko miehesi kovin dominoiva, vahva auktoriteetti vai eikö hän vain ole ymmärtänyt, kuinka tosissasi olet. Kuulostaa kliseeltä, mutta kannattaisi kokeilla ihan kunnollista juttutuokiota. Tekisit selväksi, että olet oikeasti ahdistunut. Jo itsessään tuo lapsettomuuskriisi varmasti masentaa sinua.

Onko teiltä pitkä matka kaupungille? Onko sulla omaa autoa? Voithan työpäivän jälkeen jäädä rullaluistelemaan, jos se oli sellainen mieluinen juttu. Voin kuvitella, että tuota kaupunki-maaseutu "kiistaa" on paljonkin ja lopulta toinen joutuu antamaan periksi.

vaikeita asioita.. Voimia sinulle. Pidä oma elämä hallinnassa, vaikka kuinka rakastat miestäsi, myös sinulla on oma tahto ja oikeus elää mieluisaa elämää. Kesä on täynnä mahdollisuuksia B)

 

[Nyt harmailen]

Lapsettomuudesta en tiedä mitään, mutta itsekin kaipaan lähes päivittäin muualle täältä. Ahdistaa pirusti. Ja puhun usein, että vuokraisimme kotimme ja lähtisimme vaikka ulkomaille vuodeksi. Mutta miten rahoittaisimme? töitä pitäisi saada jomman kumman.

Mietin jopa että lähtisin lasten kanssa vuodeksi, mutta miten todella rahoittaisin.

Tuntuu, että ei ole ystäviä, vain kyttäämistä ja pahansuopuutta.

Mä oon aatellu et, jos lähtisin ulkomaille niin varmasti töitä saisi, jos ei ole liian vaativa työn suhteen. Ajattelen niin, että sitä aina kuitenkin kotiin pääsee. Minulla on kaksi ammattia ja toiselta ammatiltani olen sairaanhoitaja, joten töitä varmaan löytyisi.
Minua pelottaa se, että huomaan viisikymppisenä olevani katkera nainen ja harmittelen, etten ole toteuttanut haaveitani ja syytän miestäni. Olen jopa ajatellut, että onko jokin tarkoitus sillä, ettemme saa lapsia. Olisiko oikeasti jonkun ylemmän tahto, että vielä ei ole lasten aika vaan, että minun kuuluisi tehdä jotain jossain muualla. Voi kuullostaa aivan typerältä, mutta tätä olen ajatellut. Monesti haaveilen, että perustaisin lastenkodin tai lähtisin avustustyöhön ulkomaille, onko tämä se mitä minun pitäisikin tehdä.

Minusta tuntuu myös, ettei niitä ystäviä todellakaan ole. Paras ystäväni asuu kaupungissa ja viimeisen vuoden sisällä välimme on viilentyneet oikeastaan vain kaveripohjalle. Nykyään juttelumme on vain pinnallista kuulumisien kyselyä. Ei ole ketään, kelle kertoisi ilot ja surut.
Täytyy vielä sanoa, että mieheni tekee sukuyrityksessä töitä, joten päivät ovat 12-15 tuntisia joskus 7päivää viikossa yleensä 6pvä/vko. Vuoroviikoin on ilta- ja aamuvuorot, eli näämme vain joka toinenviikko, joten voitte kuvitella, miten yksinäinen olen.

Nyt kun luen näitä tekstejäni, niin en oikein enää itsekään tajua, mikä minua oikeastaan ahdistaa. Se, että asumme täällä korvessa, ilman ystäviä ja harrastuksia vai se, että haluasin lähteä ulkomaille, vai mikä??Varmaan nämä kaikki. Välillä tuntuu, että olisiko sittenkään pitänyt mennä edes naimisiin. Ihan hullua, sillä todellakin rakastan miestäni, eikä naimisiin meno tullut mielijohteesta. Pikkuhiljaa alkaa tuntumaan, että onko tuossa omassa pollassa jotain vikaa. Siis periaatteessahan meillä on elämä mallillaan. On autot, asunto, työtä ja rahaa. Miksi sitten kuitenkin ottaa tämä elämä niin koville.

 

[melko yksinäinen tälläkin]

Lapsettomuudesta en tiedä mitään, mutta itsekin kaipaan lähes päivittäin muualle täältä. Ahdistaa pirusti. Ja puhun usein, että vuokraisimme kotimme ja lähtisimme vaikka ulkomaille vuodeksi. Mutta miten rahoittaisimme? töitä pitäisi saada jomman kumman.

Mietin jopa että lähtisin lasten kanssa vuodeksi, mutta miten todella rahoittaisin.

Tuntuu, että ei ole ystäviä, vain kyttäämistä ja pahansuopuutta.

Mä oon aatellu et, jos lähtisin ulkomaille niin varmasti töitä saisi, jos ei ole liian vaativa työn suhteen. Ajattelen niin, että sitä aina kuitenkin kotiin pääsee. Minulla on kaksi ammattia ja toiselta ammatiltani olen sairaanhoitaja, joten töitä varmaan löytyisi.
Minua pelottaa se, että huomaan viisikymppisenä olevani katkera nainen ja harmittelen, etten ole toteuttanut haaveitani ja syytän miestäni. Olen jopa ajatellut, että onko jokin tarkoitus sillä, ettemme saa lapsia. Olisiko oikeasti jonkun ylemmän tahto, että vielä ei ole lasten aika vaan, että minun kuuluisi tehdä jotain jossain muualla. Voi kuullostaa aivan typerältä, mutta tätä olen ajatellut. Monesti haaveilen, että perustaisin lastenkodin tai lähtisin avustustyöhön ulkomaille, onko tämä se mitä minun pitäisikin tehdä.

Minusta tuntuu myös, ettei niitä ystäviä todellakaan ole. Paras ystäväni asuu kaupungissa ja viimeisen vuoden sisällä välimme on viilentyneet oikeastaan vain kaveripohjalle. Nykyään juttelumme on vain pinnallista kuulumisien kyselyä. Ei ole ketään, kelle kertoisi ilot ja surut.
Täytyy vielä sanoa, että mieheni tekee sukuyrityksessä töitä, joten päivät ovat 12-15 tuntisia joskus 7päivää viikossa yleensä 6pvä/vko. Vuoroviikoin on ilta- ja aamuvuorot, eli näämme vain joka toinenviikko, joten voitte kuvitella, miten yksinäinen olen.

Nyt kun luen näitä tekstejäni, niin en oikein enää itsekään tajua, mikä minua oikeastaan ahdistaa. Se, että asumme täällä korvessa, ilman ystäviä ja harrastuksia vai se, että haluasin lähteä ulkomaille, vai mikä??Varmaan nämä kaikki. Välillä tuntuu, että olisiko sittenkään pitänyt mennä edes naimisiin. Ihan hullua, sillä todellakin rakastan miestäni, eikä naimisiin meno tullut mielijohteesta. Pikkuhiljaa alkaa tuntumaan, että onko tuossa omassa pollassa jotain vikaa. Siis periaatteessahan meillä on elämä mallillaan. On autot, asunto, työtä ja rahaa. Miksi sitten kuitenkin ottaa tämä elämä niin koville.

Auttaskohan se, et sul olis ystävä,joka ymmärtäis sua?
Mistäpäin suomee olet?

 

[Kata]

Mä haluaisin muuttaa kaupungista maalle!

 

[Onnsku]

Palaan vielä toteamaan, että sinulla on paljon suuria haaveita ja hienoja ajatuksia. Et pääse siellä korvessa toteuttamaan suuria unelmiasi ja se nyt ahdistaa. Täysin ymmärrettävää. Tekisi niin mieli kannustaa sua toteuttamaan omia unelmia jne, mutta eihän niinkään voi sanoa. Asioissa on niin monta puolta ja huomioonotettavaa. Kunpa löytyisi joku kiva kompromissi teille, jotta molemmat pääsisivät toteuttamaan itseään.

 

[Nyt harmailen]

:hug:

Ei ole varsinaisesti omaa kokemusta. Tietysti hetkellisiä ahdistumisia samantyyppisistä asioista ollut, mutta ei todella voi verrata. Kirjoituksessasi piristi se, että käyt viihteellä edes, ettet ole ihan seinien sisälle "jämähtänyt". Sitten tuli mieleen, että onko miehesi kovin dominoiva, vahva auktoriteetti vai eikö hän vain ole ymmärtänyt, kuinka tosissasi olet. Kuulostaa kliseeltä, mutta kannattaisi kokeilla ihan kunnollista juttutuokiota. Tekisit selväksi, että olet oikeasti ahdistunut. Jo itsessään tuo lapsettomuuskriisi varmasti masentaa sinua.

Onko teiltä pitkä matka kaupungille? Onko sulla omaa autoa? Voithan työpäivän jälkeen jäädä rullaluistelemaan, jos se oli sellainen mieluinen juttu. Voin kuvitella, että tuota kaupunki-maaseutu "kiistaa" on paljonkin ja lopulta toinen joutuu antamaan periksi.

vaikeita asioita.. Voimia sinulle. Pidä oma elämä hallinnassa, vaikka kuinka rakastat miestäsi, myös sinulla on oma tahto ja oikeus elää mieluisaa elämää. Kesä on täynnä mahdollisuuksia B)

Mies kun ei ole edes kovinkaan dominoiva. Ainut asia on, ettei hän tee mitään mistä ei pidä. Siis ei esim. muuta ulkomaille, vain jos minä haluasin niin, vaikka olen jopa luvannut elättää hänet siellä jos ei saisi töitä (vähän hölmö esimerkki).
Vuosia sitten mies pääsi opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, hän jätti lähtemättä ja tuli minun luokseni silloiseen asuin kaupunkiini. Olen monesti häneltä kysynyt, että harmittaako tuo päätös, ei kuulemma. Tuo koulu olisi ollut korkeakoulu, mutta valitsi ammattikoulun kun muutti luokseni. Jotenkin tuo asia vaivaa minua, ei miestäni, jotenkin tunnen velvollisuutta myöntyä nyt hänen toiveisiin asua täällä.
Tiedän, että pitäisi varmaan puhua asiasta, vaikka olen sitä monesti tehnytkin. Mieheni ei ole minun esteenä, jos haluaisin lähteä ulkomaille. Hän on sanonut, että mene sinä, jos tahdot. Voisinko muka lähteä noin vaan? Kai vaimollakin jotain velvoitteita kuitenkin on?

 

[vieras]

Miksi pitäisi lähteä juuri ulkomaille?Se on aikas iso muutos kuitenkin perheelle ja lapsille.Eikö siittäisi että muuttaisi maalta kaupunkiin?
Itse en kyllä uskaltaisilähteä "tyhjän päälle" ulkomaille.

 

[Nyt harmailen]

Miksi pitäisi lähteä juuri ulkomaille?Se on aikas iso muutos kuitenkin perheelle ja lapsille.Eikö siittäisi että muuttaisi maalta kaupunkiin?
Itse en kyllä uskaltaisilähteä "tyhjän päälle" ulkomaille.

No meillä niitä lapsia ei ole..... Ei todellakaan ole pakko lähteä ulkomaille, se on vaan yksi haaveista. Miehen töitten takia muutettiin kaupungista maalle. Minun on helpompi käydä säännöllisessä työssä kaupungissa. Mies kun joutuu lähtemään töihin keskellä yötä ja tulee milloin sattuu. Aika rankkaa olisi hänellä kulkea tunnin työmatkaa. Jos on töissä 12-15 tuntia päivässä ja käyttää vielä 2 tuntia aikaa työmatkoihin....