V
vierailija
Vieras
Mulla on ystävä (?) jonka oon tuntenut noin 15 vuotta. Oltiin samassa koulussa jossa tutustuttiin. Jossain vaiheessa hän sai lapsia ja meni naimisiin, ja ikään kuin katos. En saanut kutsua häihin, enkä muutenkaan yhteydenottoja, viestittelin, lähettelin joulukortteja ja lapsille vauvalahjoja ja muutenkin koitin pitää yhteyttä, mutta laantui sitten hiljalleen. Fbstä näin että kaikki oli hyvin, rakennettiin talo ja vietettiin ihanaa lapsiarkea.
Noin 3 vuotta sitten tämä ihminen otti yhteyttä ja pyysi apua kun olikin eroamassa. Kun tuntui olevan kriisissä niin toki autoin, kävin pakkaamassa muuttoapuna, Ikeassa kantamassa tavaroita, vahdin lapsia kun hoiti asioitaan, kuuntelin iltaisin kun purki eroaan, sitten uusia tinderseikkailuitaan, huoltajuuskiistoja, milloin mitäkin. Lähdin seuraksi baariin että pääsee tuulettumaan. Tämä oli hiukan rasittavaakin.
Nyt oon itse saanut lapsen jonka kanssa oon kotona. Vauvan syntymän (5 kk sitten) jälkeen tämä ihminen on toistuvasti vihjaillut kuinka itsekäs olen. En iltaisin vastaa puheluihin joissa kriiseillään siitä mikä huora eksän uusi nainen on. Tämä koska nukutan vauvaa. En ota hänen lapsiaan yökylään jos mies on iltavuorossa, kun hän haluaisi lapsiviikollaan keikalle, koska vauva nukahtaa paljon aiemmin kun esiteinit ja enntiedä mitä hänen lapsensa sit meillä tekis. En lähde baariseuraksi. En lähde lomaseuraksi pitkälle viikonlopulle ulkomaille pienen vauvan kanssa enkä suostu jättään kotiin. Olen itsekäs ja saamaton, enkä ymmärrä millaista on yh-arki. Kun sanon olevani väsynyt yövalvomisista, hän muistuttaa kuinka itsekäs olen kun kehtaan mankua väsymystä vaikka mulla on mies auttamassa. Olen itsekäs kun en lähde keikalle seuraksi että hänkin löytäisi miehen. Olen itsekäs kun en vastaa whatsappviesteihin yöllä. Olen itsekäs kun olen illat vauvan kanssa kotona.
En tiedä, voi olla että olen itsekäs, mutta nyt mietin miten se aina menee niin että oon hyvä kaveri vaan sillon kun multa pitäs saada jotain, ja kun taas hällä on asiat hyvin, mua ei tarvita mihinkään. Ja kun taas mulla on rankkaa koliikkivauvan kanssa, oon vaan itsekäs kun kehtaan valittaa.
Laittaisitteko välit poikki?
Noin 3 vuotta sitten tämä ihminen otti yhteyttä ja pyysi apua kun olikin eroamassa. Kun tuntui olevan kriisissä niin toki autoin, kävin pakkaamassa muuttoapuna, Ikeassa kantamassa tavaroita, vahdin lapsia kun hoiti asioitaan, kuuntelin iltaisin kun purki eroaan, sitten uusia tinderseikkailuitaan, huoltajuuskiistoja, milloin mitäkin. Lähdin seuraksi baariin että pääsee tuulettumaan. Tämä oli hiukan rasittavaakin.
Nyt oon itse saanut lapsen jonka kanssa oon kotona. Vauvan syntymän (5 kk sitten) jälkeen tämä ihminen on toistuvasti vihjaillut kuinka itsekäs olen. En iltaisin vastaa puheluihin joissa kriiseillään siitä mikä huora eksän uusi nainen on. Tämä koska nukutan vauvaa. En ota hänen lapsiaan yökylään jos mies on iltavuorossa, kun hän haluaisi lapsiviikollaan keikalle, koska vauva nukahtaa paljon aiemmin kun esiteinit ja enntiedä mitä hänen lapsensa sit meillä tekis. En lähde baariseuraksi. En lähde lomaseuraksi pitkälle viikonlopulle ulkomaille pienen vauvan kanssa enkä suostu jättään kotiin. Olen itsekäs ja saamaton, enkä ymmärrä millaista on yh-arki. Kun sanon olevani väsynyt yövalvomisista, hän muistuttaa kuinka itsekäs olen kun kehtaan mankua väsymystä vaikka mulla on mies auttamassa. Olen itsekäs kun en lähde keikalle seuraksi että hänkin löytäisi miehen. Olen itsekäs kun en vastaa whatsappviesteihin yöllä. Olen itsekäs kun olen illat vauvan kanssa kotona.
En tiedä, voi olla että olen itsekäs, mutta nyt mietin miten se aina menee niin että oon hyvä kaveri vaan sillon kun multa pitäs saada jotain, ja kun taas hällä on asiat hyvin, mua ei tarvita mihinkään. Ja kun taas mulla on rankkaa koliikkivauvan kanssa, oon vaan itsekäs kun kehtaan valittaa.
Laittaisitteko välit poikki?
