Onko muiden leikki-ikäisillä ollut hirveää takertumiskautta?

[sdsdsds]

Meidän 4,5v pojalla on ollut jo monta viikkoa jokin ihmeellinen takertumiskausi. Mihinkään ei voi mennä kovin pitkäksi aikaa, koska hän alkaa hätäilemään ja huolehtimaan, että koskakohan se äiti/isi tulee ja miksi sillä kestää noin kauan jne. Tämä siis myös, vaikka toinen vanhemmista olisi paikalla :/ Pojan pitää koko ajan tietää, missä kumpikin vanhemmista on ja kotonakin ollessa kyselee aina säännöllisin väliajoin: " Äiti, missä sinä olet?" tai "Äiti, sinä olet varmaan laiyttamassa pyykkejä?" Kun joskus kysyin, miksi poika hätäilee, hän vastasi että häntä pelottaa ettei äiti/isi tulekaan takaisin lenkiltä tms.

Mitään normaaliarjesta poikkeavaa ei ole edeltävästi tapahtunut, kumpikaan meistä vanhemmista ei ole ollut poikkeavan kauaa poissa, ollut tulematta tai mitään vastaavaa. Aina on pidetty kiinni tuloajoista, päiväkodin hakuajoista, ei olla jätetty yksin kotiin tms. Ei myöskään ole ollut mitään riitoja tai muuta, joista lapsi olisi voinut pelästyä.

Tämä taitaa olla normaalin kehityksen kausi, kun lapsi tajuaa vanhempiensa olevan myös kuolevaisia ja sen, ettei vanhemmat välttämättä ole aina olemassa ja paikalla? Mutta ilmeisesti vaan ilmenee lapsella voimakkaasti, kun poika on muutenkin hyvin herkkä.

 

["tiina"]

Mulla saman ikäinen poika. Aloitin vuodenvaihteessa 3-vuorotyön ja muuten menee hyvin, mutta yövuoroihin lähtö on pojalle todella vaikeaa. Alkaa jo muutamaa tuntia ennenkuin töihin lähden roikkumaan ja kitisemään mun jaloissa ja hokee, että älä äiti mee töihin.
Sit kun lähden poika roikkuu takissa ja huutaa hysteerisenä, isoveljensä pitää tulla irrottamaan ja pitämään pikkuveljestään kiinni, että pääsisin ovesta ulos.
Isänsä perään ei kysele yhtään, vaikka reissaa työkseen aika paljon.

 

[kaalimaan vartija]

Kyllähän noita takertumiskausia tulee... ja menee.

 

["aapee"]

Jännä vaan, kun isoveljellään ei koskaan ollut mitään vastaavaa. Mutta ihmiset - lapsetkin - ovat tietenkin yksilöitä

 

[das]

Meidän kohta 4-vuotias poika on alkanut kovasti kyselemään kuolemasta. Sanoi, ettei halua kuolla, eikä halua, että äiti ja isä tai veljensäkään koskaan kuolevat. Eli ainakin meillä se ihmisten kuolevaisuus on nyt tapetilla. Poika sanoo joka kauppareissun (jos jompikumpi vanhemmista tekee sen yksin) tai hoitopäivän jälkeen, että hänellä on ollut kova ikävä ja halaa todella lujasti. Ja tosiaan kyselee paikalla olevalta vanhemmalta, koska äiti/isä taas tulee takaisin. Pph sanoi, että ennen päiväunia voi tirauttaa pari kyyneltä, kun pohtii sitä, että ei kai me olla kuoltu.