Onko muita joiden äiti ei ole sinusta välittänyt pienenä.

[vieras]

Mulla on nykyään todella vaikea olla vanhempiin yhteyksissä kun olen alkanut muistaa että kkumpikaan vanhempi ei ole juurikaan musta välittänyt ja meillä ei koskaan puhuttu mistään asioista, käskettiin olemaan vaan hiljaa.
Itse on pitänyt oppia kaikki, menkkojen alkamisesta lähtien.

Nykyään kun on omai lapsia niin on vaikea lähteä mummolaan kun isovanhemmat välittää enemmän taas kuopuksesta kun esikoisesta lapsenlapsesta.
Muutenkin käyn lasten kanssa harvoin mummolassa, eikä meitä sinne kutsuta saatikka kysellä tyyliin : koska tuutte käymään.

Ja itellä nousee pintaa taas lapsuuden muistot vanhemmistani kun ovat niin ilkeitä olleet eikä rakkautta ole saanut.

Ja en missään tapauksessa halua vanhemmilleni tästä sanoa tai heidän kanssaan keskustella koska alan tuntea enemmän vielä vihaa......


vaikeeta pohdittavia asioita.....

 

[N]

Minusta ainakin on aina tuntunut ettei ole välittänyt.. Eilen oli mulla 22-vuotis syntymäpäivä ja äiti ei edes itse viitsinyt mulle onnea toivottaa vaan 9-vuotias pikkuveljeni soitti ja onnitteli äidinkin puolesta.

Muutenkin aina kun äidin kanssa tavataan niin puhuu vaan kokoajan itsestään. Kun kerroin että mies oli saanut potkut töistä niin vaihtoi vaan puheenaihetta.

 

[mä]

en ole omia vanhempiani tavannut kohta 10 vuoteen, tosin olin jo aikuinen ja esikoiseni saanut kun erään "riidan"/sananvaihdon yhteydessä äitini sanoi että olis pitänyt tehdä abortti kun ilmottelin itsestäni...
No ei siitä sen enempää, mutta sen vain sanon että on ollut paljon helpompaa kun ei ole tarvinnut "murehtia" suhdettaan vanhempiin.
Lapsille olen sanonut että äidillä on omat vanhemmat mutta aikuisten asioiden takia ei nähdä niitä. Tähän asti on riittänyt, ehkä vanhempana kerron lisää tai sitten en....

Kannattaa olla itsekäs jos on paha olla.

 

[adv]

On kyllä! Nykyään ollaan "kavereita"

 

[Dynamiitti]

Noh, äidin kanssa olleet välit aika etäiset vaikka on kai hänkin miusta omalla tavallaan välittänyt. Aika rutiininomaisesti miut on kyl hoidettu aina enkä ole kokenut että oisi useinkaan ollut mitään läheisempää. Siitä on jäänyt kuva itselleni että olen ollut jotenkin pakkopulla äidilleni.

Isän kanssa onneksi ollut aina läheiset välit ja olen muutenkin isääni enemmän tullut. Isä on luova tyyppi niinkuin itsekin ja hänen kanssaan monesti tykättiin piirrellä ja maalailla ym. Ne hetket jääneet erityisesti mieleen. =)

Äidin kanssa en tehnyt juuri koskaan mitään kivaa vaan hän lähinnä vaati miulta asioita. Isä oli aina äidin tossun alla ja on vieläkin. Äidillä oli korkeampi virka ja palkka ja siten kai määrittyi myös määräysvalta talossa. :/

Nyttemmin molemmat vanhemmat eläkkeellä, mutta sama tunnelma kotona edelleen aina kun siellä satun käymään. Äiti painostaa isää joka asiassa ja isän pitää loppujen lopuksi alistua siihen että äiti on oikeassa vaikkei olisikaan. Olen monesti isän puolella melkein joka tilanteessa.

 

[heippa]

ja olen päätynyt siihen, etten ole heidän kanssaan tekemisissä, eivät myöskään lapseni.
Tähän päätynyt 8 terapiavuoden jälkeen ja olen tyytyväinen valintaani.
Me kaikki tarvitsemme rakkautta ja teemme mitä vain sen eteen että omat vanhempamme rakastaisivat, mutta aina sekään ei vaan riitä- silloin on syytä lopettaa yrittäminen.
Tämä on mun mielipide.

 

[Ninni]

Mulla on vähän samantyyppisiä fiiliksiä etenkin äitini suhteen. Ei olla koskaan oltu erityisen läheisiä oikeasti - sellaista "tekoläheisyyttä" on kuitenkin ollut. Ikinä ei olla puhuttu oikeista asioista ja pitkään, 30-vuotiaaksi asti yritin miellyttää vanhempiani tekemällä lähes kaiken niin kuin ajattelin heidän toivovan. Sen jälkeen alkoi oma kasvukauteni ja vieraannuin vanhemmistani. He ovat kuitenkin todella hyvät isovanhemmat lapsilleni ja he ovat käyneet meillä säännöllisesti koko ajan.

Pari vuotta sitten äitini aloitti terapian, ilmeisesti toiveenaan kohdata joitain omia vaikeita asioita elämässään. Sen myötä hän on yrittänyt pari kertaa puhua mm. lapsuuteeni liittyvistä ikävistä asioista ja olenkin yrittänyt hänen kanssaan puhua. Kuitenkaan en pysty tuntemaan läheisyyttä hänen kanssaan, vaikka hän sitä kovasti yrittääkin. Tunnen, ettei hän ole nyt eikä koskaan muulloinkaan oikeasti musta tykännyt.

Toivon, että joskus meillä olisi vielä hyvät ja luottamukselliset välit. Nyt en osaa, pysty enkä edes halua puhua mistään henkilökohtaisista jutuista. Tiedän ja tunnen, että en kuitenkaan saisi häntä minun puolelleni vaikeissa asioissa, missä tarvitsisin hänen tukeaan (esim. jos omassa avioliitossa on joskus kupruja).

Koska molemmat vanhempani ovat kuitenkin varmasti yhdet maailman parhaista isovanhemmista lapsilleni (ja kaikille heistä vielä tasapuolisesti), haluan yrittaa pitää välit asiallisina ja kohteliaina.

Olen kuitenkin haaveillut jo pitkään sellaisesta ajasta, että uskaltaisin sanoa omat mielipiteeni ja saisin kunnioitusta niille. Kai sitä kuitenkin on vielä tämänkin ikäisenä (34v) jollain lailla riippuvainen vanhempiensa hyväksynnästä ja tuesta, vaikkei itse niin haluaisi. Kasvun paikka tämä ainakin itselleni on jo vuosia ollut.

Jos et halua puhua omien vanhempiesi kanssa, yritä jutella jollekin kuitekin. Itse sain "varaäidin" ystäväni äidistä, kenen kanssa olen läpikäynyt vaikeita juttuja ja hyväksyy minut, rakastaa minua ja on ylpeä minusta ja esim. siitä millainen äiti itse olen.

Jaksamista vaikeaan asiaan sinulle ! Vielä me täältä noustaan, eikö vaan ?

 

[v]

Mun äiti ei välittänyt, mutta se ei johtunut rakkaudettomuudesta. Äiti vaan oli kovin masentunut ja sairastui rajuun paniikkihäiriöön, eipä siinä oikein kyennyt lapsiaan hoitamaan.