H
huoh
Vieras
Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä lähemmäs 7 vuotta.Välillä yhteiselämä sujuu kuin rasvattu ja jutut menee hyvin yksiin.Välillä tämä taas tuntuu olevan yhtä tahkoamista tämä suhde.Toki pitkässä suhteessa välillä on parempia aikoja ja välillä huonompia...Mutta meillä on myös kaksi lasta ja siitä huolimatta olen pitkään ajatellut, että jaksanko elää tässä suhteessa loppuelämäni.Välillä tulee vain tunne ettei tämä ole se suhde ja elämä , mitä haluan. Ei olla enää mikään parikymppinen nuoripari, että ei ole kysymys mistään elämättömästä elämästä tms.
Onko siis normaalia miettiä tällaisia vai onko suhteessa vaan jokin vinossa, kun täytyy tämmöisiä ajatuksia edes pyörittää mielessä?! Tuntuu, että nykyään ajattelen aika useinkin näitä asioita, jaksanko todella olla loppuelämäni mieheni kanssa! Tuntuu että periaatteissa ja arvoissa olemme monesti eri linjoilla.Samoin mies pitää kotia lepopaikkana, jossa voi lökötellä ja olla tekemättä mitään jos niin haluaa (ja yleensä haluaa).Kaikki perusarkiasiat on minun kontollani ja hoidettavana, tuntuu että miehen on helppo elää minun kanssa kun tietää että huolehdin kaikki ajoissa valmiiksi. En voi sietää, että asiat jätetään roikkumaan ja sovitut päivät tulee ja menee, eikä siltikään mitään kiirettä välttämättä ole asioiden hoitamisella. Lapsemme ovat poikia ja mulla on semmonen mielipide, että isillä ja pojilla pitäs olla keskenään niitä ns.miesten juttuja että oppisivat pojakin äijien touhuja. Mites tuo mies mitään tekee kun kotona ollessaan levähtää ja lataa akkujaan :kieh: ja on reissutöissä. Minä siis saan opettaa luultavasti jääkiekon peluusta lähtien kaiken. Juu ja tiedän, että pitäis puhua vaan oon jauhanut näitä asioita monesti mutta kun on omapäinen ja peruslaiska niin mnkäs teet. Tokihan minussakin on vikani, mutta siinäpä se kai onkin-toinen kun ei turhia stressejä revi ja on huoleton silloinkin kun pitäis vähän huolehtia ja toinen tarkka ja järjestyksen ystävä niin mitä siitä voi tulla vai voiko?!
Onko siis normaalia miettiä tällaisia vai onko suhteessa vaan jokin vinossa, kun täytyy tämmöisiä ajatuksia edes pyörittää mielessä?! Tuntuu, että nykyään ajattelen aika useinkin näitä asioita, jaksanko todella olla loppuelämäni mieheni kanssa! Tuntuu että periaatteissa ja arvoissa olemme monesti eri linjoilla.Samoin mies pitää kotia lepopaikkana, jossa voi lökötellä ja olla tekemättä mitään jos niin haluaa (ja yleensä haluaa).Kaikki perusarkiasiat on minun kontollani ja hoidettavana, tuntuu että miehen on helppo elää minun kanssa kun tietää että huolehdin kaikki ajoissa valmiiksi. En voi sietää, että asiat jätetään roikkumaan ja sovitut päivät tulee ja menee, eikä siltikään mitään kiirettä välttämättä ole asioiden hoitamisella. Lapsemme ovat poikia ja mulla on semmonen mielipide, että isillä ja pojilla pitäs olla keskenään niitä ns.miesten juttuja että oppisivat pojakin äijien touhuja. Mites tuo mies mitään tekee kun kotona ollessaan levähtää ja lataa akkujaan :kieh: ja on reissutöissä. Minä siis saan opettaa luultavasti jääkiekon peluusta lähtien kaiken. Juu ja tiedän, että pitäis puhua vaan oon jauhanut näitä asioita monesti mutta kun on omapäinen ja peruslaiska niin mnkäs teet. Tokihan minussakin on vikani, mutta siinäpä se kai onkin-toinen kun ei turhia stressejä revi ja on huoleton silloinkin kun pitäis vähän huolehtia ja toinen tarkka ja järjestyksen ystävä niin mitä siitä voi tulla vai voiko?!
ja suosittelen sitä puhumista miehelle..oma mies on semmonen,et ei oo muka ikinä mitään puhuttavaa.. 
mutta kyllä hän sitten puhuu,ku mä alotan =)
Onko ihmisiä, jotka kokevat niin hyväksi suhteensa ettei tätä asiaa ole koskaan tarvinut miettiä?!