M
miipi
Vieras
Heippa! Tulinpa tänne purkamaan sydäntäni, että jos jollakulla olisi hyviä neuvoja mulle takataskussa....Kiitos jo valmiiksi, jos jaksat lukea loppuun asti ja ottaa kantaa! Nyt kyllä nimittäin meinaa ahdistaa tämä parisuhde pahemman kerran. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian kuusi vuotta, siitä kihloissa kolme. Meillä on mennyt aina erittäin hyvin, ja koemme olevamme sukulaissieluja. Suhteemme on erittäin läheinen ja olemme myös toistemme parhaita ystäviä. Olemme kestäneet yhdessä paljon; kaksi vuotta eri kaupungeissa asumista, useita läheisten kuolemia ja molempien vanhempien sairastelut. Avioliitosta on puhuttu kihloihin menosta asti, mutta aina keskustelu kuittaantuu sillä, että mies sanoo, ettei se ole vielä ajankohtaista. Minun mielestäni suhteessa pitäisi jo kuitenkin siirtyä seuraavalle tasolle, tässä samassa tilanteessa on junnattu jo vaikka kuinka pitkään. Mulla on alkanut myös biologinen kello tikittää, ja mies sen myös hyvin tietää, mutta tuntuu kammoksuvan koko vauva-ajatusta. Pillerit olen jättänyt pois, yhteisestä päätöksestä, ja ehkäisyasiat on nykyään vähän niin ja näin. Olen sanonut miehelleni, että raskaaksi tulemisen riski on - tottakai - hyvin suuri. Enpä ole saanut kommenttia, vaikka hän oli ihan myöntyväinen pillereistä luopumiseen.(MInä olisin hyvin onnellinen raskaaksi tulemisesta, mutta mutta...) Itsestä alkaa nyt lähinnä tuntua siltä, että minun kohdalleni ei lasta ole tarkoitettu, ja avioliittoa vielä vähemmän. Olen siis tainnut valita kumppanikseni maailman sitoutumiskammoisimman ja vastuuttomimman miehen!! Tästä on kyllä keskusteltu, ja mies oli jo vähällä muuttaa pois "miettimään asioita". Tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että se ei ole ehkä kovin järkevää - nyt sitten mietin, olisiko silti pitänyt tehdä se ratkaisu? Sen ajatteleminenkin oli minulle tosi vaikea paikka, koska koen edelleen olevani hyvin rakastunut mieheeni ja omasta puolestani olen täysin sitoutunut suhteeseemme. Edelleen tulemme erittäin hyvin toimeen keskenämme, harrastamme hyvää seksiä ja meillä on hauskaa yhdessä - nyt vain olen alkanut havaita huolestuttavia katkeruuden merkkejä itsessäni. Ystävät ympärillämme menevät naimisiin, ja useilla on jo omia lapsia, ja minua todella kirpaisee katsella pienten perheiden onnea. En tosiaan tiedä mitä tehdä - pitääkö vain odottaa sitä päivää, että mies vihdoin sanoo olevansa valmis perheen perustamiseen ja avioliittoon. Ja mistä tietää, tuleeko sellaista päivää? Olenko tuomittu odottamaan loppuikäni? Mielessäni on myös kaikenlaisia pelottavia kysymyksiä: tuleeko tästä nyt lopulta ero? Ja vaikkei ero tulisikaan, miten pääsemme tästä eteenpäin? Ja jos pääsemme eteenpäin, entä jos emme saakaan koskaan lapsia? Entä jos se mahdollisuus on jo otettu meiltä pois, kun emme ole tosissaan alkaneet yrittää? Tämä on tosi raastavaa, kun tavallaan elän koko ajan epätietoisuudessa siitä, mitä mies aikoo suhteeni tehdä - mistäs tiedän, jos hän suunnitteleekin elämää ihan yksin. Tai jonkun muun kanssa. Vai onko nyt niin, että minä ripustaudun - pitäisikö vain osata repaistä itsensä irti tästä suhteesta? Se vaihtoehto tuntuu kovin pahalta, koska meillä ei ole mitään perustavan laatuisia ristiriitoja suhteessamme ja kuten sanottua, rakastamme toisiamme ja osoitamme usein hellyyttä. Olemme myös ehdottoman uskollisia ja luotamme toisimme täysillä. Kaikki ratkaisut olisivat ihan yksinkertaisia, jos selkeästi rakkaus olisi vain loppunut. Mutta eipä ole. Sehän tästä tekeekin niin vaikeaa. Ruikutanko turhasta?