Onko nyt ero edessä?

[miipi]

Heippa! Tulinpa tänne purkamaan sydäntäni, että jos jollakulla olisi hyviä neuvoja mulle takataskussa....Kiitos jo valmiiksi, jos jaksat lukea loppuun asti ja ottaa kantaa! Nyt kyllä nimittäin meinaa ahdistaa tämä parisuhde pahemman kerran. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian kuusi vuotta, siitä kihloissa kolme. Meillä on mennyt aina erittäin hyvin, ja koemme olevamme sukulaissieluja. Suhteemme on erittäin läheinen ja olemme myös toistemme parhaita ystäviä. Olemme kestäneet yhdessä paljon; kaksi vuotta eri kaupungeissa asumista, useita läheisten kuolemia ja molempien vanhempien sairastelut. Avioliitosta on puhuttu kihloihin menosta asti, mutta aina keskustelu kuittaantuu sillä, että mies sanoo, ettei se ole vielä ajankohtaista. Minun mielestäni suhteessa pitäisi jo kuitenkin siirtyä seuraavalle tasolle, tässä samassa tilanteessa on junnattu jo vaikka kuinka pitkään. Mulla on alkanut myös biologinen kello tikittää, ja mies sen myös hyvin tietää, mutta tuntuu kammoksuvan koko vauva-ajatusta. Pillerit olen jättänyt pois, yhteisestä päätöksestä, ja ehkäisyasiat on nykyään vähän niin ja näin. Olen sanonut miehelleni, että raskaaksi tulemisen riski on - tottakai - hyvin suuri. Enpä ole saanut kommenttia, vaikka hän oli ihan myöntyväinen pillereistä luopumiseen.(MInä olisin hyvin onnellinen raskaaksi tulemisesta, mutta mutta...) Itsestä alkaa nyt lähinnä tuntua siltä, että minun kohdalleni ei lasta ole tarkoitettu, ja avioliittoa vielä vähemmän. Olen siis tainnut valita kumppanikseni maailman sitoutumiskammoisimman ja vastuuttomimman miehen!! Tästä on kyllä keskusteltu, ja mies oli jo vähällä muuttaa pois "miettimään asioita". Tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että se ei ole ehkä kovin järkevää - nyt sitten mietin, olisiko silti pitänyt tehdä se ratkaisu? Sen ajatteleminenkin oli minulle tosi vaikea paikka, koska koen edelleen olevani hyvin rakastunut mieheeni ja omasta puolestani olen täysin sitoutunut suhteeseemme. Edelleen tulemme erittäin hyvin toimeen keskenämme, harrastamme hyvää seksiä ja meillä on hauskaa yhdessä - nyt vain olen alkanut havaita huolestuttavia katkeruuden merkkejä itsessäni. Ystävät ympärillämme menevät naimisiin, ja useilla on jo omia lapsia, ja minua todella kirpaisee katsella pienten perheiden onnea. En tosiaan tiedä mitä tehdä - pitääkö vain odottaa sitä päivää, että mies vihdoin sanoo olevansa valmis perheen perustamiseen ja avioliittoon. Ja mistä tietää, tuleeko sellaista päivää? Olenko tuomittu odottamaan loppuikäni? Mielessäni on myös kaikenlaisia pelottavia kysymyksiä: tuleeko tästä nyt lopulta ero? Ja vaikkei ero tulisikaan, miten pääsemme tästä eteenpäin? Ja jos pääsemme eteenpäin, entä jos emme saakaan koskaan lapsia? Entä jos se mahdollisuus on jo otettu meiltä pois, kun emme ole tosissaan alkaneet yrittää? Tämä on tosi raastavaa, kun tavallaan elän koko ajan epätietoisuudessa siitä, mitä mies aikoo suhteeni tehdä - mistäs tiedän, jos hän suunnitteleekin elämää ihan yksin. Tai jonkun muun kanssa. Vai onko nyt niin, että minä ripustaudun - pitäisikö vain osata repaistä itsensä irti tästä suhteesta? Se vaihtoehto tuntuu kovin pahalta, koska meillä ei ole mitään perustavan laatuisia ristiriitoja suhteessamme ja kuten sanottua, rakastamme toisiamme ja osoitamme usein hellyyttä. Olemme myös ehdottoman uskollisia ja luotamme toisimme täysillä. Kaikki ratkaisut olisivat ihan yksinkertaisia, jos selkeästi rakkaus olisi vain loppunut. Mutta eipä ole. Sehän tästä tekeekin niin vaikeaa. Ruikutanko turhasta?

 

[sydämen kevennystä]

"Ruikutanko turhasta?"

Tuohon en osaa sanoa mitään. Jos asia vaivaa sinua, niin ihan fiksusti teit kirjoittamalla siitä Elleihin. Kirjoitat erittäin hyvää ja kaunista tekstiä. Jäsennät ajatuksiasi viisaasti.
Kun luet tekstisi jonkun ajan päästä uudestaan, että pieni vihreä lamppu syttyy pääsi päällä.

Minä olen erittäin huolissani aikuisen lapseni takia. Hänen piti päästä tänään pois sairaalasta. Monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni. Onneksi tytär-isäsuhde on taas kunnossa. Kyselin ahdistaako isin puhelut. Kuulema eivät ahdista. Äänensävystä päättelin, että isistä on ollut paljon tukea.

Lapset ovat ihana asia ja varmasti sinustakin vielä äiti tulee. Niin valmis tunnut olevan saamaan tuhisevan nyytin syliisi.

Anna miehen kypsyä hiljaisella tulella. Ihan hyvää isäainesta hän tuntuu olevan.
Hymyilin äsken päivän lööppiarvostelulle. Vauvoja Finnairin sinisillä siivillä.
Ehkä Finnair tai sitten perinteinen haikara asioi teilläkin vajaan vuoden sisällä.

 

[meikkipussukka]

Heippa Miipi!

Harmi, ettet ole saanut kuin yhden vastauksen. Toivottavasti saat niitä lisää, kun nyt tämä viestiketju nousee ylemmäksi.

Itse en oikein osaa sanoa sinulle neuvoja, vaikka ymmärränkin tuntemuksiasi hyvin. Teillä ei ilmeisesti ole muita onglemia suhteessanne kuin tuohon suhteen virallistamiseen ja perheen perustamiseen liittyvät kysymykset. Pieniä kysymyksiä ne eivät suinkaan ole ja varmasti ne pistävät mietityttämään. Minä kuitenkin uskoisin, että miehesi on jo jollain tasolla myöntynyt lasten hankintaan, koska on antanut luvan sinun jättää pillerit pois. Hän ei kuitenkaan ole vielä siihen aivan valmis. Oletteko keskustelleet mikä häntä pelottaa/mietityttää lasten hankinnassa? Ehkä hän ei ole vielä valmis myöskään naimisiin, koska ei ole varma haluaako lapsia.. ja koska tietää, että sinä haluat, hän myös tahollaan miettii, onko tämä asia nyt sellainen ylitsepääsemätön ristiriita... Mutta voit varmaankin olla toiveikkaana sen suhteen, koska mies ei ole vastustanut pillerien poisjättöä. Miehesi varmasti kypsyy isyysajatukseen lopullisesti sitten, jos käy niin että tulet raskaaksi. On kuitenkin varmasti surullista, kun joutuu unelmoimaan lapsista yksin ja ei voi jakaa tuota suurta unelmaa rakkaimpansa kanssa.

Itse olen oikeastaan myös miettinyt vastaavanlaista tilannetta kuin sinä, vaikka olenkin vielä melko nuori (parikymppinen). Mieheni ei vielä tiedä haluaako lapsia vai ei... ja ollaan myös puhuttu ettei naimisiin meno ole ajankohtaista, ennen kuin mies tietää oman kantansa lasten hankintaan. Tuntuu surulliselta, kun on noin epävarma tilanne tulevaisuudesta... Katuuko muuten toimiva suhde tuohon erimielisyyteen sitten joskus vuosien päästä. Tuntuu jotenkin vaikealta panostaa suhteeseen täysillä, kun ei tiedä onko molemmilla päämääränä avioliitto ja yhteisen perheen perustaminen (itselleni on)... Vaikeaa.

Toivon voimia sinulle! Uskotaan ja toivotaan, että asiat järjestyvät parhain päin!

 

[miipi]

Kiitos vastauksesta!! Suurinpiirtein ainoa ongelma meidän suhteessa on tosiaan tuo perheen perustamisproblematiikka. Meillä riittää rakkautta ja ystävyyttä ja uskollisuutta, eikä meillä juuri riidellä. Jos riidellään, niin tosi mitättömistä asioista yleensä. Viime viikolla kyllä sitten totesin, että ihan hyvä ettei meillä ole vielä lapsia - mies kun tuntuu välilä saavan kummia vastuuttomuuskohtauksia... Oli nimittäin sellainen tapaus, että mies petti lupauksensa koiran ulkoilutuksen suhteen. Kuulostaa tosi vähäpätöiseltä asialta, mutta tuntui tosi pahalta, kun asiasta oli sovittu, eikä mies mennytkään kotiin ajoissa. Hänen takiaan koira joutui olemaan yksin tosi pitkän ajan - itselläni sattui olemaan ylipitkä työpäivä, ja olin kyllä jo kertonut asiasta etukäteen. Ja vielä lisäksi, mies valehteli minulle tulleensa kotiin aikaisin, mutta totuus selvisi sattumalta löytämästäni taksikuitista! Ja mies teki tämän aivan tietoisena siitä, kuinka ensiarvoisen tärkeä koiramme minulle on, sen hyvinvointi on minulle aina ykkösasia.Että kyllä minimivaatimus on se, että mies pystyy ottamaan vastuuta tuommoisesta asiasta, ennen kuin mitään lapsia voidaan edes ajatella. Mies oli kyllä jälkeenpäin tosi pahoillaan tapauksesta, mutta eipä se sitä koiraparkaa enää siinä vaiheessa auttanut! Ja enpä ihmettele, jos ei kukaan nyt tätä jaksa lukea, kun kirjoitan aina niin pitkästi, mutta jossainhan sitä on höyryjä päästettävä!!! Niin että kyllä ei taideta meidän perheessä lapsia koskaan saada - itsellä on sellainen olo, että ikkuna on sulkeutumassa. Jos ei nyt aleta yrittää, niin sitten ei saada ollenkaan. Ja mitenpä tässä ryhtyisikään yrittämään, jos ei ukolta tuon vertaa vastuuntuntoa löydy.... *pettymys ja viha*

Ja sinulla, meikkipussukka, tuntuu olevan aika samanlaiset tunteet kuin mulla. Teillä ollaan ilmeisesti vielä aika nuoria, taidatte olla lähempänä kahta kuin kolmeakymmentä? Minä täytän kohta 27 ja mies on 28, että eihän tässä mekään vielä ikäloppuja olla. Mutta enpä kyllä osaa sinua kummemmin lohduttaa kun samojen asioiden kanssa paniskellaan.... Täytynee vaan panostaa siellä ja täällä päässä suhteen hoitamiseen, jospa nämä asiat sitten lopulta ratkeaisivat! Tsemppiä sinnekin päähän!

 

[hui ui]

Minä en kyllä uskaltaisi pillereitä jättää pois jos mies on epävarma. Mitäs sitten kun tulet raskaaksi ja mies päättää ettei haluakaan lasta? Jäätkö yksinhuoltajaksi vai teetkö abortin?

 

[meikkipussukka]

Moi Miipi!

Tosiaan ollaan molemmat alle 25-vuotiaita, joten vielä on toivoa, että mieheni epäröinti johtuu vain nuoresta iästä ja aidosti siitä ettei vielä tiedä, haluaisko lapsia. Oma mieheni myös miettii sitä, että olisiko hän hyvä isä, kun ei ole tottunut lasten kanssa olemaan ja on sanonut että kärsivällisyys ei varmaan riittäisi. Ihan hyvä sinänsä, että miettii tuommoisia asioita.. jospa se ajatus siitä kypsyisi. Tosin siihen voi mennä kymmenenkin vuotta, huoh.

Tekään ette ole tosiaankaan ikäloppuja vielä ja kyllä varmasti voit saada vielä lapsen vaikkette ole vielä alkaneet tosissaan yrittää. Nykyään ensisynnyttäjien keski-ikä taitaa olla jotain 28 vuotta, eli kyllä sitä vielä yli kolmikymppisenkin voi hyvin lapsia saada Mites, kun olet jättänyt ne pillerit pois, niin harrastatteko te keskeytettyä yhdyntää vai? Jossain toisella palstalla olen lukenut, että muillakin miehillä tuo kypsyminen lasten hankintaan menee vähän asteittain... ensin jätetään pillerit pois ja käytetään kondomia, sitten kondomin käytön kanssa aletaan lipsua ja kohta ei käytetäkään mitään ehkäisyä... Hassua sinänsä, että eikö miehet sitten ajattele sitä että raskaaksi voi tulla vaikka ei nyt aktiivisesti sitä yrittäisikään, jos ei kerran käytä ehkäisyä... Vai onko se vain niin miehelle helpompaa, kun sitä ei sano ääneen, että me yritetään nyt saada lapsi...?

Varmasti harmitti tuo miehen vastuuttomuus koiran ulkoiluttamisen suhteen, toivottavasti ei enää tulevaisuudessa niin tee. Onko sinulla kova vauva kuume päällä? Itse koitan olla sitä saamatta, mutta olen huomannut bongaavani kaupungilla nykyään enempi lastenvaunuja ja isoja masuja kuin aiemmin... liekkö se yksi oire...

 

[miipi]

Hui ui: pillereiden poisjättäminen oli yhteinen päätös, ja päätöksen taustalla ovat kaikkein vahvimpana terveydelliset syyt.

meikkipussukka: Joo, keskeytettyä yhdyntää meillä harrastetaan. Joskus "muka kunnostaudutaan" ja käytetään kortsua, mutta jaksetaan muistaa se ehkä kahdella kerralla ja sitten aletaan taas lipsua. Mies on kyllä vallan hyvin selvillä, että siitähän voi tulla raskaaksi - pari kertaa olen sanonut, että entäs jos olenkin jo raskaana, niin mies vastasi vain että "no sitten meille syntyis vauva". Yhdellä kerralla olin jo tosi täpinöissä, kun ei menkkoja vaan kuulunut, ja silloin käytiin ihan vakavastikin keskustelua aiheesta. Miehellä oli kyllä jotenkin tosi fiksuja mielipiteitä, että ei se varmaan nyt ihan toivoton tapaus ole... Ja kaikista kutkuttavinta on huomata, että mieheni mielestä vauvat eivät ole lainkaan vastenmielisiä - lieneekö jo jotain pientä isyyskuumetta kuitenkin ilmassa..? Vai pelkkää mun kuvitelmaa... Saimme nimittäin syksyllä toisen yhteisen kummilapsen ja joulukuussa sitten käytiin sitä moikkaamassa eka kertaa ristiäisten jälkeen. Huomasin vaan tuolla vierailulla, että mies oli kovin hurmaantuneen oloinen kummipojan edesottamuksista Että tuskinpa sellainen ihminen, joka läpeensä vauvoja kammoksuu, viitsii niiille jutella tai arvioida poikaporukassa, että keneen on vauva nyt tullut,ja onko sillä isin vai äidin silmät. Että ehkäpä mulla on vielä toivoa, vaikka välillä tuntuukin, että ei meistä koskaan tule avioparia saati vanhempia.

Joo, mulla on ihan ÄLYTÖN vauvakuume! Huomaan kanssa kaikki isomahaiset ja vaunut ja kaupassa pitää päästä hypistelemään vauvanvaatteita. Eräät ystävät odottavat vauvaa huhtikuuksi, ja kävimme heidän luonaan vierailulla - tietenkin tulevan äidin kanssa piti tutkia äitiyspakkaus läpikotaisin, suunnitella vauvansängynpaikkaa ja käydä läpi tietenkin suurinpiirtein kaikki neuvolakäynnit ja raskausajan vaiheet. Että kyllä on vauvakuume! Lisäksi tosiaan ystäväpiiri sikiää niin kovaa vauhtia, että onhan kumma, jos ei mieskin jo ala heräämään moisiin ajatuksiin!

Mutta se on hyvä, että näistä asioista pystytään keskustelemaan - sekä meillä että teillä. Se on ihan ensiarvoisen tärkeää, koska muuten asioita ei saa ikinä selville. Oletteko olleet pitkään yhdessä? Me ollaan oltu kuusi vuotta, joten minä olin 21 ja mies 23 kun tavattiin. Se oli sellaista aikaa etten olisi voinut kuvitellakaan hankkivani koskaan lapsia, enkä silloin halunnut naimisiinkaan, kun minut oli sillä asialla niin perinpohjaisesti loppuun asti ahdisteltu edellisessä pidemmässä suhteessa. Mutta vuosien varrella on jotenkin vaan kasvanut ihmisenä ja elämä selkiytynyt, niin että on tosiaan alkanut tuntua siltä, että tuo on se ihminen jonka kanssa haluan vanheta ja haluan juuri hänet lasteni isäksi. Että ehkäpä teilläkin käy niin ja iän ja vuosien myötä suhde vahvistuu.

 

[meikkipussukka]

Me ollaan oltu nyt yhdessä 2,5 vuotta ja ikää on kummallakin 23 ja rapiat. Aika lyhyen aikaa ollaan siis vasta yhteistä taivalta menty, joten kyllähän meillä on vielä aikaa toteutella niitä haaveita ja vahvistaa suhdetta. Nyt vois tosiaan keskittyä tähän elämäntilanteeseen ja nauttia siitä Kumpikin vielä opiskeleekin. En siis ihan vakavalla mielellä ole vielä lapsia hankkimassa, minulla vain on tapana ajatella asioita aika pitkälle tulevaisuuteen.. Ja onhan näistäkin asioista jo hyvä keskustella, ettei sitten tule täysin yllätyksenä jos toinen olisi esimerkiksi ihan ehdottomasti päättänyt ettei halua lapsia.

Kummasti vain tuota vauvakuumetta pukkailee aina välillä... Vauvanvaatteet on kyllä yli-ihania! Äitiyspakkauksessakin on niin söpöjä pikkusukkia ja potkuhousuja (kerran olen päässyt tutkimaan Omassa ystäväpiirissä ei vielä ole vauvoja tuloillaan, mutta ehkäpä jo pian onkin. Kuulostaa kyllä ihan hyviltä merkeiltä nuo miehesi reaktiot vauvatilanteisiin Ei sinun miehesi kuulosta ollenkaan lapsia inhoavalta ihmiseltä.

Puhuitteko te muuten silloin suhteen alkuaikoina näistä lapsenhankinta asioista? Kuulosti lohduttavalta, että tosiaan tuo mielipide lasten hankintaan liittyen voi muuttua, niin kuin sinulle kävi Minun täytyy tosiaan varoa, etten ala miestäni painostamaan lapsen hankintaan, kun se varmasti vaan pahentaa tilannetta.

 

[miipi]

Juu meillä tämä lapsiasia tuli puheeksi melko alussa suhdetta - oltiin oltu vasta jotain 1,5, vuotta yhdssä, kun sattui tämmöinen juttu: tulin raskaaksi vaikka söin pillereitä ja sitten sain keskenmenon. En siis ollenkaan osannut kuvitella että olisin ollut raskaana, kun niitä pillereitä tosiaan söin, ihmettelin vaan kun menkat hirveesti myöhässä ja sitten tuli aivan käsittämättömät kivut ja verenvuodot sun muut. Lääkärissä sitten tarkistivat ettei mitään ollut jäänyt kohtuun. Itse kyllä vieläkin olen taipuvainen ajattelemaan että jospa ei kysymys ollutkaan raskaudesta vaan jostakin muusta häiriöstä. Jotenkin on helpompaa ajatella sillä tavalla.

Muutenkin meidän suhde alkoi sillä tavalla tosi äkkiä tosi syvästi. Kolme päivää siitä, kun oltiin ensimmäisen kerran sattumalta toisiimme törmätty, käytiin ensimmäisillä treffeillämme (oltiin siis nähty sitä ennen kaksi kertaa) ja sen jälkeen vaan oltiin yhdessä ihan itsestään selvästi - meillä ei siis olla koskaan käyty keskustelua siitä, ollaanko nyt yhdessä vai ei. Rakastuin mieheeni aivan pikavauhtia, voi melkein sanoa että jalat alta. Että sain kyllä konkreettisesti tuntea mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että se oikea osuu kohdalle juuri silloin kun vähiten odottaa. Oma elämäntilanteeni oli siinä vaiheessa sellainen, että vuotta aiemmin edellinen vakava suhde oli päättynyt ja sitten olin yritellyt jotain pientä joidenkin kanssa, mutta mistään ei oikein tullut mitään. Ja juuri ennen kuin tämä "kohtaloni" ja elämäni mies käveli vastaan, olin päättänyt erään suhteen, kun olin saanut kautta rantain tietää, että se mies oli avoliitossa ja kahden lapsen isä. En siis tosiaankaan olettanut, että siinä elämäntilanteessa alkaisin kenenkään kanssa vakavasti seurustelemaan. En yleensäkään ottaen halunnut enää kuullakaan miehistä mitään. Mutta eipä sitä aina niin vaan päätetä, tämä vaan tapahtui.

Meidän suhteessa on myös aina keskusteltu tosi paljon. Ollaankin monesti keskusteltu siitä, että kaikkien parien pitäisi olla keskenään yhtä hyviä ystäviä kuin me ollaan. Se varmaan säästäsisi monilta eroilta. Ylipäätään en voi ymmärtää pareja, jotka ovat yhdessä vain tottumuksesta tai yleensä jostain muusta syystä kuin rakkaudesta. Ja minun mielestä jokainen ihminen ansaitsisi rakastua ainakin kerran elämässään.

Loppujen lopuksi sulla ja mulla on aika vähän ikäeroa, mutta se näkyy sitten juuri tuossa elämäntilanteessa; mulla on mies ollut jo nelisen vuotta työelämässä ja itse olen ihan viittä vaille valmis opinnoistani ja olen myös jo työelämässä mukana. Tosin minä vähän vääristän tilastoja, kun pidin lukion jälkeen pari välivuotta ennen opiskeluja.

 

[Satse]

Tuo otsikko Onko nyt ero edessä herätti kysymyksen. Mitä miehesi sanoisi jos huomaisi että olet kirjoittanut nettipalstalle tuolla otsikolla? Pelästyisikö hän sydänjuuriaan myöten että herrajumala, onko se jättämässä minut tämän pitkittämisen takia?

 

[Inhorealisti1]

Oletko valmis ottamaan vastuun lapsesta, jota sinä etupäässä tunnut haluavan? Miten vastuuntuntoinen on isä, joka mukavuudenhalusta paneskelee ilman kondomia eikä muista koiraakaan kusettaa?

Et kai vain uskottele itsellesi, että mies tuosta yhtäkkiä muuksi muuttuisi? Oletko varma, ettei sinusta tule katkeraa marttyyriä ollessasi käytännössä yksinhuoltajana, vaikka samassa osoitteessa asuisittekin?

Tällaisia tapauksia on minunkin kaveripiirissäni. Ei ilman vahvaa omaa halua saatu lapsi luonnetta tai tapoja miksikään muuta. Että raskaaksi vaan, mutta älä sitten sano, ettet tiennyt tai ettei sinua varoitettu.

 

[*Minttu-]

Moikka!
Meillä aika samantyylinen tarina... Ollaan yhdessä oltu nyt 8 ja ½ vuotta ja meillä tällä hetkellä 1½ vuotias tytär ja poika syntyy maaliskuussa. Avoliitossa ollaan yhä tai siis kihloissa peräti mutta enpä ole viitsinyt sormusta pariin vuoteen pitää kun ei se näköjään mitään merkkaa... Mies aina sanoo että tässä on näitä muita projekteja nyt että katsotaan sitten kun sen aika tulee... Onhan se totta että on joka vuodelle riittänyt lasta, muuttoa, talon tekoa tms. eikä taloudellinen tilannekaan oikein antaisi myöten häiden järjestelemiseen kun itsehän ne pitäisi maksaa. Jotenkin kuitenkin tuntuu tosi kurjalta että edes ihanan tytön saamisen jälkeen ei miestä kiinnosta mennä naimisiin vaikka kaikki muut ovat menneet ensin naimisiin ja hankkineet lapset vasta sitten. Tulee sellainen olo että miksi minä en kelpaa ja mitä minun pitäisi tehdä toisin että minun mieheni joskus voisi niin paljon minua rakastaa että pyytäisi minua kanssani naimisiin? Jopa kaikki anopit ja appiukot aina panettelevat naimisiinmenolla niin ei paljon itseä enää hymyilytä asia kun oikeasti haluaisin että mies edes haluaisi sitä mutta ei... asia aina ohitetaan jotenkin.

Mutta siis tähänkin saakka on ollut työ tulla sillä meillä oli aikanaan myös ongelmia juuri siinä ettei mies halunnut puhua lapsistakaan... Koirien kanssa kävi itseasiassa ihan samalla tavalla kuin teillä eli mies väitti lenkittäneensä kaksi yhteistä koiraamme vaikka tosiasiassa oli päästänyt ne 30 neliön kokoiselle pihallemme johon kumpikaan ei tee kuin korkeintaan hätäpissat... No kestihän se aikansa eli meilläkin sen 6 vuotta ennen kuin sitten mies myöntyi pillereiden pois jättämiseen ja loppujen lopuksi mies aina menkkojen aikaan kyseli muka kuin ohimennen "alkoiko ne?" ja loppujen lopuksi huomasin että mieshän alkoi kysymään asiaa nimenomaan sen vuoksi että halusi itsekin etteivät ne ala. Alkoi olla huolestunut selvästi kyvystään tehdä jälkeläisiä kun ei niitä heti kuulunutkaan. Kun sitten vihdoin 7 kk kuluttua testitikku olikin positiivinen niin kyllä oli miehellä ilossa pitelemistä. Sitä kerrottiin kaikki sukulaiset heti läpi ja oltiin niin ylpeää että! Ja voit vain kuvitella miten ylpeä isä oli kun sai 10 pisteen tytön syliinsä. Voin tänä päivänäkin olla täysin varma siitä ettei mieheni halua ikinä erota lapsemme vuoksi ja haluaa kaikin keinoin suojella ja pitää huolta lapsestamme/lapsistamme mutta valitettavasti tuo koirajuttu kuten muutkin jutut joita ennen lapsia en ollut osannut tärkeinä ajatella ovat kyllä antaneet ilmi merkkejä miehen käytöksestä myös lapsien kanssa. Eli kyllä se minä kannan lapsesta lähes täysin vastuun. Ok jos lähtisin vaikka harrastukseen tai oltaisiin todella sovittu että mies pitää lapsesta huolta niin tottakai pitäisi ei epäilystäkään mutta jos olemme molemmat kotona niin ilman kädenvääntöä ja tappelua ei mies omaa osuuttaan lapsen hoidosta osaa kantaa. No nämä asiat tulevat sieltä lapsuuden kodista ja siitä ettei hän ole nähnyt mallia jossa isä olisi lasten kanssa kun äitikään ei ole ollut hoitanut vain kotia. Ja lapsille ei ole ikinä annettu vastuuta vaan äiti on tehnyt vielä aikuisenakin aamupalan ja välipalaleivät kun on päässyt vähemmällä siivolla. Äiti on huolehtinut lakanoiden vaihdon ja huoneen imuroinnin eikä ole ollut puhettakaan yhteisiin kotitöihin osallistumisesta. Kieltämättä välillä on raskasta... Näitä asioita kyllä kannattaa miettiä tarkemmin ennen kuin lapsia tekee mutta toisaalta eihän sitä voi tietää ennen sitä... kyllä mekin paljon keskustelemme mutta ei ne keskustelut sitten kuitenkaan yleensä tule käytäntöön se on paljon vaikeampi juttu kun on lapsuus, kasvatus ja kaikki siellä takana määräämässä sun käytöstä.

Mutta pointtina ehkä tässä oli että jos muuten viihdytte yksissä eikä mies ole selkeästi ilmoittanut totaalista kieltäytymistä lapsia tm kohtaan niin suosittelisin ehdottomasti suhteen jatkamista. Muista ettei miestä kannata ahdistella jatkuvalla lapsikeskustelulla ja ihasteluilla vaan mieluummin niin ettet vaikka puoleen vuoteen mainitse asiasta sanallakaan ja sitten vaan yksi päivä kysyt että eikö tämä yhdyntä voitaisi jo suorittaa ilman keskeytystä? Veikkaan että voi olla hyvinkin mahdollista että mies ei sano mitään mutta päästää matskut sisääsi... eli hiljainen myöntyminen...

 

[miipi]

Oletko valmis ottamaan vastuun lapsesta, jota sinä etupäässä tunnut haluavan? Miten vastuuntuntoinen on isä, joka mukavuudenhalusta paneskelee ilman kondomia eikä muista koiraakaan kusettaa?

Et kai vain uskottele itsellesi, että mies tuosta yhtäkkiä muuksi muuttuisi? Oletko varma, ettei sinusta tule katkeraa marttyyriä ollessasi käytännössä yksinhuoltajana, vaikka samassa osoitteessa asuisittekin?

Tällaisia tapauksia on minunkin kaveripiirissäni. Ei ilman vahvaa omaa halua saatu lapsi luonnetta tai tapoja miksikään muuta. Että raskaaksi vaan, mutta älä sitten sano, ettet tiennyt tai ettei sinua varoitettu.

En kyllä oikeastaan edes viitsisi vastata sun viestiin, niin halvalla pistät miestäni. Olisiko parempi olla hiljaa asioista joista ei ole selvillä? En kaipaa tässä tosiaan mitään inhorealismia, vaan tukea siihen päätökseen, että haluan elää tuon miehen kanssa, vaikka hän ei ole valmis (ainakaan vielä) perustamaan perhettä kanssani.

 

[Daphnia]

Heh, jos täällä kaikki olisivat hiljaa asioista, joista eivät ole selvillä niin eihän täällä mistään mitään keskustelua edes olisi ;-) Inhorealistin teksti ei antamiesi taustatietojen valossa ole niinkään liiioiteltu, mutta toivottavasti totuus on toinen. Muista, etteivät ihmiset tiedä sinusta mitään muuta kuin mitä kirjoitat, ja senkin saattavat tulkita väärin vahingossa tai tahallaan.

Jos nyt oikeasti ainoa vika miehessä on, ettei hänellä ole yhtä kovaa vauvakuumetta kuin sinulla niin ei teillä ole mitään hätää. Ja sitäpaitsi hän on suostunut pillereiden poisjättämiseen ja on täysin selvillä, että voit tulla raskaaksi.

Miehet eivät yleensä tunnu jaksavan suunnitella asioita etukäteen yhtä paljon kuin naiset. Poikaystävän kanssa on lähes mahdotonta yrittää keskustella edes tulevan loman ohjelmasta kun kommentti on aina luokkaa "Älä nyt jaksa hössöttää, mennään sinne ja katotaan fiiliksen mukaan". Tosi rasittavaa kun itse haluaisi suunnitella, odottaa ja haaveilla yhdessä. Ehkä miehesi mielestä asia on käsitelty kun ehkäisy on jätetty pois ja sitten siitä on aiheellista puhua lisää kun oikeasti olet raskaana. Ja sitten kun se lapsi syntyy niin naimisiinmenollekin olisi joku konkreettinen syy. Muu oon vain "akkojen hössötystä"...

 

[toinen inhorealisti]

Oletko valmis ottamaan vastuun lapsesta, jota sinä etupäässä tunnut haluavan? Miten vastuuntuntoinen on isä, joka mukavuudenhalusta paneskelee ilman kondomia eikä muista koiraakaan kusettaa?

Et kai vain uskottele itsellesi, että mies tuosta yhtäkkiä muuksi muuttuisi? Oletko varma, ettei sinusta tule katkeraa marttyyriä ollessasi käytännössä yksinhuoltajana, vaikka samassa osoitteessa asuisittekin?

Tällaisia tapauksia on minunkin kaveripiirissäni. Ei ilman vahvaa omaa halua saatu lapsi luonnetta tai tapoja miksikään muuta. Että raskaaksi vaan, mutta älä sitten sano, ettet tiennyt tai ettei sinua varoitettu.

En kyllä oikeastaan edes viitsisi vastata sun viestiin, niin halvalla pistät miestäni. Olisiko parempi olla hiljaa asioista joista ei ole selvillä? En kaipaa tässä tosiaan mitään inhorealismia, vaan tukea siihen päätökseen, että haluan elää tuon miehen kanssa, vaikka hän ei ole valmis (ainakaan vielä) perustamaan perhettä kanssani.

Eli siis haluat saada vain sen kaltaisia vastauksia, että kyllä se mies siitä muuttuu ja kyllä sinä tulet vielä saamaan monta vauvaa kunhan vain jaksat kärsivällisesti odottaa ja sitten elätte yhdessä onnellisina elämänne loppuun asti... Olisit sitten sanonut jo aloituksessa, että haluat nimenomaan tukea päätökselle, jonka ilmeisesti olet jo tehnyt, etkä muita vaihtoehtoehdotuksia.

Jos saan sanoa, niin itse kyllä annoit miehestäsi aika "keskenkasvuisen" kuvan. Kyllä minäkin epäröisin aika tavalla hankkia lasta moisen kanssa.

 

[lisamona]

Olen 25, mieheni 27, yhdessä 6 vuotta. Avoliitossa, ei kihloissa.

Ensimmäisenä tuli tekstistäsi mieleen, että hyvä parisuhde on kultaakin kalliimpi -- eroa kannattaa siis punnita tosi tarkkaan. Ei uutta parisuhdetta voi ostaa, jos päättää erota edellisestä. Mitä sitten jos eroaisitte - mitkä ongelmasi sillä ratkeisivat? Nyt sinulla on kuitenkin mieletön mahdollisuus omaan perheeseen, jossa puolisot rakastavat toisiaan. Mieti kannattaako siitä luopua. Kannatan keskustelemista ja vielä lisää keskustelemista. Puhukaa peloista, haaveista, ihan kaikesta.

Ymmärrän tekstiäsi mielestäni hyvin. Koen samanlaisia fiiliksiä. Ajatukseni eivät saa vastakaikua, ellei niistä oikeasti keskustella. Olen ottanut mieheni sohvalle keskusteluun, ja kertonut omista haaveistani -- siitä että minulle naisena on tärkeää tietää, että olen suhteessa johon halutaan lapsia. Ja että mieheni haluaa joskus naimisiin kanssani. Kerroin, että asia on vakava ja siitä on nyt puhuttava. Niin kuin miehelle on työ tärkeä ja haaveet veneestä. Minun oli tuotava vauva mukaan keskustelujemme aiheeksi. Minä pidin huolta siitä, ettei niin tärkeä asia unohdu elämästämme. Ja nyt mies tietää kuinka tärkeää se olisi minulle saada meistä oma perhe. Hän on itsekin hyvin innotunut yrittämään lasta muutaman vuoden sisällä. Kysy mieheltäsi, haluaako hän jatkaa sukuaan? Ehkä tälläinen kysymys saisi hänetkin pohtimaan näitä asioita.

Ei patistusta, mutta oikeanlaista rohkaisua voi toiselle antaa asioiden etenemiseen.

Ja muista, ettet ota hyvää suhdetta itsestäänselvyytenä, että se pitäisi lopettaa sellaisen asian takia ettet ole varma miehesi ajatuksista. Et varmaan näin ajattelekaan, mutta kuitenkin.

Keskustelutaidot kunniaan. Löydätte varmasti ratkaisunne yhdessä. Jos näkemyksenne yhteisestä tulevaisuudestanne kuitenkin eroaa huomattavasti, niin sitten kysyisin - minkä vuoksi jatkaa?

 

[voe tokkiinsa]

Jätät ehkäisyn pois, vaikka toinen ei halua isäksi? Ja haet vielä päätökseesi tukea? Käyttäydyt vastuuttomasti. Ei ihmistä voi pakottaa vanhemmaksi.

 

[Satse]

Tuo otsikko Onko nyt ero edessä herätti kysymyksen. Mitä miehesi sanoisi jos huomaisi että olet kirjoittanut nettipalstalle tuolla otsikolla? Pelästyisikö hän sydänjuuriaan myöten että herrajumala, onko se jättämässä minut tämän pitkittämisen takia?

Et ole vastannut tähän pikkuviestiin, mutta minä olen vieläkin utelias että miltä miehestäsi mahtaisi oikeasti tuntua jos tämä juttu osuisi hänen silmiinsä?

 

[miipi]

Jätät ehkäisyn pois, vaikka toinen ei halua isäksi? Ja haet vielä päätökseesi tukea? Käyttäydyt vastuuttomasti. Ei ihmistä voi pakottaa vanhemmaksi.

En tiedä oletko lukenut kaikkia viestejä, mutta ehkäisyn poisjättämisen suurin syy oli terveydellinen eikä sillä ollut oikeastaan mitään tekemistä lasten saamisen kanssa. Yhdessä siitä päätettiin, ja ihan kyllä molemmat ollaan käyty biologian tuntimme ja tiedetään, miten nainen tulee raskaaksi. Ja olen sanonut miehelle, että se kondomin käyttö on ihan hänen vallassaan, mutta eipä tuo ole silti läheskään kaikilla kerroilla muistanut/halunnut käyttää.

Ja Satse: Olen kyllä kysynyt mieheltänikin ihan suoraan, että tarkoittaako tämä kriisin poikanen nyt sitten sitä, että ero tulee. Yleensä ottaen en kirjoita tänne mitään sellaista, mitä mies ei jo tietäisi. En näe mitään järkeä siinä, että purnaisin täällä huonosta tilanteesta enkä sitten tekisi sille kotona mitään.

Ja niin tosiaan on sitten kai käynyt, että olen onnistunut antamaan miehestä jotenkin tosi keskenkasvuisen kuvan. Onneksi ei ole keskenkasvuinen mies, vaan rakastava ja ihana, mutta ei (vielä) valmis perheelliseksi.

 

[Inhorealisti1]

Onneksi ei ole keskenkasvuinen mies, vaan rakastava ja ihana, mutta ei (vielä) valmis perheelliseksi.
[/quote]

Nyt joku ei täsmää. Mies, joka ei (vielä) ole valmis perheelliseksi, ei käytä ehkäisyä eikä ole keskenkasvuinen. No mikä se sitten on?

 

[orki]

Sori, mutta munkin mielestä niin kauan kun mies ei ole selvästi sanonut haluavansa lapsia nyt, ehkäisette jotenkin. Jos ei pillereillä, niin vaikka sillä kondomilla sitten. Jos mies haluaa sen unohtaa, sinä et anna hänen unohtaa. Et ennen kuin hän osaa sanoa "Haluan tulla isäksi, ja olla isä". Muuten saattaa käydä niin, että tulet raskaaksi, ja mies ei sitten yhtäkkiä haluakaan. Vaikka kuinka osaisi biologian läksynsä, mies saattaa usein olla laiska olento, erityisesti kondomin käytössä, vaikka tietäisi, että riskinsäkin toiminnalla on (ne on niin helppo huumassa työntää mielestä pois!). Sitä paitsi, miksi välillä kondomia/keskeytettyä yhdyntää, mutta ei aina? Kuulostaa siltä, että mies haluaisi ehkäistä mutta ei aina huvita (?).

Just my two cents.