Onko "pikkukakkonen" pakko??

[vauvahullu]

Olen tässä miettinyt asiaa jonkin aikaa...
Minulla on ystäviä, tuttuja, naapureita, sukulaisia, hiekkalaatikkotuttuja, jotka ovat jo joko raskaana ollessaan tai pian synnytyksen jälkeen sanoneet, etteivät missään nimessä halua enempää lapsia, "tämä riittää -kiitos" -kuvauksin.
Olenkin miettinyt, miksi he sitten ovat tehneet sen pikkukakkosen, jos jo varhaisessa vaiheessa pystyvät sanomaan selvästi, etteivät missään nimessä halua enempää ja että tämäkin tuntuu olevan liikaa?
Onko yksi liian vähän, mutta kaksi liikaa? Onko toinen lapsi tehty sosiaalisesta- tai yhteiskunnan paineesta? Onko toinen lapsi tehty enemmänkin kumppania varten vai esikoiselle leikkikaveriksi? Jos jo raskaana ollessa voi olla varma, että tämä on sitten tässä, niin miksi alunperin se toinen on sitten pantu alulle?

Ymmärrän hyvin, että monella on haaveissa kaksi lasta, eikä enempää ja jokainen saa ja pitää tehdä omat valintansa omien lähtökohtiensa mukaan, mutta kyse onkin nyt niistä, jotka olisivat ehkä tyytyneet yhteen, mutta ovat tehneet vielä sen toisen. Miksi...

Kommentoikaa, valaiskaa!

Nimimerkillä kolmen äiti ja haaveissa lisää

 

[Jahvetti]

Mieli muuttuu =)
Mulle riitti ekan jälkeen se yks...mieli muttui, toisen jälkeen oli ehdottomasti passeli..mieli muuttui...kolmannen jälkeen sanoin, EI IKINÄ enää, nyt riitti, kiitos! 4v meni ja mieli muuttui...mutta kyllä nää nyt on tässä, nää 4 :saint: :saint:

Eli ihan vaan omasta halusta, vaikka ensin on tuntunut toiselta. Ihmisen mieli on muuttuvainen =)

 

[vauvahullu]

niinhän se mieli muuttuu itse kullakin =) Mullakin on aina ollut toiveissa 3, mutta nyt toiveena on 5... tosin sen olen itelleni luvannut että yksi lapsi kerrallaan niin ei tule puhuttua liikaa ohi suun

 

[Jahvetti]

Mutta jos seuraavaksi tulee kaksoset

 

[Lilja-76]

Jep, varmaan aika monen suusta pääsee synnytyksen ja pikkuvauva-ajan väsymyksessä, että "ei enää ikinä". Mutta aika kultaa muistot (hyvä niin, muuten meitä suomalaisia ois vielä vähemmän ) ja kas kummaa taas ollaan raskaana.

*muoks* nimimerkillä yksi, joka salaa neljännestä haaveilee (alunperin kaksi lasta oli toiveissa), mut hys, tää on salaisuus :saint:

 

[vauvahullu]

Mutta jos seuraavaksi tulee kaksoset

sellaiset löytyy jo, joten nou hätä Toiset olisi jo rutiinia heh...

 

[Jahvetti]

Mutta jos seuraavaksi tulee kaksoset

sellaiset löytyy jo, joten nou hätä Toiset olisi jo rutiinia heh...

Mut vois puhuu suoraa viidestä

 

[HeMa05]

mä olen tämän toisen jälkeen sanonut "ei ikinä enää" mutta esikoisen jälkeen sanoin "ei vielä pitkään aikaan".
mieli muuttuu ihmisillä ja ajan kanssa vauva-ajan rankkuus unohtuu ja ajatellaan että kerran vielä

 

[anuuu]

Musta tuntuu, että mielen muuttuminen näissä lapsiasioissa on suoraa liitoksissa yöunien pituuteen. Heti kun yöt alkaa sujua ja elämä hymyilee alkaa mieleen hiipiä ajatus että jos nyt se toinen, kolmas jne.

 

[Katja87]

Sanoohan monet noin jo ensimmäisenkin lapsen jälkeen. Niin eikö tuon logiikan mukaan sit saa tehdä sitä ensimmäistäkään lasta, jos ei halua toista?
Mie oon aina haaveillut vaan yhdestä lapsesta, ja se mielipide vahvistuu päivä päivältä En tietenkään voi ihan varmaksi sanoa, että mitä ajattelen asiasta 10 vuoden päästä, mut aika varmaksi voin sanoa, että meille ei lisää lapsia tule.Ei ole mielenkiintoa aloittaa samaa rumbaa uudelleen enää.

 

[Rötväles]

Me ollaan jo ennen yhtäkään lasta oltu sitä mieltä että vähintään 2 tehdään (mieluusti tyttö ja poika ) Nyt yks on tehty ja pitäis alkaa toista duunaamaan.
Alkasin miettimään, että mulla ei todellakaan ole mitään vauvakuumetta mutta silti vaan haluan sen toisenkin pian, mitkä siis on mun _mikä se sana on_... öö... motivaationi? Onko tarkoitusperät siis ihan järkevät vai tarviiko pakosti sen vauvakuumeen kautta hankkia lisää lapsia? Äh en osaa selittää..

Pilkunviilaajille: tiedän ettei lapsia niin vaan tehdä tai hankita mutta nämä on vaan sanoja joilla kerron asian

 

[Estu]

Mä olen aina haaveillut kolmesta lapsesta, jos en neljästä. Meillä on nyt kolme elämän rikastuttajaa (4v, 2v ja 8kk - kaksi ekaa poikia ja tyttö) ja tuntuu, että nyt tämä olisi tässä. Vauvakuumetta ei (onneksi!) ole, mutta paha mennä sanomaan esim. 10 vuoden kuluttua, että mitkä sitten on fiilikset. Nyt tuntuu, että voisin hyvin silloin vielä pari tekaista (joo, joo - saada), mutta olisiko sitä sitten jo niin mukavuudenhaluinen, että ei enää viitsisi niitä yöheräämisiä yms.

Kyllä mäkin kieltämättä ihmettelin (vaikkei asia mulle pätkääkään kuulu), kun yksi tuttu ilmoitti odottavansa kolmatta ja ehkä kuukausi pari ennen, hän kertoi, että heille ei enempää lapsia tule, koska kärsii kamalasta väsymyksestä ja masennuksesta.

 

[Amodini]

Kun on elänyt 12v aviomiehen kanssa aikuista elämää, on lapsen tulo aikamoinen shokki. Siis rakkauden määrä yllättää, mutta niin myös koliikki, yövalvomiset, samojen asioiden toisto miljoonaatta kertaa joka päivä jne. Tätä kaikkea kestää jos ajattelee, että kun tästä selvitään niin ei tarvitse enää ikinä käydä tätä läpi. Ja siis tietenkin siihen huonoonkin arkeen lapsen kanssa mahtuu paljon iloa ja suunnantona rakkautta.

Nyt on sellainen tunne, että minulla ei ole mitään annettavaa toiselle lapselle. Olemme aika varmoja, että toista lasta ei yritetä. Ei olla kuitenkaan menossa piuhoja katkaisemaan. Jos jokus päätettäisiin yrittää toista johtuisi se varmaan vain yksinkertaisesti jostain selittämättömästä biologisesta tarpeesta. Minä en pidä erityisesti lapsista, ja kuitenkin tarve saada oma oli aivan käsittämätön.

Sitä myös ajattelee, että kun me kuolemme niin tytär on aivan yksin. Ihan kuin se veli tai sisko välttämättä helpottaisi, mutta....

Sitä paitsi yhteiskunnan tai ympäristön paineet ei ole mikään pikku juttu. Ihminen on sosiaalinen ja kulttuurinen eläin. Kyllä kulttuuri ohjaa meidän kaikkien valintoja elämässä jossain määrin.

 

[Apsi Deisi]

Musta tuntuu, että mielen muuttuminen näissä lapsiasioissa on suoraa liitoksissa yöunien pituuteen. Heti kun yöt alkaa sujua ja elämä hymyilee alkaa mieleen hiipiä ajatus että jos nyt se toinen, kolmas jne.

Komppaan anuua ihan täysin. Ennen esikoisen syntymää olin sitä mieltä että toinen saa kyllä tulla suht pienellä ikäerolla. 1kk esikoisen syntymän jälkeen olin sitä mieltä et ei todellakaan olla tekemässä toista muutamaan vuoteen ja nyt tuon Pimpulan ollessa 5kk on vauva kuume jo nousemassa, eli jos luoja suo meille on seuraava vauva tervetullut sillä pienelläkin ikäerolla. Ja aikoinani olin sitä mieltä et haluan kaksi lasta... nyt taas tuntuu et kyllä niitä enemmänkin saa tulla :heart:

 

[Gorthaur]

Mä olen vähän kiikunkaakun haluanko toista lasta. Mieli muuttuu vähän väliä. Kaikki muut puhuu sisaruksista, mutta mustahan se on kiinni tuleeko niitä. Ukkokin puhuu jo uusista vauvoista. Helppoahan se on, kun toinen suorittaa ne "likaiset" työt.
Vauva-aika ei ole ollut kamalaa, ollaan saatu nukkua ja tehdä omia juttuja lähes rajattomasti. Enemmänkin kylmiä väreitä aiheuttaa synnytys. Se oli karmea kokemus, puhumattkaan siitä 2kk synnytyksen jälkeen kestäneestä särystä. :/ Tämä nyt kuulostaa typerältä, mutta mua pelottaa, että synntyksessä toi alapää silpoutuu lopullisesti ja joudun käyttämään loppuikäni vaippoja :ashamed:

Ollaan "päästy helpolla" koko vauva-aika. Sain sellaisen vauvan mitä toivoinkin eli rauhallisen ja jolla ei ole koko aikaa pää auki. Sekin mietityttää jos seuraava olisikin vaativa vauva, jolta ei saa hetkeäkään rauhaa. Oon niin tottunut tämmöiseen seesteiseen vauva-aikaan enkä osaa kuvitella millaista se elämä olisi vaativan vauvan kanssa. Mukavuudenhaluinen olen.. :snotty:

 

[Rötväles]

Ollaan "päästy helpolla" koko vauva-aika. Sain sellaisen vauvan mitä toivoinkin eli rauhallisen ja jolla ei ole koko aikaa pää auki. Sekin mietityttää jos seuraava olisikin vaativa vauva, jolta ei saa hetkeäkään rauhaa. Oon niin tottunut tämmöiseen seesteiseen vauva-aikaan enkä osaa kuvitella millaista se elämä olisi vaativan vauvan kanssa. Mukavuudenhaluinen olen.. :snotty:

Tätä mäkin olen miettinyt että kun tämän ekan kanssa on päässyt suht helpolla niin mitä jos se toinen onkin sitten kamala huutaja-tissitakiainen-koliikkivauva :/ . Ja se että ensimmäisen raskauden aikaan oltiin molemmat tietoisia kaikesta mitä vatsassa tapahtuu ja "opiskeltiin" vauvajuttuja suurella mielenkiinnolla. Enää niitä ei tarvitsisi opiskella mutta tulisiko toisesta/muista lapsista kuitenkaan niin rakkaita kuin ensimmäisestä? En osaa kuvitella tilannetta että tuossa olisikin yhden sijasta kaksi pientä rakkauspakkausta...

 

[Katja87]

Kun on elänyt 12v aviomiehen kanssa aikuista elämää, on lapsen tulo aikamoinen shokki. Siis rakkauden määrä yllättää, mutta niin myös koliikki, yövalvomiset, samojen asioiden toisto miljoonaatta kertaa joka päivä jne. Tätä kaikkea kestää jos ajattelee, että kun tästä selvitään niin ei tarvitse enää ikinä käydä tätä läpi. Ja siis tietenkin siihen huonoonkin arkeen lapsen kanssa mahtuu paljon iloa ja suunnantona rakkautta.
Nyt on sellainen tunne, että minulla ei ole mitään annettavaa toiselle lapselle. Olemme aika varmoja, että toista lasta ei yritetä. Ei olla kuitenkaan menossa piuhoja katkaisemaan. Jos jokus päätettäisiin yrittää toista johtuisi se varmaan vain yksinkertaisesti jostain selittämättömästä biologisesta tarpeesta. Minä en pidä erityisesti lapsista, ja kuitenkin tarve saada oma oli aivan käsittämätön.

Sitä myös ajattelee, että kun me kuolemme niin tytär on aivan yksin. Ihan kuin se veli tai sisko välttämättä helpottaisi, mutta....

Sitä paitsi yhteiskunnan tai ympäristön paineet ei ole mikään pikku juttu. Ihminen on sosiaalinen ja kulttuurinen eläin. Kyllä kulttuuri ohjaa meidän kaikkien valintoja elämässä jossain määrin.

Tämä lause on kuin minun suusta.

 

[HeMa05]

Ollaan "päästy helpolla" koko vauva-aika. Sain sellaisen vauvan mitä toivoinkin eli rauhallisen ja jolla ei ole koko aikaa pää auki. Sekin mietityttää jos seuraava olisikin vaativa vauva, jolta ei saa hetkeäkään rauhaa. Oon niin tottunut tämmöiseen seesteiseen vauva-aikaan enkä osaa kuvitella millaista se elämä olisi vaativan vauvan kanssa. Mukavuudenhaluinen olen.. :snotty:

Tätä mäkin olen miettinyt että kun tämän ekan kanssa on päässyt suht helpolla niin mitä jos se toinen onkin sitten kamala huutaja-tissitakiainen-koliikkivauva :/ . Ja se että ensimmäisen raskauden aikaan oltiin molemmat tietoisia kaikesta mitä vatsassa tapahtuu ja "opiskeltiin" vauvajuttuja suurella mielenkiinnolla. Enää niitä ei tarvitsisi opiskella mutta tulisiko toisesta/muista lapsista kuitenkaan niin rakkaita kuin ensimmäisestä? En osaa kuvitella tilannetta että tuossa olisikin yhden sijasta kaksi pientä rakkauspakkausta...

Kyllä se toinenkin on yhtä rakas eli rakkautta riittää kahdellekin.
Meillä oli esikoinen vaativa ja kun kuopus syntyi luultiin että saatiin helppo vauva...no hän oli helppo ekat 5kk ja sit alkoi hampaat ja sairastelut ja nyt vannon etten ikinä enää halua yhtään vauvaa jonka takia valvon öitä toisensa perään ja loppua ei näy.
Olispa ihana saada "helppo" vauva...

 

[Halikatti]

Minäkin pohdin nyt juuri toisen "laittamista alulle". Esikoinen on nyt 10kk. Minulla ehkä suurin puoltava syy on se, että haluan perheeni tuntuvan enemmän perheeltä kuin jos meillä olisi vain 1 lapsi. Itse olen yksinhuoltajan ainoa lapsi ja olihan se välillä vähän kurjaa. Ja sitten haluaisin lapsellani olevan sisaruksen ja seuraa. Tiedän että jaksaisin paremmin kun jättäisin homman tähän, mutta tuntisin "pettäväni" lapseni kun hänkin jäisi ainoaksi kun minäkin olin. Lisäksi olen utelias näkemään ja seuraamaan sisaruksia. Varmasti jaksamme kaksikin lasta, mutta sitten ei olla aina enää "mukavuusalueella", alkuun. Luotan siihen, että elämä tasoittuu, kun lapset ovat vähän isompia. Olisi kyllä ihanaa heittäytyä vain nauttimaan tästä yhdestä lapsesta, mutta kun jotenkin ajattelen, että nautimme sitten kaikki enemmän kun pikkulapsivuodet ovat ohi.

Väli lasten kanssa voisi tietysti ola isompikin, se ehkä vähän auttaisi jaksamista. vai mitä mieltä olette? Olen jo 35v.