Kyllähän sitä juttagustavssonin (vai mikäsenyt oli) tapauksissa vähän kohottelee kulmiaan. Mutta kun ajattelee lesken osaa niin minä olisin iloinen lesken puolesta ja toivoisin, että se uusi ystävä/kumppani on hyvä mies/nainen.
Onko teillä ollut elämässä koskaan todella paha olla? Minä olen elämässäni surrut niin, että olen laskenut minuutteja. "Olen selvinnyt jo kahdesta minuutista. Selviän kyllä seuraavastakin. Nyt on mennyt kymmenen minuuttia. Selviän seuraavistakin. Kolmen tunnin päästä voin ottaa unilääkkeen ja sitten saan pään tyhjäksi. Siihen on enää 239 minuuttia. Selviän minuutin kerrallaan."
Eli voin kuvitella, että lesken ikävä ja suru on jotain niin hirveää, että kuukauden suru on jo aika näännyttävä. Ei uusi kumppani tarkoita sitä ettei voi surra vanhaa.
