Onko tämä oikeasti aivan normaalia?? En tiedä mistä kysyä

[Worry]

Onko se aivan normaalia, että aikuinen ihminen ihastuu lähes jatkuvasti julkkiksiin ja vielä yhtä tuskaisen palavasti kuin teinityttö?

Kyse on siis ystävästäni, jonka olen tuntenut lapsesta asti (ja ei toivottavasti käy tällä palstalla)
Teini-iästä asti hän oli sellainen, että oli jatkuvasti ihastunut eri julkkismiehiin, silloin se oli lähinnä huvittavaa ja kyllähän sellainen kuuluu teini-ikään, tulihan sitä itsekkin oltua niin mahdottoman ihastunut erääseen laulajaan.

Mutta tämä sama jatkui aikuisiälläkin, hän selittää vieläkin että "on ihastunut" ja kihertelee ja arvuuttelee minulla että kuka nyt mahtaa olla kyseessä. Jotenkin alkaa huolestuttaa, kun hän on aina ensin kovin innoissaan näistä ihastuksista, mutta hyvin pian se vaihtuu ahdistukseksi, kun ei hän "tule koskaan näkemään tätä x:ää tai pysty tekemään asialle mitään" Usein hän suunnittelee matkoja eri puolille Suomea tai jopa ulkomaille nähdäkseen sen hetkisen ihastuksen, matkat eivät kyllä ole koskaan toteutuneet.

Ystävälläni on varmasti aika tylsää, kun ei ole töissä jne, että voisiko se johtua siitä että hän on ollut liikaa neljän seinän sisällä... Jotenkin elämä vinksahtanut tai jotain...

Sekin huolestuttaa, ettei hän juuri koskaan ihastu tavallisiin ihmisiin, vaan aina näihin julkisuuden henkilöihin, jotka usein ovat häntä reippaasti vanhempia.

En oikein tiedä mitä tuolle asialle tekisin, ystäväni ahdistus on kaikista pahinta, hän aivan tosissaan tuntuu potevan jonkilaisia sydänsuruja siitä että ei voi ottaa kontaktia näihin ihmisiin..

Osaako kukaan selittää mistä tuollainen voi johtua??

 

[juuh]

Haa.. Oon naimisissa kolmatta vuotta ja edelleen ihastunut erääseen julkimoon. Ei tosin haittaa elämääni lainkaan, tajuan realiteetit.
Eiköhän se siitä vielä tasoitu.

 

["vieras"]

On aika tavallista ihastua mielikuviin. Oli ne mielikuvat sitten julkiksista tai fiktiivisistä hahmoista.

 

[LisaMarie]

Mun mielestä jatkuva ihastuminen+ahdistus yhdessä viittaa johonkin käsitelemättömään tunteeseen. Mun kokemuksen mukaan ahdistus tulee siitä, kun ei tunnista tunteitaan ja ehkäpä tuo jatkuva ihastuminen on tapa kanavoida sitä tunnistamatonta tunnetta, joka sitten taas johtaa ahdistukseen, kun sitä aitoa asiaa ei löydy.
Siis ei ole mun milestä normaalia ihastua niin että ahdistuu.

 

["mii"]

Ihan kuin kirjoittaisit musta. Oon tälläkin hetkellä ollut vuoden verran ihastunut yhteen julkimoon ja pääsinkin juttelemaan n. puoli vuotta sitten hänen kanssaan ja olin ihan myyty :heart:

Mä olen kyllä ihastunut ja seurustellut tavallisien ihmisten kanssa, mutta viimeisin suhde oli todella "traumaattinen" ja uskon, että senkin takia olen kehitellyt itselleni tämän ihastuksen.

Tiedän kyllä realiteetit, mutta en silti voi olla ajattelematta, että mitä jos...

Mä käyn töissä, koulussa ja muutama hyvä ystävä on, mutta silti elämä on ehkä hieman tylsää...

 

["jaa-a"]

Aika harmitonta, ihmisillä on monenlaisia haaveita. Yksi haaveilee upeasta talosta tai lottovoitosta vaikka ei sitä koskaan tule saamaan ja toinen kaverin miehestä jne. Ehkä sun ei kannata tuota kovasti pohtia.

 

[Worry]

Niin no, eniten minua tosiaan huolestuttaa se ahdistuneisuus mitä nämä ihastukset aiheuttavat, tuntuu että hän aivan tosissaan tahtoisi tutustua näihin ihmisiin eikä kyse ole mistään harmittomasta että onpas se komea mies...

Mainitsen vielä sellaisen asian, että muistan että lapsena emme oikein koskaan voineet leikkiä mitään tavallista hippaa, piilosta jne, vaan ystäväni halusi aina leikkiä jotain missä sai vetää jonkinlaista roolia. Teini-iässä hän humalassa tunnusti ihan yksin ollessaankin lapsena kuvitelleensa olevansa joku muu. Olen usein miettinyt, että harrastaakohan hän tuota vielä aikuisenakin.... Voiko tuollainen olla merkki jostain persoonallisuushäiriöstä?

 

["mii"]

Voihan tuo merkki olla esim. masennuksesta. Itse en ihastumisestani ahdistu, joten se kuulostaa oudolta. Miten se ystävästäsi ilmenee? Selittääkö siis ihastumisistaan ihan tosissaan? Mä en ole kenellekään myöntänyt, lähinnä sanonut että se on ihana ym pientä.

Kyllähän tuollainen tila voi jäädä päälle, jos lapsesta asti on halunnut olla jotain muuta. Toisaalta haaveet ja unelmat antavat voimaa arkeen

 

["jaa-a"]

Niin no, eniten minua tosiaan huolestuttaa se ahdistuneisuus mitä nämä ihastukset aiheuttavat, tuntuu että hän aivan tosissaan tahtoisi tutustua näihin ihmisiin eikä kyse ole mistään harmittomasta että onpas se komea mies...

Mainitsen vielä sellaisen asian, että muistan että lapsena emme oikein koskaan voineet leikkiä mitään tavallista hippaa, piilosta jne, vaan ystäväni halusi aina leikkiä jotain missä sai vetää jonkinlaista roolia. Teini-iässä hän humalassa tunnusti ihan yksin ollessaankin lapsena kuvitelleensa olevansa joku muu. Olen usein miettinyt, että harrastaakohan hän tuota vielä aikuisenakin.... Voiko tuollainen olla merkki jostain persoonallisuushäiriöstä?

Leikeissähän vedetään roolia ja usein kuvitellaan olevansa joku muu ja yksinkin voi leikkiä. On kyllä mielestäni ihan normaalia, eikä mikään suuri tunnustus. Ehkä sinä olet ollut se mielikuvituksettomin porukasta?
Aikuisetkin vetää roolia, monia rooleja. Ehkä tuo roolileikki on ollut lapsena niin kivaa, että on hieman jäänyt päälle ja julkkismittarilla mitattuna tavallinen mies ei kelpaa. Se saattaa ahdistaa kun ikää tulee. En menis tuolla psykologian tuntemuksella epäilemään persoonallisuushäiriötä.

 

[LisaMarie]

Teini-iässä hän humalassa tunnusti ihan yksin ollessaankin lapsena kuvitelleensa olevansa joku muu. Olen usein miettinyt, että harrastaakohan hän tuota vielä aikuisenakin.... Voiko tuollainen olla merkki jostain persoonallisuushäiriöstä?

No...suurimmalle osalle ihmisistä saadaan diagnosoitua joku tunne-elämän häiriö, jos oikein halutaan.
Roolejen kautta eläminen on hvyinkin yleistä, mutta että se tulee niin tiedostetulle tasolle, että myöntää kuvitelleensa olevansa joku muu on harvinaisempaa.
Kyllä tuosta tulee sellanen olo, että hän pakenee jotain. Eli lapsuudessa on tapahtunut -ehkä vain tunetasolla- jotain, jota ei ole pystynyt käsittelemään ja tunne-elämän kehitys on jäänyt jälkeen. Mä peilaan tietysti omiin kokemuksiin tuota ja itse olen ulospäin ihan hyvästä kodista ja kaiken piti ola ok. Kuitenkin nyt ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen jälkeen kun on joutunut käymään elämäänsä läpi, on selvää, että tuo vahva roolien mukaan eläminen ja itsensä kadottaminen johtui selkeästi siitä, että meillä ei kukaan ollut itsenään olemassa vaan myös vanhemat eli roolien kautta. He ovat alkoholistien lapsia, jota ovat paenneet sitä tuskaa uskontoon, josta on saanut turvalliset raamit elämään joten mä opin että ihmisen ei kulu miettiä "kuka minä olen ja mitä minä tahdon" vaan "mitä muut odottaa minulta, mitä minun kuuluu haluta" ja tosiaan, osasin sen roolien vetämisen tosi hyvin ja toisaalta pakenin vahvasti mielikuvitusmaailmaan.