Onko tässä suhteessa ihan oikeesti mitään järkeä?

["onneton"]

Ollaan oltu reilu 3vuotta yhdessä, meillä on vuoden ikäinen tyttö ja toinen tulossa. Meidän suhteessa ei ole enää mitään hyvää. Ainut asia mikä pitää meidän yhdessä on lapset. Mies on todella hyvä isä, osallistuu kaikkeen pyytämättä. Mutta en löydä hänestä enää mitään muuta hyvää kuin isyys. Siksi olen jaksanut taistella tämän suhteen eteen että lapseni saisivat ehjän perheen. Meillä ei ole mitään läheisyyttä ja seksiäkin on hyvin harvoin. Sinänsä minun ei ole paha olla, se vaan tuntuu pahalle että mies ei välitä minusta. Kannattaako mun jäädä lasten takia? Ikäero on kuitenkin pieni ja tiedän että minulla on helpompaa ja jaksan paremmin lasten kanssa jos jään suhteeseen.

 

["aapee"]

Niin ja musta tuntuu pahalle ajatella lapsia että näkisivät isää esim. vain joka toinen vkloppu. Tyttö on kuitenkin vielä pieni ja toinen nyt ei edes vielä ole syntynyt, eli muistaisivatko edes isäänsä jos eivät näkisi melkein kahteen viikkoon.

 

[hmph]

"Reilu 3 vuotta yhdessä". VOi kilin kellit! Teille nyt vaan on tullut seesteisempi vaihe ja just pahaan paikkaan olette lapsia alkaneet pykäämään, ennen kuin se ensirakastumishuuma on kunnolla mennyt ohitse. :headwall:

 

["aapee"]

"Reilu 3 vuotta yhdessä". VOi kilin kellit! Teille nyt vaan on tullut seesteisempi vaihe ja just pahaan paikkaan olette lapsia alkaneet pykäämään, ennen kuin se ensirakastumishuuma on kunnolla mennyt ohitse. :headwall:

Kyllä se ensirakastuminen meni ohi jo yli vuosi sitten. Mutta kai toista kohtaan pitäisi tuntea jotain muuta kuin ärsytystä, vaikka olisikin seesteisempi vaihe?

 

[82018]

Parisuhteen eteen pitää tehdä "töitäkin" eikä vain odottaa ja olettaa, että tunteet pysyvät arkirylläkän tuomassa rutiinassa ja väsymyksessäkin siinä alkuhuumassa tai rakastunut-fiiliksessä. Parisuhde vaatii tekoja ja sanoja. Kannattaa muistuttaa itseään, mihin on toisessa rakastunut ja mitä hyvää hänessä on. Kiire, rutiinit ja väsymys ovat hyviä rakkauden tappajia.

Yhteistä aikaa ja yhteistä fysiikkaa lisää.

 

["vieras"]

[QUOTE="aapee";24363899]Kyllä se ensirakastuminen meni ohi jo yli vuosi sitten. Mutta kai toista kohtaan pitäisi tuntea jotain muuta kuin ärsytystä, vaikka olisikin seesteisempi vaihe?[/QUOTE]

Lienee se vuoden ikänen ollut vauvavaiheessa vuosi sitten. Tuon alkuhuuman jälkeen olisi kannattanut muutaman vuoden kattoa missä mennään ja sen jälkeen yhdessä vaikka niitä lapsukaisia alkaa miettiä.

 

["vieras"]

[QUOTE="aapee";24363899]Kyllä se ensirakastuminen meni ohi jo yli vuosi sitten. Mutta kai toista kohtaan pitäisi tuntea jotain muuta kuin ärsytystä, vaikka olisikin seesteisempi vaihe?[/QUOTE]

Täällä ehkäpä samamoinen tilanne. Tai siis miestä ei tunnu haitaavan, mutta itse olen jatkuvasti pahalla päällä ja ärtynyt. Ja kun mies tulee töistäkin niin en oikein osaa keskustella hänen kanssaan normaalisti, aina tiuskin ja äyskin.

kohta 9vuotta oltu yhdessä ja 2 lasta (3v ja 2kk ikäiset).

Olen jopa ehdottanut että etsin asunnon itselleni mutta se ei kuulema ole hyvä idea hänen mielestään..huoh.

 

["aapee"]

Parisuhteen eteen pitää tehdä "töitäkin" eikä vain odottaa ja olettaa, että tunteet pysyvät arkirylläkän tuomassa rutiinassa ja väsymyksessäkin siinä alkuhuumassa tai rakastunut-fiiliksessä. Parisuhde vaatii tekoja ja sanoja. Kannattaa muistuttaa itseään, mihin on toisessa rakastunut ja mitä hyvää hänessä on. Kiire, rutiinit ja väsymys ovat hyviä rakkauden tappajia.

Yhteistä aikaa ja yhteistä fysiikkaa lisää.

Tiedän että suhteen eteen pitää tehdä töitä ja olen yrittänytkin. Järjestänyt meille kahdenkeskistä aikaa ja perheenäkin olen yrittänyt välillä tehdä jotain erilaista. Mutta miehen mielestä kaikki mitä olen järjestänyt on perseestä ja olisi mielummin kotona, no sitten kun olen laittanut lapsen hoitoon että saataisiin olla kotona kahdestaan niin mies ei edes halua olla kotona vaan lähtee kavereiden kanssa jonnekkin. Mulle tulee paha mieli että toi ei ole se ihminen johon mä rakastuin, se mies välitti, oli hellä, näytti tunteensa. Siitä ei ole jäljellä murustakaan.

 

[Mep]

Pikkulapsivaiheessa ei kannata tehdä hätiköityjä ratkaisuja pelkän tylsyyden ja väsymyksen perusteella.
Toisaalta, olisko sitten kannattanut vielä niitä lapsia hankkia jos hommat ei ole vakaat?

 

["aapee"]

[QUOTE="vieras";24363923]Täällä ehkäpä samamoinen tilanne. Tai siis miestä ei tunnu haitaavan, mutta itse olen jatkuvasti pahalla päällä ja ärtynyt. Ja kun mies tulee töistäkin niin en oikein osaa keskustella hänen kanssaan normaalisti, aina tiuskin ja äyskin.

kohta 9vuotta oltu yhdessä ja 2 lasta (3v ja 2kk ikäiset).

Olen jopa ehdottanut että etsin asunnon itselleni mutta se ei kuulema ole hyvä idea hänen mielestään..huoh.[/QUOTE]

Mä en enää edes osaa oikein keskustella mistään. Jos satutaan ruokapöytään yhdessä niin joko puhutaan kotitöistä tai ollaan hiljaa. Mäkin olen ehdottanut että muuttaisin pois, niin mies suuttuu.

 

["aapee"]

Pikkulapsivaiheessa ei kannata tehdä hätiköityjä ratkaisuja pelkän tylsyyden ja väsymyksen perusteella.
Toisaalta, olisko sitten kannattanut vielä niitä lapsia hankkia jos hommat ei ole vakaat?

Oishan niitä varmaan kannattanut miettiä, mutta turha itkeä kun paskat jo housussa ja lapset on. Enkä minä lapsia kadu, enkä oikeastaan sitäkään että tein ne ton miehen kanssa, koska tiedän että parempaa isää saisin hakea.

 

["minä"]

Sulla taitaa myös raskaushormonit laittaa hieman tunteita sekaisin ja koet kaikki "loukkaukset" niin vahvoina? Suosittelisin sua hieman rauhoittumaan ja antamaan miehellesi hieman rauhaa myös. Taidat olla kotona ja sulla on sitä myötä hieman myös piirit pienentyneet, kun taas miehellä on esikoisen myötä pysynyt omat juttunsa?

 

["sasa"]

[QUOTE="vieras";24363923]. Ja kun mies tulee töistäkin niin en oikein osaa keskustella hänen kanssaan normaalisti, aina tiuskin ja äyskin.

.[/QUOTE]

Tiedätkö, tuohon voit ihan itse vaikuttaa...

 

["aapee"]

[QUOTE="minä";24363980]Sulla taitaa myös raskaushormonit laittaa hieman tunteita sekaisin ja koet kaikki "loukkaukset" niin vahvoina? Suosittelisin sua hieman rauhoittumaan ja antamaan miehellesi hieman rauhaa myös. Taidat olla kotona ja sulla on sitä myötä hieman myös piirit pienentyneet, kun taas miehellä on esikoisen myötä pysynyt omat juttunsa?[/QUOTE]

On totta että piirit on todellakin pienentynyt ja miehellä on kaverit pysyneet. Mutta tää suhde oli tällänen jo ennen kun aloin edes odottaa tätä toista. Tietysti esikoinen on pieni ja hänen kanssaan on vielä rankkaa siksikin suhde on kovilla. En tiedä mikä mättää mutta siltä musta tuntuu että miestä ei mun tunteet tai tarpeet enää vois vähempää kiinnostaa. Ja musta alkaa tuntua että jos hyvän suhteen haluan niin tämä se ei ole.

 

["mä vaan"]

Meillä on takana lähes 7 vuoden suhde ja kaksi lasta. Esikko on 2,5 v ja toinen 9kk. Esikoisen syntymän jälkeen oli melkein vuosi yhtä alamäkeä suhteessa. Lapsi laittoi kuviot uusiksi. Silloin puhuimme erostakin ja tulimme siihen tulokseen ettei se kannata, kun lapsi on niin pieni. annoimme ajan kulua ja niin se rakkaus siitä vaan uudelleen syttyi, ihan itsekseen. Pikkulapsiaikana ei mun mielestä kannata pistää niin hirveitä paineita parisuhteelle. Pienet kosketukset ja hellät sanat pitkin päivää ihan tavallisen arkirumban keskellä ovat riittäneet meille pitämään parisuhteen kuosissa. ei olla yli vuoteen oltu missään "treffeillä" tai vietetty kahden keskistä aikaa, mutta silti rakkaus kukoistaa. Vaikeina aikoina kun tuntui ettei saanut kerrottua miehelle tunteistaan ja mieltä pahoittavista asioista, kirjoitin hänelle meilin, jossa purin sydäntäni. tsemppiä, teillä on nyt vaan vaikeampi kausi menossa, mutta siitäkin voi vielä nousta.