Onko tästä jatkettava yksin?

[qaiza]

Mielipiteitä kaipaisin tämän tekstin perusteella..
Tapasin 6½ vuotta sitten 20 vuotiaan miehen, itse olin tuolloin kohta täyttämässä 16 vuotta. Hän oli ystäväni poikaystävän kaveri. Tämä mies oli aluksi kiinnostunut ystäväni toisesta kaverista, minä en niinkään miehestä siinä vaiheessa. Kunnes sitten tämä tyttö lemppasi miehen parin päivän jälkeen, mies rupesi soittelemaan minulle ja kyselemään tytöstä/hänen muista hoidoistaan. En edelleenkään tiedä, oliko mies kiinnostunut minusta vai muuten vain sydänsuruissaan soitteli oloaan helpottaakseen.

Viikko tämän jälkeen päädyimme sänkyyn, lähti neitsyys. Hän sanoi että voi odottaa, mutta minä halusin päästä siitä "eroon" impeydestäni vaikka oikeasti olin vähän ihastunut tähän mieheen. Siten me vaan tavallaan ajauduttiin yhteen, ei ollut mitään suurta ja huumaavaa rakkautta ensisilmäyksellä tai muuta vastaavaa ja nyt mietin ollaanko "tavallaan ajauduttu" erilleen, 6½ yhteisen vuoden jälkeen.. en tiedä.

Noh, puoli vuotta seukattiin ja mentiin teinikihloihin, voi että se oli ihanaa aikaa! Tuntui niin aikuiselta ja vakiintuneelta. Eihän me tiedetty mistään vielä mitään silloin =) Sängyssä oltiin kuin jänikset ja halittiin ja pussattiin kun kukaan ei nähnyt.
Ikinä näiden vuosien aikana ei olla kuljettu käsi kädessä, halittu tai pussattu jos joku näkee! Voitteko kuvitella.. Minun kotonani on aina halaltu ja annettu iltasuukot hyvänyöntoivotuksineen lapsille ja aikuisille. Mieheni kotona en ole nähnyt vanhempien ikinä edes halaavan! jotenkin kieroutuneella tavalla musta nyt tuntuu että olen muuttunut sulkeutuneemmaksi hieman sulkeutuneen mieheni mukana.

Asuimme siis vanhemmillamme 4 vuotta, vuoron perään "yökylä" vaihtui, onneksi he asuvat niin lähekkäin että se onnistui. Vihdoin koitti se autuus kun muutimme omaan kotiimme, puoli vuotta sujui seksi, mutta se läheisyys ja hellyys joka kokoajan oli hiipunut pois, lässähti kokonaan. Tuli arki ja mies ajatteli että tässä sitä ollaan koko loppu elämä. Lähes kaikki hänen kaverisuhteensa jäivät, minun säilyivät tai melkeimpä parantuivat entisestään. Hän enää vain makasi kotona töiden jälkeen eikä jaksanut lähteä minnekään, NIINKUIN AINA ENNEN oli tehty! En minä tällaista halunnut! Kaikki yhteinen jäi pois, enää oli vain koti ja kissat jotka hankimme. Enää jäi pelkkä seksi ja minusta alkoi tuntumaan että jokainen kosketus oli johdatus seksiin, rupesin kammoamaan sitä.

Aloin valvomaan myöhään ja odotin alitajuisesti ja välillä tietoisesti että toinen nukahtaa, ettei tarvinnut taas tapella asiasta. Sain kuulla tästä n vuoden-puolentoista vuoden päivät, enää edes muista ja välillä väkisin annoinkin. Loppuviimein se ahdisti ja ällötti niin paljon että en enää voinut, edes väkisin, eikä miehenikään väkisin panosta pitänyt.

Hän sanoo mulle aika-ajoin kulta, rakas ym, mutta minä en enää pysty sanomaan noita sanoja! Ahdistun kun en tunne enää samoin kuin ennen..

Minä jatkoin omia harrastuksiani ja hän omiaan, ollaan yritetty tehdä jotain yhdessä ja välillä ollaankin ajeltu jonnekin kauemmas katselemaan maisemia tms. Mutta vain harvoin ja puoli väkisin. Osaksi tämä yhteisen ajan puute johtuu vuorotyöstäni, mutta tuntuu että yritimme keksiä jotain yhteistä jo ennen nykyistä työtäni, tuskin se siitä paljoa johtuu. Ei vain ole mitään yhteistä, muuta kuin tämä kämppä ja ihanat kissat kylläkin. Se vaan ei riitä, kun ikää on 22 ja elämä edessä.

Lapset olivat suunnitelmissamme ainakin ennen, nyt ehkä vain hänen suunnitelmissaan enää. En osaa kuvitella näin näivettyneeseen suhteeseen mitään lapsia!

Silti mietin, että mitä jos tämän parempaa en saa, enhän ole edes kokenut muuta.
Olenko saanut itsenäistyä vai roikunko vain tässä jostakin syystä? Tunteeni eivät ole kokonaan kuolleet, tuntuu vain kuin olisimme kämppiksiä. Kuuntelen hänen juttujaan ja myös osaan iloita hänen puolestaan. Olen silti välinpitämätön häntä kohtaan ja mielenkiintoni on kadonnut yrittää enää mitään. Tosi surullista, oliko tämä vaan yksi vaihe elämässäni? Sen kun osaisi sanoa! Pelottaa..

 

[-on -]

on

 

[muu maa mustikka]

Voi sua

 

['''''''''''''''''''''''''''']

Tapasin 6½ vuotta sitten 20 vuotiaan miehen

ei 20 vuotias poika ole vielä MIES. vaan POIKA

 

[nyt jo?]

noin nuorena jotkut miettii hankkia lapsia? elämä edessä ja voi tehdä kaikkea kivaa,ei tulisi mieleenkään hankkia tai edes miettiä hankkia lapsia tossa iässä =D
kai olette maalta kotoisin? siellä ollaan semmosia näes... ;D

 

[alkuperäinen]

16 vuotiaalle 20 v tuntui mieheltä =) jos vertasi omanikäisinsä, mutta nythän me jo 22 ja 27..
paljon nuorempanakin on kaverit lapsia hankkineet, mutta onneks ei oo ollut meillä kiire.. joo maalta kotosin, toinen on toinen ei.. jep..

 

[n47]

Jos olisit minun tyttäreni, neuvoni olisi että jatka yksin eteenpäin.

Ei kannata sitoutua vielä noin nuorena, etenkin kun noin vähän kokemuksia on kertynyt. Älkää vain hankkiko lapsia "parantamaan suhdetta", se ei muutu sitä myötä kuin pahemmaksi ja eroaminen on aina vaikeampaa.

Pappani aikoinaan sanoi, että on huono, huono juttu jos "rakkaus roikkuu kuin hantuuki naulassa" eli siinä vaan roikutaan kun ei osata oikein muutakaan tehdä.

Olet vielä nuori, keskustele vaikka äitisi kanssa asiasta tai näytä kirjoituksesi. Varmasti löytyy tukea ja sinulla on kaikki elämä vielä edessä.

 

[alkup.]

Kiitos vastauksista.
n47, kirjoituksesi oli kuin suoraan äitini suusta Ero se on sitten väistämättä edessä, olen vatvonut tätä ajatusta enemmän ja vähemmän toista vuotta. On vain niin vaikea päästää irti, kun toinen ei halua ymmärtää asiaa tai sitten oikeasti ei ymmärrä tilannetta. Eniten pelkään toisen reaktiota, musertuu varmaan täysin kun lopullinen päätökseni tulee julki.. mutta on siitä muutkin selvinneet, miksi emme me.

 

[1985]

Minä olen taas erimieltä. Parisuhde on kuin meren aalto, nousee välillä korkealle, välillä laskee miltein pohjaan asti. Se täytyy ymmärtää. Samanlaiset arkiset asiat on edessä jokasuhteessa. Muutenkin sellainen taivaanrannan maalailu kannattaa jättää muihin asioihin kuin parisuhteeseen.

Teitä on siinä kaksi ihmistä. Ettekö te osaa puhua, ettekö osaa korjata välejänne? Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa, että nousette aallon mukana taas korkeuksiin?

Joku neuvoo, että älkää nuorena sitoutuko, vaan menkää. Menkää minne? Ei sitoutuminen estä menemästä. Te voitte touhuilla yhdessä ja erikseen. Jos taas halutaan lennellä kukista kukkiin, niin jo se riittää eroon.

Jos tosiaan sellaisen asian nostaa ylemmäs kuin parisuhteen. Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Minä kehoittaisin odottamaan vielä, tekemään sen mitä tehtävissä on.

 

[n47]

Kiitos vastauksista.
n47, kirjoituksesi oli kuin suoraan äitini suusta Ero se on sitten väistämättä edessä, olen vatvonut tätä ajatusta enemmän ja vähemmän toista vuotta. On vain niin vaikea päästää irti, kun toinen ei halua ymmärtää asiaa tai sitten oikeasti ei ymmärrä tilannetta. Eniten pelkään toisen reaktiota, musertuu varmaan täysin kun lopullinen päätökseni tulee julki.. mutta on siitä muutkin selvinneet, miksi emme me.

Taatusti tulet saamaan sekä mieheltä, miehen vanhemmilta, sisaruksilta, teidän ystäviltä, työkavereilta, naapurin tädiltä ja kaupan kassalta kummeksuvia reaktioita mutta älä niistä välitä. Tee niinkuin sinusta tuntuu itsestäsi hyvältä ja silloin kun epävarmuus iskee, tuki on tarpeen. Juttele siis jonkun kanssa etukäteen tilanteestasi, saat voimia tehdä ratkaisusi ja käytännön apuakin muutossa jne.

Olette olleet kauan yhdessä ja varmasti, jos hyvin eron hoidatte, voitte pysyä ystävinä ja tavata silloin tällöin. Mieskin on ollut aivan lapsi (20 vee) aloittaessanne seurustelemaan, hänellekkin tekisi hyvää katsella vielä vähän maailmaa. Oma esikoiseni (poika) on 22-vuotias ja toivon todella, ettei hän sitoudu vielä moneen vuoteen. Nuoret menee nykyään niin nopeasti avoliittoon, tosin te ette iästä johtuen menneet mutta avoliitosta eroaminen on kuin avioero. Olen valmis omia lapsiani avustamaan taloudellisesti ettei sen takia tarvitse ainakaan muuttaa yhteen, että kulut on joku jakamassa. Se on aika heppoista perustetta olla yhdessä.

Ja nimim. 1985 voisin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että oikeasti niitä hyviä suhteita on ja tulee eteen jos uskaltaa. Arki on toki jokaisessa suhteessa ja suhde muuttaa alkuhuuman jälkeen muotoaan mutta ei sen tarvitse muuttua alkua yhtään huonommaksi. Päinvastoin, sen pitää muuttua paremmaksi vuosi vuodelta.

 

[marianni]

Hei kuule, eihän sulla ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin erota. Tiedäthän sen itsekin. Sullahan on oma elämä vasta alkamassa. Ja nuoruuskin osittain elämättä, kun olet nyhjännyt kuusi vuotta saman ihmisen kanssa.

Jos jatkatte tuossa, ja hankitte vielä lapsiakin, niin voin luvata, että elämä tulee olemaan yhtä katkeraa taistelua, ja menetetyn elämän suremista. Niin että otapa nyt järki käteen ja vapauta sekä itsesi että poikaystäväsi etsimään omaa elämää ja omia juttuja. Ei ole pienintäkään syytä hirttäytyä 16-vuotiaana tehtyyn valintaan (tai 20-vuotiaana), koska te olette olleet tuolloin täysin untuvikkoja - eläneetkin vanhempienne siipien suojissa.

 

[zghfv]

Minä olen taas erimieltä. Parisuhde on kuin meren aalto, nousee välillä korkealle, välillä laskee miltein pohjaan asti. Se täytyy ymmärtää. Samanlaiset arkiset asiat on edessä jokasuhteessa. Muutenkin sellainen taivaanrannan maalailu kannattaa jättää muihin asioihin kuin parisuhteeseen.

Teitä on siinä kaksi ihmistä. Ettekö te osaa puhua, ettekö osaa korjata välejänne? Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa, että nousette aallon mukana taas korkeuksiin?

Joku neuvoo, että älkää nuorena sitoutuko, vaan menkää. Menkää minne? Ei sitoutuminen estä menemästä. Te voitte touhuilla yhdessä ja erikseen. Jos taas halutaan lennellä kukista kukkiin, niin jo se riittää eroon.

Jos tosiaan sellaisen asian nostaa ylemmäs kuin parisuhteen. Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Minä kehoittaisin odottamaan vielä, tekemään sen mitä tehtävissä on.

Sinä olet myös hiukan liian nuori antamaan neuvoja näin kokonaisvaltaisessa asiassa - oletan, että 1985 viittaa syntymävuoteesi?

Minä olen samaa mieltä n47:n kanssa. Jos sitoutuu liian nuorena (teinikihlat jne), niin ei siitä seuraa kuin itkua ja hammastenkiristystä. Ei ihminen ole vielä silloin niin valmis, että voisi tehdä valinnan loppuelämän kumppanista.

 

[irkkuliini]

Kyllä minustakin tuntuu siltä, että suhteenne on tullut tiensä päähän. Olitte kovin nuoria, kun aloitte yhdessä olemaan ja olette edelleen kovin nuoria. Molemmilla on juoksut juoksematta ja se suurin rakkaus kokematta. Vain harva noin nuorena aloitettu taival kestää loppuiän. Eikä tavitsekaan kestää. Sinua ei voi moittia liian äkkinäisistä päätöksistä, olethan miettinyt asiaa jo vuoden päivät. On väärin kumppaniasi kohtaan jatkaa yhteiseloa vain velvollisuudesta. Kuuntele sydäntäsi ja anna järkesi tehdä päätökset.

 

[1985]

Tunnen itseni sitten paljon vanhemmaksi kuin nämä minua reippaasti vanhemmat kirjoittajat. En ole ikinä ymmärtänyt näitä, että "juoksut on juoksematta" jne.. Eihän niitä ole ennenkään juostu.

Ehkä olen saanut erilaisen kuvan elämästä kuin moni muu. Vanhempani ovat olleet teineistä asti yhdessä ja ovat edelleen. Minulle on opetettu, että sitoutuminen on sydämen päätös. En ole koskaan ajatellut parisuhteen olevan ruusuilla tanssimista, tosin onhan se sitäkin aina välillä Mutta ei sen aina onneksi tarvitse sellaista olla.

Enkä minä pahalla sitä sano, en voi toisten suhteista tietää mitään. Jokainen tekee tietenkin omat ratkaisunsa, se on selvää. Toivon aloittajalle voimia ja viisautta kuunnella sydämen ääntä. Kuuntele sitä niin osaat toimia oikein.

 

[1985]

"Sinä olet myös hiukan liian nuori antamaan neuvoja näin kokonaisvaltaisessa asiassa - oletan, että 1985 viittaa syntymävuoteesi?

Minä olen samaa mieltä n47:n kanssa. Jos sitoutuu liian nuorena (teinikihlat jne), niin ei siitä seuraa kuin itkua ja hammastenkiristystä. Ei ihminen ole vielä silloin niin valmis, että voisi tehdä valinnan loppuelämän kumppanista."

Ei se ikä aina kaikkea kerro. Voi olla, että minä muutun vanhempana, mutta uskon elämänarvojeni säilyvän. Yksi tärkeimmistä on toimiva parisuhde ja sen hoitaminen.

Lisäksi yleistämisesi, että nuorena sitoutumisesta ei seuraa kuin hampaiden kiristys on hieman hassu. Ehkä liian rankalla kädellä kerrottu. Joskus jos minusta tulee äiti, niin en osaisi ajatella antavani neuvoksi lapselleni, että älä vain sitoudu kehenkään liian nuorena. Minusta se kuulostaa vähän hölmöltä jostain syystä. Pitäisikö sitten neuvoa, että mene ja tapaile monia miehiä, älä vain sitoudu kehenkään heistä?

Ehkä äänessä on nyt sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat itse eronneet? En tiedä. Mutta jos kysytään asiasta ihmisiltä, jotka ovat sitoutuneet nuorina, ovat onnellisia ja ovat kestäneet suhteen karikotkin yhdessä, niin vastaukset olisi hieman toisenlaisia?

Hassulta kuulostaisi sellainenkin elämänohje

 

[alkuperäinen]

Hyviä pointteja myös sulla, 1985. Myös mieheni vanhemmat ovat menneet yhteen teineinä ja elävät vieläkin yhdessä. Heissä olen aina ihmetellyt juuri sitä, kun he eivät näytä rakkauttaan toisilleen, en ole ikinä nähnyt heidän esim. halaavan saatika pussaavan meidän läsnäollessa. Ihanat appivanhemmat, mukava ja huomioiva mies, mutta se jokin vain puuttuu.. kun sen joku mulle kertoisi mikä se on! Olen miettinyt pääni puhki mistä "sen jonkun" esiin saisimme kaivettua. Onko se sitä vaan, ettei ihmistä voi muuttaa?

 

[n47]

"

Pitäisikö sitten neuvoa, että mene ja tapaile monia miehiä, älä vain sitoudu kehenkään heistä?

Ehkä äänessä on nyt sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat itse eronneet? En tiedä. Mutta jos kysytään asiasta ihmisiltä, jotka ovat sitoutuneet nuorina, ovat onnellisia ja ovat kestäneet suhteen karikotkin yhdessä, niin vastaukset olisi hieman toisenlaisia?

Hassulta kuulostaisi sellainenkin elämänohje

Miksi pitäisi tapailla miehiä? Ajattelisin, että nuoren on hyvä oppia itsestään, matkustella, opiskella, aikuistua ja katsella vähän maailmaa. Ei sitä opi samalla tavalla toisen kainalossa. Jos 15-vuotiaasta on ollut jonkun kanssa yhdessä, voihan se toimia mutta tässä tapauksessa se ei ilmeisestikään toimi.

He tuntuvat olevan hyviäkin kämppiksiä (ei suhteessa ole seksiäkään), arkikin sujuu mutta se jokin puuttuu. Veikkaan, että se on läheisyys ja rakkaus.

En sano enkä yllytä hakemaan seksikokemuksia mutta jos vain yhden kanssa on ollut, ei ehkä siitäkään oikein tiedä mitään vielä. Seksi on kuitenkin iso asia parisuhteessa ja ellei se suju, ei oikein tapaa sujua muukaan.

 

[päälle kolmekymppinen]

Tunnen itseni sitten paljon vanhemmaksi kuin nämä minua reippaasti vanhemmat kirjoittajat. En ole ikinä ymmärtänyt näitä, että "juoksut on juoksematta" jne.. Eihän niitä ole ennenkään juostu.

Tuntuu vähän siltä, että sinulla ei ole vielä tullut esiin se "juoksutarve", olet vielä niin nuori. Joskus kolmen ja neljänkympin välissä voikin sitten tulla ihan yllätyksenä se, että huomaa elämästään lähes puolet menneen ohi ja alkaa miettimään mitä on tullut koettua ja kenen kanssa ja miksi.

Olen samaa mieltä n47 kanssa, ei kai tarkoitus olekaan olla nuorena mahdollisimman monen eri miehen kanssa, vaan tutustua rauhassa itseensä ja kasvaa itsenäiseksi. Jos on kovin kiinteästi seurustellut yhden ja saman ihmisen kanssa ihan teinistä asti, niin kasvu tapahtuu helposti ikäänkuin tämän toisen, yhden ihmisen kautta, eikä omaa itseä ja itsenäisyyttä välttämättä löydy. Myöhemmin suhteesta saattaa tulla veli-sisar suhde, koska ollaan tavallaan kasvettu yhdessä lähes lapsesta asti niinkuin sisarukset ja itsen löytämisen tarve iskee äkkirynnäköllä. Joskus tosiaan tämäkin voi toimia, mutta aika harvoin kuitenkaan.

 

[1985]

En edelleenkään ymmärrä tätä juoksuntarvetta. En voi sille mitään, mutta mielestäni sellainen juoksemisen tarve on seuraus, eikä syy. Eihän parisuhde ole sitä, että ajetaan tandempyörällä jokapaikkaan, vaan kummatkin saavat elää erikseenkin.

En sitten tiedä tarkoittaako tämä juokseminen ja juoksuvaihe sitä, että täytyy äkisti saada kokea miltä sängyssä tuntuu toisten ihmisten kanssa? vai mitä sillä tarkoitetaan.

Itsensä löytämisen tarve? Mitäs sillä tarkoitetaan? Miten voi hukata itsensä syystä että on parisuhteessa? Ihmiselle tulee elämän aikana kriisejä, joita varmasti pyritään selittelemäänkin monenlaisilla asioilla. En kyllä osaa hyväksyä syyksi mitään tällaisia, että olimme kuin sisar ja veli, en ole saanut elää nuoruuttani, olen jäänyt paljosta paitsi jne jn...ne on silloin seurauksia.

Tuo itsensä etsimisen tarvekin kuulostaa jotenkin siltä, että se oma itse on kadonnut aikaa sitten ja ihan muista syistä kuin sitoutuminen. Voihan syitä siitäkin etsiä, mutta tuntuu, että silloin menee pieleen.

Tietenkään en puhu sellaisista suhteista, joissa on esim. henkistä tai fyysistä väkivaltaa, alkoholismia tai muuta kauheaa kurjuutta. Mutta ihan perus parisuhteeseen kuuluu nekin ajat kun tuntuu, että kaikki on harmaata. Siihen kuuluu useasti myös ihastumisen tunteita toisiin, pettymyksiä ja niin edelleen. Se on vain kolikon toinen puoli, pitää muistaa katsoa molempia.

Ja kaiken A ja O on suhteen hoitaminen. Ihan vanha neuvo, mutta yhtä pätevä. Aivan samallalailla kuin hoidetaan autoja, hoidetaan suhteita. Jos jotain on särkynyt, koitetaan korjata niitä kohtia. Jos ei heti onnistu, mietitään vähän, huilataan ja koitetaan sitten uudestaan.

Se, että joku kokee oman puolison siskokseen tai veljekseen on ikävää. Toki sillekkin löytyy syitä kun on mielenkiintoa ja halua niitä pohtia. Osa kasvaa erilleen ja huomaa olevansa vain kämppäkavereita. Sellaisillekkin löytyy syitä joita voi selvitellä. Tosin ei mitään yhdessä yössä korjata.

Tässä ainut seikka on tahto. JOS tahtoo. Jos ei tahdo, niin sitten ei tahdo, silloin voi luovuttaa, koska ei ole mielenkiintoa eikä halua selvittää asioita. Jos taas on halua kummallakin, niin ei muutakuin ajan kanssa selvittelemään.

Minä toivon koko sydämestäni, että minulla olisi koko ikäni se tahto, enkä menettäisi sitä. Niinäkin päivinä kun toinen tuntuu niin tylsältä ja typerältä, toivon että minulla on tahtoa. Samaa toivon miehenikin kohdalla, että hänkin säilyttäisi tahdon. Tahdon, odottaa aurinkoa, tahdon kestää sadepäivätkin.

Sellaisia ajatuksia tämä minussa herättää.

 

[marianni]

Kuule 1985, miksi IHMEESSÄ parisuhteen pitäisi olla jo 21-vuotiaana, lapsettomassa suhteessa hampaat irvessä puskemista, "tahtomista" ja väkisin yhdessä oloa?? Siinä, että takertuu teini-iässä solmittuun suhteeseen koko loppuelämäkseen ei ole mitään ylevää tai tavoittelemisen arvoista. Kuulostaa siltä, että ei ole itsekään vielä aikuistunut ja itsenäistynyt, vaan mielikuvasi parisuhteesta perustuu romanttisiin tyttökirjoihin, joissa "tahdotaan".

Avaa silmäsi ja höllennä pipoasi. Parisuhteen laatu ja hyvä olo on tässä elämässä ehdottomasti tärkeämpää kuin parisuhteen pituus. Jos suhde on kunnossa, se ei ahdista. Piste.

 

[päälle kolmekymppinen]

^^En osaa mielipidettäni sanallisesti paremmin selittää, se on minun vikani, mutta sen voin ihan rehellisesti sanoa, että sitten kun itse olet n. 10-15 vanhempi, niin ymmärrät ehkä paremmin mitä tarkoitan. Sinänsä kyllä ihan hyviä ajatuksia parisuhteesta sinulla.

 

[1985]

Voi hyvänen aika sentään. En minä missään nimessä ole sanonut, että hampaat irvessä mennään vaan väkisin eteenpäin. Ei missään nimessä niin, sanoohan sen järkikin nyt.

Jos on suhteessa suorastaan helvetillisen paha olla, niin ei siinä sitten tarvitse tyhjästä sitä tahtoa repiä, vaan otetaan ja lähdetään. Puhun ihan normaaleista parisuhteista! Onko ne nyt teille kaikille täällä jotain hepreaa?

Siis normaali suhde, jossa ylä- ja alamäkiä. Eletään yhdessä, mutta yksilöinä. Siis sellainen normaali suhde, yhdessä on kaksi normaalia ihmistä. Joista kumpikaan ei halua juosta sänkystä toiseen tai herää joku päivä syyttelemään puolisoaan siitä, että ei tiedä kuka on.

Parisuhdekkin on asia, jossa on väkisin osattava katsoa itseäänkin peilistä, että mitä siellä näkyy. Tuntuu, että moni hyökkää nyt minua kohtaan, sillä on itse kokenut jos jonkinlaisia kriisejä ja päätynyt eroon? En minä tiedä, mutta siltä tuntuu.

Jos minä haluaisin noudattaa sitä "tahdon" lupausta elämässäni, niin onko siinä niin paljon naiviutta ja typeryyttä, että joku voi sanoa minulle, etten tiedä mistään muusta mitään kuin romanttisista tyttökirjoista?

Kirjoittaja marianni ainakin repi pelihousunsa siellä tuhannen päreiksi.

 

[1985]

Ja jokuhan siinä on muuttunut! Jos kaksi ihmistä tapaa toisensa, rakastuu, menevät naimisiin tai muuttavat yhteen, miten vain. Sitten joku päivä kaikki onkin hampaat irvessä räveltämistä ja ahdistavaa oloa. Eihän se tyhjästä tule hyvänen aika. Jostainhan ne asiat ovat tulleet, mitä on tapahtunut, että täytyy hampaitaan kiristellä?

Siinä voi sitten yhdessä niitä mietiskellä ja katsella mitä niille voisi tehdä. Tai sitä voi sitten ottaa hatkat ja lähteä katselemaan miltä se elämä näyttää itsensä kanssa.

Nuokin hampaiden kiristelyt voi joissainmäärin ehkäistä. Huoltamalla suhdetta, pitämällä sen kunnossa. Ei näiden asioiden ymmärtämiseen minusta tarvita mitään yltiöromanttisia tyttökirjoja? Päinvastoin, ihminen joka taivaanrantoja maalailee ja aina haikailee asioita joita ei ole, on se joka niitä kirjoja taitaa lueskella.

Minä ehkä olen sellainen realisti, että en maalaile parisuhdetta pelkästään vaaleanpunaiseksi, vaan ymmärrän, että sinne kuuluu ne mustat pilvetkin. Ja tämä taas normaalisuhteessa. Ei kieroutuneissa ja omituisissa kiemuroissa.

Aloittajalle pahoittelut, sillä minun takia tämä ketju meni nyt ihan toisiin asioihin, mitä tarkoitit. Ajattelin vielä, että auttaisiko mitään, jos ottaisit itse hieman etäisyyttä tuohon tilanteeseen? Jos menisit muutamaksi päiväksi jonnekkin, jossa saat rauhassa ajatella asioita? Ehkä jotain voisi selvitä sitten ja tietäisit mikä on oikein? Voimia jokatapauksessa!

 

[tuli.]

"Jos minä haluaisin noudattaa sitä "tahdon" lupausta elämässäni, niin onko siinä niin paljon naiviutta ja typeryyttä, että joku voi sanoa minulle, etten tiedä mistään muusta mitään kuin romanttisista tyttökirjoista? "

Moni ehkä kokee tuon toisten tekemänä naiviutena, mutta kuka oikeasti menee liittoon, johon ei loppupeleissä usko? Voisin kuvitella, että liitot jotka solmitaan analysoiden ja jo etukäteen miettien miten toimitaan mahdollisissa karikoissa, ne kestävät paremmin kuin liitot joissa asioista puhutaan, jos puhutaan vasta ongelmien ilmaannuttua. Eli eikös tämä ole sitä "tahtoa"suhteen eteen?

Olet nuori, mutta sinulla on mielestäni järkevät ajatukset ja elämisen mallit. Olen aika varma, että sinäkin kuitenkin muutut ja olet kahdenkymmenen vuoden kuluttua erilainen ja ehkäpä eri arvojakin kannattava nainen. Niin se vaan menee, että ihmiset kehittyvät ja kasvavat henkisesti, harva jää paikoilleen. Tämäpä onkin sitten yksi suhteen (joka on alkanut jo teininä) koetinkivi, mihin suuntaan mies ja nainen kasvavat ja mitä haluavat.

 

[irkkuliini]

Miten 1985 nyt noin otat tämän henk.kohtaisesti? Eihän tässä edes puhuta sinun elämästäsi. Ja selvennykseksi sanon, että olen itse ollut naimisissa 26 vuotta ja yhteistä taivalta miehen kanssa tulee muutama vuosi sen päällekin. Ikää minulla on 47v, joten näet, että minulla on kokemusta nuorena solmitusta liitosta. Tyttäreni on sinua vuoden nuorempi ja tunnistan hänessä samaa kirkasotsaisuutta ja ehdotonta suhtautumista parisuhteeseen. Joten kyllä sinä olet aika nuori ja kokematon kommentoimaan, vaikka et sitä myönnäkään.

Palataan asiaan parinkymmenen vuoden päästä!