Onko teidän perheessä aina sinä se

[Itkusilmässä]

joka koettaa pitää tilanteen positiivisena ja kannatella porukkaa?
Meillä varsinkin nämä illat toisinaan rankkoja vaikka lapsia ei olekaan kuin kaksi. Mies on väsynyt ja ärtyy joka asiasta. Näkee kaikessa vaan negatiivista, mököttää, kiukuttelee ja narisee.

Minä taas koetan nähdä asioissa positiivisen puolen ja saada tämän porukan pysymään joten kuten hyvillä mielillä.

Mutta koska minä saisin olla se heikko? Koska minä saisin lyödä hanskat tiskiin ja vaikka itkeä etten jaksa!!!?? Millon mie saisin sanoa että voisiko joku hoitaa tämän hullunmyllyn. Nyt en vaan meinaa jaksaa. Itkettääkin :'(
Eikä kukaan ymmärrä.
Miehelle olen meidän yhteiselomme aikana tästä puhunut MONTA kertaa, viimeeksi eilen mutta mitään pysyvää muutosta ei tule vaikka lupauksia siitä kyllä.

 

[Itkusilmässä]

Tätä vähän tarkoitinkin. Ei kukaan ymmärrä. Olen ainoa tälläinen valittaja

 

[Itkusilmässä]

Just äsken kävin viimeeksi käpertymässä sohvalle mieheni kainaloon ja koetin puhua että väsyttää mutta vastaus oli vain "sellasta se on". :'(

 

[Raffeli]

Sama tilanne kun meillä. Mutta meillä mies on se joka joutuu aina jaksamaan ja olemaan reipas. Ja minä se joka on väsynyt, äksy, negatiivinen, kiukutteleva narisija :'( :ashamed:

 

[Itkusilmässä]

Sama tilanne kun meillä. Mutta meillä mies on se joka joutuu aina jaksamaan ja olemaan reipas. Ja minä se joka on väsynyt, äksy, negatiivinen, kiukutteleva narisija :'( :ashamed:

Minä haluaisin edes yhdeksi päiväksi miehen joka olisi se reipas ja jaksaisi En vaan enää meinaa jaksaa :'(
Mies ajattelee aina pahinta ja sanoo että se on realismia.
Esimerkiksi lapsia nukkumaan laittaessa sanoo heti kun lapset on viety sänkyyn "no eihän se tänään onnistu, arvasinhan minä sen". En jaksa pysyä enää positiivisena. En ainakaan tänään :'(

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Valittamisesta en tiedä, mutta kyllä minä viimeiseen saakka yritän luotsata karikon ohi, varsinkin illalla. Silloin on turha aloittaa kränää, kun ei ole aikaa sitä lopettaa.

 

[Tallu -]

Me ollaan aika tasasen tylsää sakkia koko perhe, joten illatkin sujuvat sen mukaisesti - aika tylsän rauhallisesti siis :xmas:

 

[NeitiNasu]

Mä olen positiivinen kun oon yksin, mutta siksi meillä on lapset sängyssä silloin viimestään kasilta. Jos kukkuvat sen jälkeen, alkaa mulla pinna palaa.

Kun mies on kotona, mä olen äksy... :ashamed:

 

[Itkusilmässä]

Mä olen positiivinen kun oon yksin, mutta siksi meillä on lapset sängyssä silloin viimestään kasilta. Jos kukkuvat sen jälkeen, alkaa mulla pinna palaa.

Kun mies on kotona, mä olen äksy... :ashamed:

Meillä lapset yleensä seitsämän jälkeen nukkumassa mutta nyt parina iltana venyny kun pienempi on kipeä ja esikoinen luuhannut mummoloissa.
Nyt kun eivät taas jääneet niin miehen hermo paloi heti. Enkä kestä sitä "no en minä tänäänkään kerkeä hetkeäkään rauhottua" "en minä tänäänkään sitten kerennyt syömään iltapalaa rauhassa".

Minulle ei ole maailmanloppu jos ei jokainen ilta mene aina samalla kaavalla. Harmittaa ja väsyttää toki minuakin ja kaipaan hetken rauhaa kun olen päivät yksin kotona lasten kanssa mutta ajattelen usein niin että jos ne ei nyt jääny sänkyyn niin leikkiköön hetken ja kohta kokeillaan uudestaan. Mutta kun en jaksa ajatella aina niin kun toinen narisee koko ajan että "pitihän se arvata" yms.

En vaan jaksa. Oikeesti sain sentään itkettyä kun tätä kirjoitan vaikka en edes tiedä että ymmärsikö kukaan mitä koetan sanoa. Tai että olenko vaan outo kun tunnen näin.

Mutta tahtoisin sylin johon käpertyä ja purkaa oloa. Itkeä ja nukahtaa. Herätä pirteänä.

 

[Itkusilmässä]

Nostan jos olisi lisää kokemuksia?

 

[Ooo]

Mulla kilahti ennen ja nykyisinkin menee hermo aina totaalisesti siinä vaiheessa kun mies hermostuu. Jos itse olen kyllästynyt itkuun ja valitukseen ja sitä manaan, se on vielä ihan siedettävää jos mies sanoo, että kyllä se siitä ja menee vaikka vähäksi aikaa lapsen kanssa muualle leikkimään. Jos mies "raivoaa", niin en kestä sitä siinä väsyneessä tilanteessa yhtään. Jotenkin sitä välillä odottaa toiselta ihmeellistäkin jaksamista, vaikka olisi samanlainen oikeus olla väsynyt. Mutta ei se voi niin mennä, että vain toisen pitää aina jaksaa olla positiivinen.

 

[Minerva McGarmiwa]

Mä olen meillä se optimisti ja mies pessimisti, mut onneks mieskin tajus et mullekin joskus tarvis järjestää hetki yksin ku joku kerta mulla meni kaikki överiks ja se ei ollu varmasti mitenkään mukavaa kattottavaa tai kuunneltavaa. Pieni lenkki yksin ja nyt alkaa taas jumpat niin auttaa kummasti taas jaksamaan.

 

[Kuukerin Nelli]

Meillä tämä vuorottelee, välillä mua ärsyttää joka asia ja mikään ei tunnu onnistuvan niinku haluais ja sillon mies koittaa "palauttaa maan pinnalle" ja muistuttelee että ei kaikki päivät voi olla samanlaisia ja lapset kasvaa ja omatoimistuu vielä..

Sitten on taas niitä päiviä kun miehellä ottaa hermoon ja mä koitan puolestani rauhotella tilannetta. Aika usein satutaan kumpiki tasaselle tuulelle, tosi harvoin kumpaaki ketuttaa yhtä aikaa. =)

Jos tohtisit miehelle sanoa että kun laittaisitte lapset yhdessä unille niin ehtisitte sitte rauhassa laittaa itsellenne iltapalaa ja rauhoittuakin siinä sohvalla köhnöttäen? Perhe on kuitenkin tiimi jonka pitäisi puhaltaa yhteen hiileen. :hug:

 

[Itkusilmässä]

En vaan kestä sitä kun toinen hermostuu. Vaikka olen väsynyt niin koetan ajatella esimerkiksi tuossa nukkumaanlaittamisessa niin että jos ne ei nyt just nukahda niin kolmen tunnin päästä ne ainakin jo nukkuu. Mutta mies hermostuu heti. Lapset kun laittaa sänkyyn ja jos pienempi alkaa itkeä mikä tarkoittaa sitä ettei se ole sänkyyn jäämässä niin mies aloittaa heti sen "arvasinhan minä ettei se sinne jää. En ehdi taas syödä" jne. mitä edellä mainitsinkin.
Kun tahtois itse vaan joskus sanoa että "ei tästä tule mitään"