Onko vain niin, että poika on ilman muuta perheensä tärkein lapsi?

[Veljetön]

On tullut googleteltua aika paljon.

Kahden pikkusiskon kanssa kasvaneena olen joskus pohtinut nuorimman siskoni kanssa sitä, että mistä johtuen hän koki tarvetta olla joskus poikamainen.

Hän sanoi, että koki että vanhemmat olisivat olleet jotenkin surullisia tai vaillinaisia koska heillä ei ollut henkilökohtaista yhteyttä omaan poikalapseen. Siskoni sitten yritti ihan ilman kenenkään pakottamista täyttää tuon, itse kuvittelemansa, aukon. Saattoi esim. harrastaa tietokonepelejä jotka olivat yleensä poikien suosiossa.

Nyt kun oli aikaa ajatella, niin googlettelin aihetta. Löysin neljä The Guardianissa ja muissa "laatulehdissä" julkaistua juttua, joissa äidit kertoivat että he kokevat koko ajan epäonnistuvansa tyttöjensä kanssa, mutta poika saa heidät tuntemaan itsensä onnelliseksi ja että he onnistuvat äitiydessä, koska pojalle kelpaa kaikki ja arki on helppoa.

Sitten luin Kärppien mestaruudesta, kuinka ratkaisumaalin tehneen pelaajan isä oli oikein ylpeänä antamassa haastatteluja.

Mietin, kuinka merkityksellistä on sekä isälle että äidille, että on poika. Liittyykö pojattomuuteen oikeastikin jotain surua, jonka pienikin tyttö aistii ja yrittää täyttää tämän paikan?

Selvennän, että perheessämme ei ole koskaan millään tavoin sanottu että pitäisi olla poikakin. Mutta voiko silti olla jotain kaipuuta tai muuta, jonka aistii?

JA erityisesti kiinnostaa, että jos sitten on se poika, niin onko äidin ja isän suhde poikaan SELVÄSTI erilainen? Ja onko se aina arvokkaampi kuin tyttöön?

 

[Miuski]

Äidin suhde poikaan on erilainen, koska äiti harvoin näkee pojassa itseään eikä poikakaan näe äidissä itseään. Tyttö näkee äidissä samaistumiskohteen ja samalla hänen, josta hänen on irrottauduttava ja jonkalaiseksi hän ei halua tulla. Isän ja pojan kanssa on samantyyppiset haasteet. Nää haasteet on melko selvät, mutta ne eivät todellakaan tarkoita, että toinen lapsi olisi rakkaampi tai tärkeämpi kuin toinen. Itsellä on kaksi tytärtä ja heidän jälkeen syntyi poika. Olin tosi iloinen pojasta, mutta olin myös superonnellinen tytöistämme. En edelleenkään voi sanoa, ketä rakastaisin eniten. Rakastan eniten kaikkia.

 

[yks äiskä]

En usko, että tuollainen pitää ainakaan nykyisin paikkaansa, että pitää olla poikalapsi perheessä.

Itselläni on poika, eikä arki hänen kanssaan tosiaan ole helppoa, eikä kaikki tosiaankaan käy. On vaativa ollut aina, nyt päälle 4-vuotias. Nyt kun on poika meillä, haaveilen joskus tytöstä ja ihanista tyttöjen jutuista, joita voisimme äiti ja tytär tehdä yhdessä, mutta ehkä jos meillä olisikin tyttö, haaveilisin salaa pojasta. Mutta se, että haaveilen tytöstä, ei mitenkään muuta sitä, että poikaani en vaihtaisi mihinkään.

 

[Mariska*]

Varmaan suhde voi olla erilainen tyttöön ja poikaan. Toki muutenkin riippuen kuinka erilainen/samanlainen persoona on lapsen kanssa.

En kyllä allekirjoita tuota pojan tärkeyttä.. mulla on esikoistyttö ja poikavauva. Koen että tyttäreni ja minun suhde tulee varmaan ainakin aikuisena olemaan läheisempi kuin poikani kanssa, epäilen ainakin että niin käy... molemmat rakkaita yhtä lailla.

 

["hmm"]

mulla on kaksi tyttöä ja yksi poika.mä en suosi ketään eikä mieskään,lapset on vaan niin hurjan erilaisia.ja ne muuttuu kokoajan kun ikää tulee lisää.poika on vanhin lapsista,ja hänen kanssa tulee eniten yhteenottoja mulla,koska on luonteeltaan herkkä ja itsepäinen kuten minäkin.tytöt on vähän räväkämpiä luonteeltaan molemmat,kuten isänsäkkin mutta tuun tyttöjen kanssa hyvin toimeen ja yhteistä tekemistä riittää kaikkien kanssa.en osaa pitää ketään "tärkeimpänä",ne on kaikki erilaisia mutta kaikki meidän rakkaita lapsia.

 

[Urseele]

Äidin suhde poikaan on erilainen, koska äiti harvoin näkee pojassa itseään eikä poikakaan näe äidissä itseään. Tyttö näkee äidissä samaistumiskohteen ja samalla hänen, josta hänen on irrottauduttava ja jonkalaiseksi hän ei halua tulla. Isän ja pojan kanssa on samantyyppiset haasteet. Nää haasteet on melko selvät, mutta ne eivät todellakaan tarkoita, että toinen lapsi olisi rakkaampi tai tärkeämpi kuin toinen. Itsellä on kaksi tytärtä ja heidän jälkeen syntyi poika. Olin tosi iloinen pojasta, mutta olin myös superonnellinen tytöistämme. En edelleenkään voi sanoa, ketä rakastaisin eniten. Rakastan eniten kaikkia.

Tässä on mielestäni monta hyvää pointtia.

Kaikessa on puolensa. Siinä missä samanlaiset piirteet voivat tehdä kipeää, voi yhtä kipeää tehdä erillisyys ja se, että kokee itsensä ulkopuoliseksi esim. poikien jutuista.

 

[Aloittaja...]

Varmaan suhde voi olla erilainen tyttöön ja poikaan. Toki muutenkin riippuen kuinka erilainen/samanlainen persoona on lapsen kanssa.

En kyllä allekirjoita tuota pojan tärkeyttä.. mulla on esikoistyttö ja poikavauva. Koen että tyttäreni ja minun suhde tulee varmaan ainakin aikuisena olemaan läheisempi kuin poikani kanssa, epäilen ainakin että niin käy... molemmat rakkaita yhtä lailla.

Kiitos kaikista vastauksista!

Miten se on, että jos naisella on veli, niin tuleeko siinä huomanneeksi että jää jostain paitsi vanhempien osalta? Eli, jos vanhemmat juttelevat tai ovat eri tavalla poikansa kuin tyttärensä kanssa, niin tunteeko tytär yleensä joissakin jutuissa itsensä etuoikeutetummaksi ja toisissa taas vähempiosaiseksi kuin veljensä? Onko kellään kokemuksia?

 

["Annikki"]

Minulla on tyttö esikoisena ja toinen lapsi on poika.
Molemmat on toki rakkaita, mutta kyllä tytöllä on ihan spesiaalipaikka sydämessäni. Tuntuu tältä vaikka tyttö on haastavampi lapsi ja poika huomattavasti helpompi.

Koitan olla tasapuolinen ja rakastaa molempia yhtälailla.

 

[ikävä kyllä]

Mun mielestäni ne äidit joilla on molempia suosii koko ajan poikiaan kaikessa. Aika usein suhteet tyttöihin on välinpitämättämiä. Sitten taas ne joilla on pelkästään poikia on ihan hulluja ja aina poikiensa puolella ja ihan ilman mitään ymmärrystä.

 

[perinne]

Mun mielestäni ne äidit joilla on molempia suosii koko ajan poikiaan kaikessa. Aika usein suhteet tyttöihin on välinpitämättämiä. Sitten taas ne joilla on pelkästään poikia on ihan hulluja ja aina poikiensa puolella ja ihan ilman mitään ymmärrystä.

Hulluja?

Kai Hirvasnoro - Juttuarkisto: Rodunjalostusta Suomessa ja Ruotsissa - Elokuva Uusi ihminen

 

["Jaajaa"]

Ei omien kokemusteni perusteella.. Itse toki olin ns.poikatyttö pikkulikasta lähtien ja pikkusisaria oli 3 lisäkseni. En kokenut tarvetta leikkiä muuta kuin olen. Suuntauduin myös tekniselle alalle, valmistuin lopulta insinööriksi lukion ja ammattikoulun jälkeen ja parin vuoden päästä olenkin sitten jo DI. Joskus mietin olenko syntynyt väärään sukupuoleen mutta vanhempani eivät koskaan antaneet ymmärtää tahtoneensa pojan. Päinvastoin. Järkytys kuulemma (josta toipuneet jo) kun yksi tytöistä on liian miesmäinen elämän valinnoissa

Miehelläni on sitten veli ja sisko, joka kaikista suosituin ja lellityin lapsista. Heillä vanhemmat eivät pojista niinkään välittäneet vaan olettivat heidän pärjäävän muutenkin. Se siitä poikien tärkeydestä äidilleen, heh.

Eiköhän se lopulta riipu vanhemien arvoista, toiveista ja äo:sta kuinka tärkeitä lapset ovat ja mikä merkitys n lapsien sukupuolella. Jokaisen lapsen pitäisi olla yhtä arvokas mutta eihän se nyt mene niin kovin usein.

 

[Mörköäiti]

Mistä tyttöjen ja poikien jutuista te oikein puhutte,jotka yhdistävät tai erottavat? Itselläni on sekä tyttä että poika enkä huomaa mitään tuollaista. Kummankin lapsen kanssa voi esim.lukea, retkeillä, käydäelokuvissa/lastenteatterissa, erilaisissa tapahtumissa, voi leipoa, askarrella, leikkiä, jutella, hassutella, nauraa, matkustella...

En myöskään ymmärrä, miksei äiti voisi nähdä pojassa itseään, jos kerran tytössäkin voi.

Ja ei pidä paikkaansa, että poika olisi tärkein lapsi. Ihan vanhakantaista ajattelua.

 

["tarkkailija"]

Minusta asia on päinvastoin, ainakin lähipiirissäni tuntuu siltä. Poikalapsi on jotenkin sellainen näkymätön rasite, tytär taas on perheelle jonkinlainen aarre. Huomaa myös että isät ja äidit ovat paljon läheisempiä tyttäriin kuin poikiin. Rakkaus on näkyvämpää ja lämpimämpää. Hauskempaakin.

Poikien vanhemmasta tulee heti mieleen sellainen että iloa koetaan vain jostain urheilusuorituksesta tai tekemisestä, ei itse pojasta. Isien ja poikien suhde on sellainen konemainen, ei läheinen ja rakkaudentäyteinen kuten isillä ja tyttärillä.

 

["lollis"]

kai tämä trolli on joltain joka ei saanut tytärtä.

Asia on päinvastoin, kukaan ei oikeasti halua poikaa. Pikkupojista on hyvin vaikea pitää, niissä ei ole mitään hauskaa tai positiivista. Tietysti poikkeuksia aina läytyy, mutta sellainen peruspoika lippalakkeineen, örinöineen ja mopoleikkeineen, ei kiitos.
Ei ole vaikea ymmärtää että ihminen pettyy jos tekee esim 5 mukulaa ja sieltä putkahtaa aina tuollanen ameeba, mistä on vaikea löytää mitään mielenkiintoisia tai hauskoja aspekteja.

 

[FreezeCat]

...voi hyvänen aika sentään...toivottavasti meidän tyttömme ei ikinäkoskaanmilloinkaan saa päähänsä ajatella tuolla tavoin, että tyttönä - !!! - olisi jotenkin arvottomampi. Mua puistattaa itseasiassa moinen ajatuksentynkä...

Meiltä löytyy kumpaakin sukupuolta ja koen olevani niin suuresti onnekas siitä, että saan olla mukana katsomassa, miten sekä tyttömme että poikamme kehittyvät ja kasvavat omina itsenään juuri sellaisiksi kuin heidät on tarkoitettu. Ja kuitenkin, vaikka ovatkin omia suloisia persoonallisuuksiaan, niin kyllä mä vaan huomaan heissä kaikissa palasia itsestäni, mikä vain on läikähdyttävää.

Mutta kaikista suurenmoisinta on se, että heistä jokaisen kanssa voi tehdä ihan mitä vaan - miettimättä sitä sukupuolta. Miksi pitäisikään? En todella ymmärrä tuollaista. Lapsi on kuitenkin niin suuri rikkaus, olipa kumpaa sukupuolta tahansa :heart:

 

[AivanSama]

Kiitos kaikista vastauksista!

Miten se on, että jos naisella on veli, niin tuleeko siinä huomanneeksi että jää jostain paitsi vanhempien osalta? Eli, jos vanhemmat juttelevat tai ovat eri tavalla poikansa kuin tyttärensä kanssa, niin tunteeko tytär yleensä joissakin jutuissa itsensä etuoikeutetummaksi ja toisissa taas vähempiosaiseksi kuin veljensä? Onko kellään kokemuksia?

Sä ehkä asettelit tämän kysymyksen vähän väärin.
Minulla on erilainen suhde vanhempiini, kuin veljelläni. Olemme myös persoonaltamme hyvin erilaisia. Kiinnostuksen kohteemme ovat erilaisia. Jotkut jutut ovat minun ja äitini juttuja, joista veljeni tai isäni eivät ole kiinnostuneita. Jotkut taas veljen ja äidin juttuja, jotka eivät minua kiinnosta. Sitten taas on niitä minun ja isän juttuja tai veljen ja isän juttuja.

Meistä ei kumpikaan tunne itseään etuoikeutetummaksi tai vähempiosaiseksi. Meitä vaan kiinnostaa eri asiat, kuten vanhempiammekin.

 

[AivanSama]

Mistä tyttöjen ja poikien jutuista te oikein puhutte,jotka yhdistävät tai erottavat? Itselläni on sekä tyttä että poika enkä huomaa mitään tuollaista. Kummankin lapsen kanssa voi esim.lukea, retkeillä, käydäelokuvissa/lastenteatterissa, erilaisissa tapahtumissa, voi leipoa, askarrella, leikkiä, jutella, hassutella, nauraa, matkustella...

En myöskään ymmärrä, miksei äiti voisi nähdä pojassa itseään, jos kerran tytössäkin voi.

Ja ei pidä paikkaansa, että poika olisi tärkein lapsi. Ihan vanhakantaista ajattelua.

Tä onkin muuten hauska. Näen pojassani paljon enemmän itseäni, kuin tyttäressäni. He ovat hyvin eri luontoisia ja näinollen toisen kanssa on kivempi tehdä jotain juttuja ja toisen kanssa taas jotain toisia.
Ymmärrän poikaani paremmin, muttei se tee hänestä yhtään sen enempää rakkaampaa, kuin tyttäreni on.

Itse en ole kokenut omassa lapsuudessani, että kukaan olisi toistaan tärkeämpi enkä koe sellaista omien lastenikaan kohdalla.

 

["nanna"]

Kerrankin suht fiksu ja asiallinen ketju.

Itselläni on kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Esikoinen (=poika) on kuin minä itse, ihan saman näköinenkin. "lolliksen" väite, ettei kukaan oikeasti halua pikkupoikaa, on kaikessa provoudessaankin täysin höpöhöpö. Itse toivoin ennen ensimmäisen syntymistä että saisin pojan tai kaksi, tai vaikka seitsemän. Jossain vaiheessa toivoin myös tyttöjä, koska halusin myös olla tyttölapsen äiti.

Mulla on jokaisen lapseni kanssa erilainen suhde, tottakai, koska ovat eri-ikäisiä (esikoinen 12, nuorimmat 2) ja suurimmaksi syyksi myös siksi, että ovat kaikki niin eriluontoisia. Jokainen on itselleni rakas ja tärkeä, yhden luonteessa on enemmän ärsyttäviä piirteitä kuin toisen, mutta tietoisesti kohtelen lapsiani tasapuolisesti ja teen heidän kanssaan asioita tasapuolisesti. Sukupuoli ei vaikuta niihin asioihin.

 

["kieppi"]

Minä pyrin kohtelemaan lapsiani ihan vaan yksilöinä. Aika samalla tavalla noi lapset meillä käyttäytyy, ei sukupuoli kamalasti vaikuta möykän, tottelemisen tai kiukkuamisen määrään. Minä en itse toisaalta ole kovin naisellinen nainen, eikä mieheni ole mitenkään erityisen miehekäs, joten lapsilla ei edes ole kovin selkeää mallia kotoa siihen, miten naisen tai miehen "kuuluisi" käyttäytyä.

 

["pippa"]

Itselläni esikoinen on poika ja toinen lapsi tyttö. Kyllä poikaan on erityinen side, mutta se johtuu siitä että vietimme 3 vuotta kotona kaksin ennenkuin pikkusisko syntyi. Kun tyttö syntyi, mietin, miten voin koskaan rakastaa ketään yhtä paljon kuin esikoista. Mutta nyt kun tyttö on vuoden niin voin sanoa että voin rakastaa! Näen pojassa paljon enemmän itseäni kuin tytössä. Ulkonäkö, itsepäisyys, herkkyys ja sisäänpäinkääntyneisyys on minulta. Tyttö taas on erittäin ulospäinsuuntautunut ja rakastaa koko maailmaa, ja muistuttaa enemmän isäänsä.Vaikka ymmärrän paremmin poikaa, ovat kummatkin yhtä rakkaita omia persooniaan eikä sillä ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa.

 

[taajamasta päivää]

Ehkä juntit TURVENUIJAT ajattelevat kuten ap, mutta taajamissa ja kasvukeskuksissa tytöistä pidetään enemmän.

 

[ei poikia kiitos]

[QUOTE="lollis";30802406]kai tämä trolli on joltain joka ei saanut tytärtä.

Asia on päinvastoin, kukaan ei oikeasti halua poikaa. Pikkupojista on hyvin vaikea pitää, niissä ei ole mitään hauskaa tai positiivista. Tietysti poikkeuksia aina läytyy, mutta sellainen peruspoika lippalakkeineen, örinöineen ja mopoleikkeineen, ei kiitos.
Ei ole vaikea ymmärtää että ihminen pettyy jos tekee esim 5 mukulaa ja sieltä putkahtaa aina tuollanen ameeba, mistä on vaikea löytää mitään mielenkiintoisia tai hauskoja aspekteja.[/QUOTE]

Peesi.

Oikeasti tunnen vain poikien inhoojia, anteeksi kaikki.
Joku niissä "pikkumiehissä" on vitun ällöä, ei siitä vaan pääse yli eikä ympäri.

 

["kieppi"]

Peesi.

Oikeasti tunnen vain poikien inhoojia, anteeksi kaikki.
Joku niissä "pikkumiehissä" on vitun ällöä, ei siitä vaan pääse yli eikä ympäri.

No, onneksi niistä tulee aikuisia ja mukavia miehiä. Missä iässä ne alkaa olla vähemmän ällöjä?

 

[TiiBii]

Mä en osaa tuossakan asiassa erotella ihmisiä vain sukupuolen perusteella.

 

[Peyote]

Minulla on poika ja tyttö, enkä tunnista tuollaista. Tietysti suhde heihin on jollain tavalla erilainen, poika on teini-ikäinen, minua paljon suurempi, hänestä on paljon apua ja hän on luonteeltaan erittäin luotettava. Hänet olen saanut 18 vuotiaana ja koen että hän on minulle enemmän veli, kuin lapsi. Tyttö on vasta kymmenen, hänet koen täysin onaksi lapsekseni ja olen hänestä vastuussa, hän ei ole samalla tavalla ennalta-arvattava, että voisin luottaa että hänen voisi antaa vaikka olla yksinään viikonlopun, kun hän on vielä niin pikkuinenkin.

Erilaiset suhteet heihin johtuu heidän iästä ja luonteesta, mutta ei sillä ole mitään sukupuolen kanssa tekemistä. No voi olla, että oletan pojan ottavan enemmän vastuuta asioista, olen tottunut siihen että miesten pitää aina pärjätä ja olla vahvoja. En usko että tuntisin surua jos minulla ei poikaa olisi. Tytön syntymästä olin hyvin innoissani, kaipasin että meillä olisi tyttökin. Kiva kun on molemmat. Molempia rakastan yhtä paljon, ihan loputtomasti, mutta mielestäni jokaista ihmistä rakastaa eri tavalla, koska jokainen on erilainen.