Onkos kenelläkään sellaista perhettä...?

[Lex]

Siis omaa lapsuudenperhettä, jossa ei ole koskaan katsottu ketään kieroon, arvosteltu, väheksytty tai oltu "hyväksymättä" toisten ihmisten valintoja?

Tuntuu, että todella itsellä, vanhemmilla tai isovanhemmilla/muulla suvulla ainakin jonkin verran asenteita maahanmuuttajia/homoja/sivareita/eriuskoisia/sossupummeja tai muita "erilaisia" kohtaan?

Tuntuu vaan niin oudolta tällaiset "äitini ei hyväksy miestäni"- keskustelut kun en ole koskaan eläessäni törmännyt omassa perheessäni siihen tilanteeseen, jossa joku ei olisi täysin hyväksytty ja kunnioitettu juuri sellaisena kuin on.
Huom: Uskoisin, että pedojen ynnä muiden rikollisten kohdalla tämä meikäläisittäinkin toteutuu, mutta onneksi ei ole tullut kohdalle..

 

[felina]

No jaa, itse uskoisin jokaisessa perheessä ja ihmisessä olevan ennakkoluuloja. Ovat ne sitten lievempiä tai voimakkaampia, näkyvämpiä tai piilossa olevampia. Ennakkoluulot ovat typeriä, mutta niitä näkee paljon. Omassa perheessä en ole havainnut, että jonkun asian tähden suljettaisiin perheen ulkopuolelle, mutta ennakkoluuloja kyllä silti löytyy.

Itsellänikin on ennakkoluuloja. Osan olen huomannut, ja näistä yritän osasta päästä eroon. Osasta ei taas ole aikomustakaan päästä eroon. Tiedän, että se helpottaisi omaa elämääni, mutta ainakaan tähän mennessä en ole kyennyt edes yrittämään. Toisaalta edes se, että pystyn myöntämään itselleni omia ennakkoluulojani ja miettimään, mistä ne johtuvat, on askel eteenpäin.

 

[Beep]

Ennakkoluulo ei todellakaan ole useinkaan puhdasta ennakkoluuloa, vaan toisen käden kautta opittua asiaa. Ihan järkevää ja oikeutettuakin. Helvetin tyhmä saa olla jos ei yhtään epäile koskaan ketään.

 

[Lex]

Ennakkoluulo ei todellakaan ole useinkaan puhdasta ennakkoluuloa, vaan toisen käden kautta opittua asiaa. Ihan järkevää ja oikeutettuakin. Helvetin tyhmä saa olla jos ei yhtään epäile koskaan ketään.

Tarkoitan sitä, että ennakkoluuloja ei ole koskaan ilmaistu sanomalla tai ihmettelemällä ääneen niin "että sekin on sellainen ja sellainen" tai "mitähän siitäkin sanotaan" jne. Toki jokaisella omat ennakkoluulonsa on, mutta jokaista kohdellaan silti samanarvoisena.

 

["mee"]

Aivan varmasti on ollut ennakkoluuloja, mutta meille lapsille niitä ei koskaan tuotu esille.

 

[Beep]

Tarkoitan sitä, että ennakkoluuloja ei ole koskaan ilmaistu sanomalla tai ihmettelemällä ääneen niin "että sekin on sellainen ja sellainen" tai "mitähän siitäkin sanotaan" jne. Toki jokaisella omat ennakkoluulonsa on, mutta jokaista kohdellaan silti samanarvoisena.

Hirmu vähän meillä kotona oli sitä paskanjauhamista.

 

["pieras"]

Mun isä on ihan hirveä rasisti ja homofoobikko, eikä edes häpeä tuoda mun edessä mielipiteitään esiin vaikka minulla on homojakin ystävinä. Onneksi olen itse osannut suodattaa nuo kommentit ja pidän itseäni suht suvaitsevana.

 

[Bonaire]

:wave:meitä ulkomaalaisen kanssa perheen perustaneita ( meitä on siis sekä miehiä että naisia ) ei ole kohdeltu vähempi arvoisesti missään vaiheessa tai kauhisteltu asiaa

 

["hmmm"]

Olen lapsuuteni asunut juoppojen ja narkkien kanssa. Äitini oli kenen kanssa sattuu..miesten ja naisten. Tämä kaikki vääristynä sai mut henkilökohtaisesti inhoamaan homoja ja lesboja, mutta enpä niistä meteliä pitänyt, kun siihen aikaan ei nuo asiat edes olleet pinnalla. Menin sijaisperheeseen, joka oli uskonnollinen, joten itsellekkin siitä tuli luonnollinen osa elämää.

En muista että ulkomaalaisista olisi mitään puhuttu, mutta itse olen paljon ollut tekemisissä ulkomaalaisten kanssa, ja en katso ihonväriä. olen työskennellyt heidän parissaan jne... Nyt aikuisiällä olen ruvennut "sietämään" homoja, työstettyäni asiaa, mutta lesboihin suhtautuminen ei ole niin helppoa. Että aina ei ole kyse pelkästään suvaitsemattomuudesta, vaan takana voi olla paljon muuta...

Nyt olen paljon keskustellut uskovaisen sijaisäitini kanssa homoista ym ( häen ei tuomitse heitä jen ) Omille lapsille olen opettanut; että tulee kunnioittaa erivärisiä, eri uskontokuntiin kuuluvia, homoja-lesboja jne jne

 

[juuh]

Tuntuu vaan niin oudolta tällaiset "äitini ei hyväksy miestäni"- keskustelut kun en ole koskaan eläessäni törmännyt omassa perheessäni siihen tilanteeseen, jossa joku ei olisi täysin hyväksytty ja kunnioitettu juuri sellaisena kuin on.

Ihan uteliasuudesta kyselen: Oletko koskaan tehnyt mitään sellaista, joka olisi ollut jollain tavoin vastoin oman lapsuudenperheesi ääneen lausumattomia sääntöjä? Tai vaikka ihan yleisesti tunnustettujakin olettamuksia vastaan?

Mä kuvittelin joskus, siis ihan tosissani luulin, että saan olla sellainen kuin olen, mutta se johtuikin vain siitä, että olin toiminut "yleisesti hyväksyttävällä tavalla" ts. toteuttanut tiettyä päähäni iskostettua mallia. Ensimmäiseksi tuli pieni ongelma poikaystävästäni, jolla ei ollut aikomustakaan hankkia akateemista koulutusta. Rehellisyys, kiltteys, rakkaus ja huolenpito painoivat yllättävän vähän vaakakupissa, kun siellä toisessa oli vain ammattikoulun päästötodistus.

Varsinaiseksi ongelmaksi muodostui se, että en halunnut opiskella vanhempieni valitsemaa alaa. Siitä syytettiin tuota samaista poikaystävää eli nykyistä miestäni. Siitä syytettiin kavereitani, jotka muka olivat täyttäneet pääni typeryyksillä. Lopputulemana meillä lakattiin hyväksymästä ja arvostamasta minua, kun en tehnytkään perhettäni ylpeäksi tehden upean uran alalla, jonne en halunnut. No, plussapuolena mainittakoon se, että miehestä ei enää juurikaan urputeta, kun minun "tyhmyyteni" on perheelle isompi ongelma.

Kotonani on kyllä mollattu ihmisiä laidasta laitaan, mutta en olisi uskonut, että siellä purraan omiakin. Kaikkein käsittämättömintä on se, että nämä eniten mollatut ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin vanhempanikin, joilla ei heilläkään ole akateemista koulutusta...

 

[Lex]

Ihan uteliasuudesta kyselen: Oletko koskaan tehnyt mitään sellaista, joka olisi ollut jollain tavoin vastoin oman lapsuudenperheesi ääneen lausumattomia sääntöjä? Tai vaikka ihan yleisesti tunnustettujakin olettamuksia vastaan?

Mä kuvittelin joskus, siis ihan tosissani luulin, että saan olla sellainen kuin olen, mutta se johtuikin vain siitä, että olin toiminut "yleisesti hyväksyttävällä tavalla" ts. toteuttanut tiettyä päähäni iskostettua mallia. Ensimmäiseksi tuli pieni ongelma poikaystävästäni, jolla ei ollut aikomustakaan hankkia akateemista koulutusta. Rehellisyys, kiltteys, rakkaus ja huolenpito painoivat yllättävän vähän vaakakupissa, kun siellä toisessa oli vain ammattikoulun päästötodistus.

Varsinaiseksi ongelmaksi muodostui se, että en halunnut opiskella vanhempieni valitsemaa alaa. Siitä syytettiin tuota samaista poikaystävää eli nykyistä miestäni. Siitä syytettiin kavereitani, jotka muka olivat täyttäneet pääni typeryyksillä. Lopputulemana meillä lakattiin hyväksymästä ja arvostamasta minua, kun en tehnytkään perhettäni ylpeäksi tehden upean uran alalla, jonne en halunnut. No, plussapuolena mainittakoon se, että miehestä ei enää juurikaan urputeta, kun minun "tyhmyyteni" on perheelle isompi ongelma.

Kotonani on kyllä mollattu ihmisiä laidasta laitaan, mutta en olisi uskonut, että siellä purraan omiakin. Kaikkein käsittämättömintä on se, että nämä eniten mollatut ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin vanhempanikin, joilla ei heilläkään ole akateemista koulutusta...

Olen tehnyt paljonkin sellaista, mikä on ihan normaalistikin vastoin sääntöjä ja odotuksia. Sellaista "ääneen lausumatonta" sääntöä ei kyllä tule mieleeni, en usko että sellaista meillä onkaan. Tärkeintä on olla rehellinen ja oma itsensä.
Mitä tulee nyt esimerkiksi koulutukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen, kumppanin valintaan, lastentekoikään jne, en ollenkaan usko sellaisten asioiden olevan meillä mikään kysymys.
Yllättää se toki voisi, mutta uskoisin silti olevani hyväksytty ja tervetullut sellaisenaan.