onse kumma

[enkelipojan äiti]

Aina kun tulen näille sivuille palaan tänne keskenmenoihin. Minulla kuoli poika rv23, alakautta sen synnytin yksin naistenklinikalla ja sain pitää hetken vieressä.Minulla alkoi vuoto rv 20 ja makasin sairaalassa kolme viikoa.Kun olin synnyttänyt lapsen minut vietiin odottavien osastolle ja sanottiin että huoneessa saan olla rauhassa mutta syömään pitää mennä muiden odottavien kanssa, joka oli minusta erittäin törkeää käytöstä.Sairaalassa en viihtynyt kuin päivän kun oli pakko, toisena päivänä jouduin takaisin sairaalaan kun minulta otettiin verinäytteet ja jouduin huoneesseen jossa oli odottavia äitejä joilta kuuneltiin sydämmen ääntä, sanoin ettenkö voisi odottaa käytävällä, niin he sanoivat ettei se onnistu kun lääkäri ei löydä minua.Asiaa en ole surrut,itkin silloin kun synnytin ja kun lapsi haudattiin.Ainut milloin minulle tulee asia mieleen on kun minulla alkaa kuukautiset, näen silloin painajaisia.
Mieheni kanssa me ei puhuta asiasta kun hän ei halua,meillä oli myös silloin iso riita ja hän ei pytynyt antaa tekemistäni anteeksi.Se on meidän suhteen musta vaate.Tuntuu että tämän jälkeen mieheni ei enään raksata minua ja ei halua rakastella kuin kerran kuussa, koska hän pelkää että tulen uudelleen raskaaksi.
Minä olen jotenkin rikki, menen niinkuin mies käskee, unohtamatta kokonaan itseni..Keskenmenosta on aikaa jo yli vuosi

 

[pietu-]

Oletteko harkinneet terapiaa tms.? Ja ymmärsinkö oikein, että miehesi syyttää sinua keskenmenosta? Minä oikeasti suosittelisin tavalla tai toisella saamaan miehen kielenkannat irti ja puhumaan

 

[enkelipojan äiti]

Toisaalta se syyttää toisaalta ei. Mä ryssin enen raskautta raha-asioiden knssa ja mnetin luotto tiedot 4v ja se ei pysty antaa sitä anteeksi se vaati mulle avioehdon jotta voi turvata itsensä ja lapsensa(meillä on kaksi lasta).
Sit mä vielä hävitin autonavaimen ja se on vieläkin vihaisempi, mä olen sille ilmaa,en mä saa sitä puhumaan.
Oon ajatellut terapiaa mut en tiedä minkälaista ja mä en tule kovin hyvin ihmisten kanssa toimeeen olis kiva olla kirje terapiassa.

 

[Perhonen]

Hei!

Suosittelen että etsit itsellesi terapeutin, jonka kanssa voit jutella kasvotusten. Omasta kokemuksesta voin sanoa että terapeutteja(psykologeja) on monia erilaisia ja joidenkin kanssa löytyy yhteys ja sopiva luottamus ja joidenkin kanssa kemiat eivät vaan toimi vaikka terapeutti olisi kuinka kokenut ja hyvä. Kannattaa soittaa ja kysellä asioista ja varata vaikka yksi tapaaminen ja katsoa, miltä kyseinen terapeutti vaikuttaa. Joka tapauksessa, vaikkei olisi mahdollisuutta valita terapeuttia, niin ihan muutamakin käynti jonkun asiantuntijan luona voi auttaa sinuakin laittamaan asioita jollain lailla tärkeysjärjestykseen. On tärkeää että saat läpikäytyä suruasi kunnolla.

Terapia kannattaa! Voin sanoa kokemuksesta! On hyvä saada omaa aikaa käydä asioita läpi ammattitaitoisen terapeutin kanssa joka on kuitenkin sinun puolellasi ja sinua auttamassa.
Kävin n.3 vuotta terapiassa, joista 2 vuotta yhdellä ja samalla ihmisellä. Minulla oli vaihtelevasti 1-2 kertaa viikossa terapia ja se oli omaa aikaani jossa sain purettua sydäntäni. Sain myös terapiasta paljon "työvälineitä" erilaisten tunteiden kohtaamista varten. Opin myös paljon itsestäni ja opin myös paremmin hyväksymään itseni ja antamaan anteeksi. Olen aina ollut enemmän muita ihmisiä varten ja terapiassa löysin myös kauan kadoksissa ollutta omanarvon tuntoa.
Suosittelen terapiaa kaikille, sillä nykypäivän suorittavassa maailmassa ihmisillä ei ole riittävästi aikaa itselleen saati oman itsensä kuuntelemiseen.

Minulla oli keskenmeno kuukausi sitten ja se oli rankka kokemus. Tulen aina suremaan menetettyä esikoistamme. Aikaisempien terapioiden ansiosta olen kuitenkin voinut surra menetystäni ja eräällä tavalla hyväksyä tilanteen.

En tiedä onko tästä mitään apua, mutta toivotan sinulle jaksamista!
Muistakaa antaa itsellenne anteeksi!

Halauksia kaikille keskenmenon kokeneille!