Osaatko olla luontevasti yksin?

[Miia]

Tunnistatko ihmistyypin? Ei osaa olla hetkeäkään yksin, ei oikein edes omien lastensa kanssa, vaan koko ajan pitää olla joku kaveri tai sukulainen touhussa mukana?
Jos ei ole ketään, tuntee olonsa epävarmaksi ja hylätyksi, hakee jonkun osallistumaan juttuihinsa vaikka naapurista?
Ei lue kirjoja, koska ei pysty olemaan niin kauaa ilman sosiaalista kontaktia.
Tekee koko ajan matkoja ja juoksee bileistä toisiin, jos vaan sellaiset löytää? Jää vähän vieraaksi perheelleen ja itselleenkin, kun tarvitsee koko ajan jonkun ulkopuolisen ihmisen kommentin tekemisistään? Mikähän on tällaisen ihmisen taudin nimi?

 

[Mya]

noita kyllä löytyy.... mä itse tulisin hulluks jos en koskaan sais olla yksin. Oon pienestä pitäen ollu sellanen, että viihdyn usein paremmin yksin kuin jonkun kanssa. Toki joskus pitää päästä sitt seurapiireihin.
Mun mies vois kuulua tohon edellä mainittuun ihmisryhmään, se masentuu ja tulee hulluks jos joutuu olemaan koko päivän "vaan" perheen kanssa. Kokoajan pitää olla jotain menoa ja meininkiä ja vähintää puhelimen päässä joku kaveri.

 

[Yksinäisyys voi olla nautinto]

Tietenkin osaan olla yksin. Nautin siitä, koska se on niin harvinaista. Mulle ei ole koskaan tehnyt tiukkaa yksikseen oleminen. Mutta tossa naapurissa asuu perhe, joka ei osaa rauhoittua paikoilleen, hetkeksikään. Vieraita lappaa silloin kun itse jostain syystä sattuvat kotona olemaan, mutta eivätpä pahemmin kotosalla jaksa olla. Autot käyvät vain kääntymässä pihassa ja taas mennään. Mikä ihme heitä oikein vaivaa?

 

[HuittistenHullunHalvatHuvit]

Tunnistan tuon levottoman ihmistypin. Itse taas tarvitsen omaa rauhaa ja hiljasuutta aika ajoin.

 

[raksmaitaks]

En mä ihan tuollainen ole, mutta silti en yksin osaa olla. Voin hyvin olla lapseni kanssa kahden, eikä tarvi juosta bileistä toisiin. Mutta kun mies lähtee lapsen kanssa jonnekin ja pitäis olla esim. vuorokausi ihan ypöyksin, niin kyllä se vaan on kamalaa. On ihan pakko soittaa kaikki kaverit läpi ja käydä vähintään naapurissa kylässä. Ja ajatuksiin tulee kaikki epämukava ja surullinen. Ei, mä en tykkää olla yksin, vaikka toisaalta aina sitä haaveilee saavansa omaa aikaa. Ihanteellisin tilanne on silloin kun mies ja lapsi ovat nukkumassa ja itse saa löhöillä sohvalla ja katsella hömppää. Olla siis yksin olematta kuitenkaan yksin.

Juu, siis tuo sun esimerkkisi oli kärjistetty minä, en siis todellakaan ole noin paha, mutta silti tunnistan itseni.

 

[Dietorelle]

ei ole noin. musta on ihanaa olla välillä ihan vaikka täällä kun ei tarvi aktiivisesti olla keskusteluissa tai pitää seuraa.
Mutta yksinolo on mulle aika vierasta kun lapset kasvaa niin varmaa outoa olla edes hetken yksin omassa kodissaan

 

[vieras]

Tunnistatko ihmistyypin? Ei osaa olla hetkeäkään yksin, ei oikein edes omien lastensa kanssa, vaan koko ajan pitää olla joku kaveri tai sukulainen touhussa mukana?
Jos ei ole ketään, tuntee olonsa epävarmaksi ja hylätyksi, hakee jonkun osallistumaan juttuihinsa vaikka naapurista?
Ei lue kirjoja, koska ei pysty olemaan niin kauaa ilman sosiaalista kontaktia.
Tekee koko ajan matkoja ja juoksee bileistä toisiin, jos vaan sellaiset löytää? Jää vähän vieraaksi perheelleen ja itselleenkin, kun tarvitsee koko ajan jonkun ulkopuolisen ihmisen kommentin tekemisistään? Mikähän on tällaisen ihmisen taudin nimi?

Minä rakastan itseäni ja yksinoloa. Mutta mutta. Jostain kohtalon oikusta minulla on kuvaamasi kaltainen lapsi, ja se on elämäni tragedia. Olen koko ajan todella huolissani, mitä hänestä tulee. Ja minua stressaa jatkuva lasten virta. Ja olen niin huolissani, kun ei osaa olla yksin, tarkoittaa, että on täysin riippuvainen muista. Tekee mitä vaan kuka vaan käskee, jotta saa olla kaveria. Olen käynyt psykologillakin juttelemassa huolistani, mutta ei apua.
En tiedä, miksi ei voi olla yksin. Huolehdin, että jää jälkeen koulussa, eikä opi, koska läksyt pakottamista ja pakkopullaa, kun ne pitäisi tehdä yksin. Elämä on epäreilua, sitä tekee lapsen ja rakastaa tätä koko sydämestään kun on pieni ja elämä on helppoa ja aurinkoista. ja huomaa, että ne vaikeudet olivatkin edessä, vanhemmuuden raskaus.

 

[']

ensioireet tähän tautiin on kännykkäriippuvaisuus: jos on pakko koko ajan soitella jollekin, ilman mitään asiaa siis, on jo matkalla tähän kontaktiriippuvaisuuteen.

 

[Orion-]

Osaan olla yksin. Mutta seurassa olen helpommin vaivautunut..

 

[minski*]

Mulla on ystävä joka on juuri tuollainen levoton. Hetkeäkään ei osaa olla yksin. Ennen vauvansa syntymää oli jatkuvasti menossa ja aina oli joku mukana. Edes työmatkoja (jotka kesti n.10 min) ei pystynyt olemaan itsekseen vaan puhui senkin ajan puhelimessa!

Nykyään on huomattavasti enemmän kotonaan mutta vauva ei vieläkään riitä seuraksi vaan jatkuvasti puhuu puhelimessa. Miehensä on viikot poissa kun on töissä eri paikkakunnalla eli edes iltoja ei ole ystäväni seurana. En ole koskaan kysynyt paljonko puhelinlaskut ovat mutta varmasti järkyttävän suuret. Vähän epämiellyttävää aina kun tuo ystävä soittaa, kun tietää että puhelu kestää helposti pari tuntia jos ei keksi jotakin hyvää syytä lopettaa. KUn ei viitsisi toisen mieltä pahoittaa sanomalla ettei jaksaisi jaaritella vain koska hän ei pysty olemaan yksin. Minulla on kyllä muutakin tekemistä (ja kun soittelua tapahtuu lähes päivittäin).
Myöskin tuo päätöksentekokyky on aivan nollassa. Esimerkiksi kun hän haluaa neuvoja miesasioissa, hän soittaa ja kertoo ensin mitä mieltä itse on ja sen jälkeen kysyy, mitä minä tekisin. Kun kerron neuvoni, hän usein sanoo että "no noin sanna ja niinakin sanoivat". Kysyy siis yleensä ainakin kolmelta ystävältään samaa asiaa ennenkuin tekee päätöksen.

Mä itse viihdyn loistavasti yksinkin vaikka olenkin melko sosiaalinen ihminen. En käsitä miten ystäväni jaksaa sitä ettei hetkeäkään ole omaa aikaa vaan koko ajan joku seurana joko paikan päällä tai puhelimessa..