M
minä-vain
Vieras
Ongelma on siis minä - kahde pienen lapsen äiti ja ton yhden idiootin aviovaimo.
Tää on pitkä stoori, mut pakko alottaa jo tuolta lapsuudesta... Olen itse kotoisin perheestä, jossa riideltiin eritäin äänekkäästi ja sanottiin asiat kaunistelematta ja voimalla(siis huutaen - ei nyrkillä). Oviakin olen oppinut paiskomaan ja jopa tavaroita nakkelemaan suutuspäissäni.
Mieheni on kotoisin perheestä, jossa ei koskaan riidellä, korkeintaan mökötetään. Asioista puhutaan aina maltillisesti ja väliin (mielestäni) kaunistellen.
Yhtälöhän tästä sit on, että me emme riitele. Kyllähän mä yritin niinä alkuaikoina mesota, mutta se meni sellaseks yksinpuheluks/huutamiseksi. Jos desibelit oikein nousi, niin ukkohan otti ja lähti. Jätti kuulemma mut rauhottuun.
kymmenen vuotta oltiin ihan vaan kahdestaan ja nyt on sitte tehty noita ihania palleroita (2 ja 4v.). Nyt rupee pikku hiljaa tuntuun aika pahalta... Tuntuu, että ku on ittiänsä toista kymmentä vuotta pidätelly, ni nyt rupee pursuun yli. Tää elämä pienten lasten perheeshän on aikas rankaa(esim. esikoinen on nyt vasta ruvennu nukkuun yönsä kunnolla). Molemmat tehdään täyttä työpäivää (mies 4-vuoro töis ja itellä reissuja jonkin verran) ja siihen päälle kotityöt, yms. Minä hoidan lapset kokonaan. Ainoastaan jos PYYDÄN, niin toinenkin osapuoli tekee jotain. Ja mähän EN PYYDÄ!!!! Ei muakaan kukaan pyydä. Se on itsestään selvyys.
Ton toisen lapsen äitiysloman ajalla mä sulkeuduin kokonaan. Nykyään me ei enää puhuta mistään. Hyvä ku ruokapöydäs ollaan yhtäaikaa. Mies harrastaa minkä jaksaa ja mun aika menee kodissa ja lapsissa. Mies tekee toki hommia kotona; hoitaa polttopuut ja autot ja muut nikkaroinnit. Sillon tällöin jopa imuroi ja laittaa tiskejä koneeseeen. Noita sisähommia lähinnä silloin, ku sitä ottaa sotku oikein aivoon. VASTA SITTE!
Ku menin vuos sitte takas töihin, ni sain sanottua tosta pahasta olosta neuvolas. Tätipä patisti mun synnärille puhuun synnytyksistä (pelkopoliklinikalle)meinas et liittyis tohon jotenki. No sieltähän ei ihan hevillä aikoja saa ja mun huonolla tuurilla sain aina ajan sellaselle päivälle ku oli joku pakollinen työmatka. Ne soitti sit lopuks sieltä, et josko ne ei antais mulle enää aikaa ollenkaan, ku mä en oo edes raskaanakaan. Että tervetuloa sitte ku on maha pystys.
Nyt rupee oleen sellanen tilanne, et mun täytyy päästä puhuun jollekki!!!!! Mä oikeesti kohta vetäsen ton ukon kohta puukolla hengiltä, ihan vaan kokeillakseni josko se auttais omaan oloon. Tota veetutusta on kertyny sellaset määrät, että enhän mä enää edes uskalla aukasta suutani, mä varmaan räjähtäisin ku se rynnis kaikki kerralla pihalle.
Kellekkä voi mennä tilaileen aikaa. Terveyskeskuksesta ne tyrkkää mut ekana mun omalle lekurille. Meillä on täälä sellanen omalääkäri systeemi ja mun lekurille mä EN MEE VETISTELEEN!!! Rahaa ei ole mihinkään yksityisiin kallonkutistajiin.
...ehkä naurettavinta täs on, että ukolla ei luultavasti oo hajuakaan tästä koko hommasta... tai sitte surullisinta...
Tää on pitkä stoori, mut pakko alottaa jo tuolta lapsuudesta... Olen itse kotoisin perheestä, jossa riideltiin eritäin äänekkäästi ja sanottiin asiat kaunistelematta ja voimalla(siis huutaen - ei nyrkillä). Oviakin olen oppinut paiskomaan ja jopa tavaroita nakkelemaan suutuspäissäni.
Mieheni on kotoisin perheestä, jossa ei koskaan riidellä, korkeintaan mökötetään. Asioista puhutaan aina maltillisesti ja väliin (mielestäni) kaunistellen.
Yhtälöhän tästä sit on, että me emme riitele. Kyllähän mä yritin niinä alkuaikoina mesota, mutta se meni sellaseks yksinpuheluks/huutamiseksi. Jos desibelit oikein nousi, niin ukkohan otti ja lähti. Jätti kuulemma mut rauhottuun.
kymmenen vuotta oltiin ihan vaan kahdestaan ja nyt on sitte tehty noita ihania palleroita (2 ja 4v.). Nyt rupee pikku hiljaa tuntuun aika pahalta... Tuntuu, että ku on ittiänsä toista kymmentä vuotta pidätelly, ni nyt rupee pursuun yli. Tää elämä pienten lasten perheeshän on aikas rankaa(esim. esikoinen on nyt vasta ruvennu nukkuun yönsä kunnolla). Molemmat tehdään täyttä työpäivää (mies 4-vuoro töis ja itellä reissuja jonkin verran) ja siihen päälle kotityöt, yms. Minä hoidan lapset kokonaan. Ainoastaan jos PYYDÄN, niin toinenkin osapuoli tekee jotain. Ja mähän EN PYYDÄ!!!! Ei muakaan kukaan pyydä. Se on itsestään selvyys.
Ton toisen lapsen äitiysloman ajalla mä sulkeuduin kokonaan. Nykyään me ei enää puhuta mistään. Hyvä ku ruokapöydäs ollaan yhtäaikaa. Mies harrastaa minkä jaksaa ja mun aika menee kodissa ja lapsissa. Mies tekee toki hommia kotona; hoitaa polttopuut ja autot ja muut nikkaroinnit. Sillon tällöin jopa imuroi ja laittaa tiskejä koneeseeen. Noita sisähommia lähinnä silloin, ku sitä ottaa sotku oikein aivoon. VASTA SITTE!
Ku menin vuos sitte takas töihin, ni sain sanottua tosta pahasta olosta neuvolas. Tätipä patisti mun synnärille puhuun synnytyksistä (pelkopoliklinikalle)meinas et liittyis tohon jotenki. No sieltähän ei ihan hevillä aikoja saa ja mun huonolla tuurilla sain aina ajan sellaselle päivälle ku oli joku pakollinen työmatka. Ne soitti sit lopuks sieltä, et josko ne ei antais mulle enää aikaa ollenkaan, ku mä en oo edes raskaanakaan. Että tervetuloa sitte ku on maha pystys.
Nyt rupee oleen sellanen tilanne, et mun täytyy päästä puhuun jollekki!!!!! Mä oikeesti kohta vetäsen ton ukon kohta puukolla hengiltä, ihan vaan kokeillakseni josko se auttais omaan oloon. Tota veetutusta on kertyny sellaset määrät, että enhän mä enää edes uskalla aukasta suutani, mä varmaan räjähtäisin ku se rynnis kaikki kerralla pihalle.
Kellekkä voi mennä tilaileen aikaa. Terveyskeskuksesta ne tyrkkää mut ekana mun omalle lekurille. Meillä on täälä sellanen omalääkäri systeemi ja mun lekurille mä EN MEE VETISTELEEN!!! Rahaa ei ole mihinkään yksityisiin kallonkutistajiin.
...ehkä naurettavinta täs on, että ukolla ei luultavasti oo hajuakaan tästä koko hommasta... tai sitte surullisinta...
Mä kävin omalääkärillä ja sain mielialalääkkeet ja elämä näyttää paremmalta. Ja miehes kanssa sun olis aletttava puhumaan, ota yhteys perhetyöntekijään, siltäkin saa apua niin parisuhteeseen kuin kodinhoitoonkin 