V
"vieras"
Vieras
En pysty nukkumaan, kun on niin kurja mieli. 
Äitini on alkoholisti, joi jo silloin kun minä ja siskoni oltiin lapsia. Lopetti juomisen ennen mun teinivuosiani ja oli melkein kymmenen vuotta juomatta, mutta ratkesi sitten taas ryyppäämään kun muutin pois kotoa.
Viime vuosiin on mahtunut lukuisia kesken jääneitä katkoja, jaksoja psykiatrisessa sairaalassa, kuntoutusta, putkareissuja, varastelua, itsensä telomista, rästiin jääneitä laskuja ja vuokria, luottotietojen ja työpaikan menettäminen, itsariyritys, masennusta, jne jne... Vaikka selviäisi katkosta, ratkeaa ryyppäämään viimeistään kotiin päästyään. Nyt viimeksi selvisi katkosta kunnialla, oli kuntoutuksessa viikkoja ja kotiin päästyään avokuntoutuksessa. Kaikki näytti menevän niin hyvin, oli hyvällä mielellä ja täynnä energiaa ja toivoa paremmasta, sai hoidettua asioitaan kuntoon. Sitten repsahti taas. Nyt alamäki on sen verran kova, että on kadulla ihan kohta. Tai kuollut.
Mä en jaksa enää näitä pettymyksiä. Aluksi tuettiin mun mieheni kanssa niin paljon kuin pystyttiin, kuskattiin ensiapuun ja katkoille, haettiin putkasta, hoidettiin asioita ja mä juoksin katkoilla ja psykiatrisessa sairaalassa vierailemassa. Kuuntelin ja yritin auttaa. Itkin, raivosin, anelin, uhkailin, lahjoin, kiristin, tsemppasin. Olin empaattinen, olin vihainen, olin välinpitämätön. Mistään ei mitään hyötyä. Soittelin hätäkeskukseen, kun äiti ilmoitti tappavansa itsensä, ja kun miesystävä pahoinpiteli. Ajelin toiselta puolen Suomea hätiin, kun oli paha paikka. Tein ihan kaikkeni ja siitä ei ollut mitään apua. Kuuntelin miljoonia lupauksia ja vakuutteluita, kaikki ihan tyhjiä ja katteettomia. Aina se viina vei kuitenkin voiton kaikesta muusta.
Vaikka olen jo parikymppinen nuori aikuinen, se hylätyksi tulemisen tunne on joka kerta äidin repsahtaessa uudestaan musertava. Ihan yhtä musertava, kuin silloin lapsena, kun äiti ei palannutkaan kauppareissulta vaan lähti baariin ja jätti mut ja pikkusiskoni yksin kotiin. Päässä pyörii niin monta ajatusta ja muistoa, jotka saa palan nousemaan kurkkuun. Osa niistä on hyviä, ja ne itkettää vielä enemmän, koska mä olen menettänyt sen ihanan äidin, joka se raittiina ollessaan oli. Me oltiin tosi läheisiä ja se oli mulle tärkeä. Nyt se on kadonnut johonkin ja mä pelkään, etten enää koskaan saa sitä takaisin. Tuntuu ihan samalta, kuin jos se olisi kuollut. Nyt sen viimeisen raittiin jakson aikana mä olin niin onnellinen ja kiitollinen ihan joka päivä, kun sain olla tekemisissä selväpäisen äidin kanssa. Mutta ilmeisesti sille se aika mun kanssa ei ollutkaan niin tärkeää, tai ainakaan yhtä tärkeää kuin viina.
Ja aina se soittelee, että mun pitää auttaa sitä. En mä tiedä miten. Olen yrittänyt kyllä, mutten enää pysty. En osaa, enkä jaksa. En vastaa sen puheluihin enää ollenkaan.
Kiitos ja anteeksi, oli ihan pakko avautua, kun uni ei tule.
Äitini on alkoholisti, joi jo silloin kun minä ja siskoni oltiin lapsia. Lopetti juomisen ennen mun teinivuosiani ja oli melkein kymmenen vuotta juomatta, mutta ratkesi sitten taas ryyppäämään kun muutin pois kotoa.Viime vuosiin on mahtunut lukuisia kesken jääneitä katkoja, jaksoja psykiatrisessa sairaalassa, kuntoutusta, putkareissuja, varastelua, itsensä telomista, rästiin jääneitä laskuja ja vuokria, luottotietojen ja työpaikan menettäminen, itsariyritys, masennusta, jne jne... Vaikka selviäisi katkosta, ratkeaa ryyppäämään viimeistään kotiin päästyään. Nyt viimeksi selvisi katkosta kunnialla, oli kuntoutuksessa viikkoja ja kotiin päästyään avokuntoutuksessa. Kaikki näytti menevän niin hyvin, oli hyvällä mielellä ja täynnä energiaa ja toivoa paremmasta, sai hoidettua asioitaan kuntoon. Sitten repsahti taas. Nyt alamäki on sen verran kova, että on kadulla ihan kohta. Tai kuollut.
Mä en jaksa enää näitä pettymyksiä. Aluksi tuettiin mun mieheni kanssa niin paljon kuin pystyttiin, kuskattiin ensiapuun ja katkoille, haettiin putkasta, hoidettiin asioita ja mä juoksin katkoilla ja psykiatrisessa sairaalassa vierailemassa. Kuuntelin ja yritin auttaa. Itkin, raivosin, anelin, uhkailin, lahjoin, kiristin, tsemppasin. Olin empaattinen, olin vihainen, olin välinpitämätön. Mistään ei mitään hyötyä. Soittelin hätäkeskukseen, kun äiti ilmoitti tappavansa itsensä, ja kun miesystävä pahoinpiteli. Ajelin toiselta puolen Suomea hätiin, kun oli paha paikka. Tein ihan kaikkeni ja siitä ei ollut mitään apua. Kuuntelin miljoonia lupauksia ja vakuutteluita, kaikki ihan tyhjiä ja katteettomia. Aina se viina vei kuitenkin voiton kaikesta muusta.
Vaikka olen jo parikymppinen nuori aikuinen, se hylätyksi tulemisen tunne on joka kerta äidin repsahtaessa uudestaan musertava. Ihan yhtä musertava, kuin silloin lapsena, kun äiti ei palannutkaan kauppareissulta vaan lähti baariin ja jätti mut ja pikkusiskoni yksin kotiin. Päässä pyörii niin monta ajatusta ja muistoa, jotka saa palan nousemaan kurkkuun. Osa niistä on hyviä, ja ne itkettää vielä enemmän, koska mä olen menettänyt sen ihanan äidin, joka se raittiina ollessaan oli. Me oltiin tosi läheisiä ja se oli mulle tärkeä. Nyt se on kadonnut johonkin ja mä pelkään, etten enää koskaan saa sitä takaisin. Tuntuu ihan samalta, kuin jos se olisi kuollut. Nyt sen viimeisen raittiin jakson aikana mä olin niin onnellinen ja kiitollinen ihan joka päivä, kun sain olla tekemisissä selväpäisen äidin kanssa. Mutta ilmeisesti sille se aika mun kanssa ei ollutkaan niin tärkeää, tai ainakaan yhtä tärkeää kuin viina.
Ja aina se soittelee, että mun pitää auttaa sitä. En mä tiedä miten. Olen yrittänyt kyllä, mutten enää pysty. En osaa, enkä jaksa. En vastaa sen puheluihin enää ollenkaan.
Kiitos ja anteeksi, oli ihan pakko avautua, kun uni ei tule.
Olen kuullut ja miettinytkin noita vertaistukiryhmiä, mutten ainakaan vielä uskaltautunut sellaiseen. On mulla sisko ja hänen kanssaan kyllä puhutaan näistä, kumpikaan meistä vaan ei ole kauhean hyvä puhumaan tunteistaan.