M
mieli maassa
Vieras
En oikein tiedä mitä tästä pitäis aatella... siskoni lapset tuntuu olevan omille vanhemmilleni paljon tärkeämpiä kuin mun lapset. Ovat mummulassa yökylässä monta kertaa kuukaudessa ja muutenkin siellä paljon hoidossa. Meidän lapset ovat n. muutaman kerran vuodessa (asutaan samalla kylällä, joten ei johdu välimatkastakaan) Lisäksi olen pannut merkille että lahjat joita vanhemmat ostavat siskolleni ja hänen lapsilleen, ovat täysin erisarjassa kuin ne mitä minä ja omat lapseni saavat (ei sillä että pitäisin lahjoja arvokkaampina kuin aikaa, jota siis omat lapseni eivät myöskään isovanhemmilta saa)
Siskoni on työssäkäyvä ihminen, itse olen kotiäitinä, joten ei ole kyse siitä kumpi tarvitsisi rahallisesti enemmän "avustusta". (vaikken koskaan ole tarvinnut rahaa pyytääkään, osaan laskea menot tulojen mukaan ja elää niin että pienikin raha riittää kaikkeen tarvittavaan)
Tämä "eriarvoisuus" juontaa juurensa jo niihin aikoihin kun olimme itse lapsia. Siskoni sai suunnilleen kaiken mitä halusi (mitä vaan keksi pyytää, vaikkei se olisi kiinnostanutkaan kuin pienen hetken) Itse jos pyysin jotain, vastaus oli aina sama: ei meillä ole rahaa. Joten sisko sai harrastaa vaikka mitä, mun harrastukset jäi siihen mitä itse keksin ja mikä ilmaista oli. Nyt harmittaa omien lasten puolesta kun näkyy tämä eriarvoisuus siirtyvän lastenlapsiinkin. En tiedä ovatko he ymmärtäneet miten eri viivalla isovanhempien edessä ovat, enkä tiedä miten osaan heitä lohduttaa jos ja kun asian joskus tajuavat.
Siskoni on luonteeltaan sellainen jolle ei voi sanoa ei. Äitini joskus sanoi kun oli sivulauseessa jostain puhetta että "kunpa se suuttuu niin helposti ja laittaa välit poikki".
Ja sitten vielä ihmetellään että mistä se sisarkateus syntyy. Kyllähän siihen vanhemmat on syyllisiä, miten kohtelevat sisaruksia, ei mikään muu. Itse yritän pitää huolen siitä, että kaikki lapset ovat samanarvoisia enkä ala suosimaan ketään. Ei ne tunteet mitä on lapsena kokenut, unohdu koskaan, sitä tuntee itsensä alempiarvoiseksi koko ikänsä. :/
Tämä vaan tuntuu niin kovasti painavan etten nyt pysty muuta ajattelemaankaan. Oon ajatellut että pitäis unohtaa kokonaan tuollaiset ikävät ihmiset, mutta kun sattuvat olemaan noin läheistäkin sukua niin onko se edes mahdollista.
Siskoni on työssäkäyvä ihminen, itse olen kotiäitinä, joten ei ole kyse siitä kumpi tarvitsisi rahallisesti enemmän "avustusta". (vaikken koskaan ole tarvinnut rahaa pyytääkään, osaan laskea menot tulojen mukaan ja elää niin että pienikin raha riittää kaikkeen tarvittavaan)
Tämä "eriarvoisuus" juontaa juurensa jo niihin aikoihin kun olimme itse lapsia. Siskoni sai suunnilleen kaiken mitä halusi (mitä vaan keksi pyytää, vaikkei se olisi kiinnostanutkaan kuin pienen hetken) Itse jos pyysin jotain, vastaus oli aina sama: ei meillä ole rahaa. Joten sisko sai harrastaa vaikka mitä, mun harrastukset jäi siihen mitä itse keksin ja mikä ilmaista oli. Nyt harmittaa omien lasten puolesta kun näkyy tämä eriarvoisuus siirtyvän lastenlapsiinkin. En tiedä ovatko he ymmärtäneet miten eri viivalla isovanhempien edessä ovat, enkä tiedä miten osaan heitä lohduttaa jos ja kun asian joskus tajuavat.
Siskoni on luonteeltaan sellainen jolle ei voi sanoa ei. Äitini joskus sanoi kun oli sivulauseessa jostain puhetta että "kunpa se suuttuu niin helposti ja laittaa välit poikki".
Ja sitten vielä ihmetellään että mistä se sisarkateus syntyy. Kyllähän siihen vanhemmat on syyllisiä, miten kohtelevat sisaruksia, ei mikään muu. Itse yritän pitää huolen siitä, että kaikki lapset ovat samanarvoisia enkä ala suosimaan ketään. Ei ne tunteet mitä on lapsena kokenut, unohdu koskaan, sitä tuntee itsensä alempiarvoiseksi koko ikänsä. :/
Tämä vaan tuntuu niin kovasti painavan etten nyt pysty muuta ajattelemaankaan. Oon ajatellut että pitäis unohtaa kokonaan tuollaiset ikävät ihmiset, mutta kun sattuvat olemaan noin läheistäkin sukua niin onko se edes mahdollista.
