Pakkoajatuksia?

[a.p.]

Taas ne ovat iskeneet. Olen raskaana ja olen huomannut että taas on tullut lapsuudesta saakka tuttuja ajatuksia. Jos en kerkeä risteykseen ennen tuota autoa, vauva kuolee. jos en saa nyt pasianssia läpi, vauva kuolee. Jos kirjoitan sellaisen ja sellaisen viestin, minua rangaistaan ja vauva kuolee.
Olen huomannut että ne ajatukset liittyy pelkoon siitä että menetän läheisen. Kun vanhemmat olivat eronneet, asuin äidin kanssa. Ajatukset olivat samanlaisia mutta uhkana oli se että äiti kuolee. Joskus kun joku läheinen on ollut sairaalassa, uhkana ollut se että hän kuolee. Ajatukset liittyvät siis joihinkin pelkoihin. menettämisen pelkoon. Yleensä vastustan ajatusta eikä mitään pahaa olekaan sen vuoksi tapahtunut. Siksi tämä onkin niin hullua..

Olen elämässäni sairastanut vaikean masennuksen ja paniikkihäiriötä on myös ollut sekä sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Niistä kumminkin olen parantunut. Nämä typerät ajatukset vaan vaivaa.

Onko muilla koskaan ollut tällaista?

 

[toinen näkökulma]

Ajatukset vetävät asioita luoksemme, halusimme sitä tai emme. Positiiviset ajatukset vetävät positiivisia asioita ja negatiiviset negatiivisia. Tämä on fakta. Luonnonlaki. Se toimii aina, riippumatta siitä, tiedostatko ajatustesi voiman tai et. Nyt kun tiedostat taipumuksesi negatiivisiin ajatuksiin, suosittelen vaihtamaan tietoisesti ajatusten suuntaa. Aina kun huomaat ajattelevasi "jos en ehdi risteykseen, vauva kuolee, niin vaihda ajatustesi suuntaa sellaiseksi, että sanot itsellesi: "jos ehdin risteykseen, saan lähitulevaisuudessa asunnon/auton/jokin muu toive toteutettua". Paras siis olisi, että pidät mielessäsi tiukasti niitä asioita, mitä elämältä eniten toivot, ja jos on jotain pakko-ajatuksia pakko pitää, niin alkuun olisi hyvä panostaa niiden sävyn vaihtamiseen, niin että vaihdat negatiiviset ajatukset positiivisiin aina, kun huomaat ajattelevasi jotain negatiivista. Eikä tarvii pelästyä tai lannistua silloin, kun miettii negatiivista, nimittäin jo se, että olet huomannut negatiivisen ajattelun ja panostanut sen sävyn muutokseen, vaikuttaa paljon, mitä puoleesi vedät. Lakattuasi miettimästä negatiivista lakkaat vetämästä negatiivista puoleesi. Yksinkertaista, vaikka vaatiikin alkuun harjoittelua ja panostamista, siitä kuitenkin helposti tulee tapa ja muuttuu jokapäiväiseksi toiminnaksi. Alkuun riittää, että huomaat ja alat tiedostaa, muutos tulee, kun panostat ajatusten muutokseen.

 

[Ahdistunut]

Mulla on niin että jos onnistun jossakin tai saan jotain tai joku haave toteutuu tai tunnen itseni onnelliseksi iskee heti pelko ja olen ihan varma että nyt tapahtuu jotain kamalaa esim kuolen/sairastun tai lapseni kuolee. Joten nykyään en salli edes itseni olla onnellinen.

 

[a.p.]

toinen näkökulma: Tuo kuulostaa siltä että kannattaa yrittää. Oon joskus tehnyt niin että olenkin koittanut ajatella että jos en tee sitä ja sitä, niin kuolen minuutin päästä. Ja se ei ole toteutunut niin on ollut helpottavaa. Mutta koetan tuota että mulle tapahtuu jotain hyvää jos teen sen ja sen.

Ahdistunut: Sama vika mulla. Elämä on ollut aika kurjaa, ja nyt kun olen saanut iloita raskaudesta niin taustalla jyllää pelko että jokin menee varmasti pieleen ja mulle ei voi sattua mitään hyvää. Pelkään joskus onnellisuutta koska jos sen jälkeen tapahtuu jotain pahaa..

On ikävää kun ei voi täysin siemauksin nauttia siitä että minusta (ehkä) tulee äiti.

Joskus ennen pelkäsin että sairastun vakavasti mutta sitä ei nyt ole ollut aikoihin. tarkkailin kehoni tuntemuksia ja olin monesti varma että olen fyysisesti sairas.

 

["sikke"]

Ajatukset vetävät asioita luoksemme, halusimme sitä tai emme. Positiiviset ajatukset vetävät positiivisia asioita ja negatiiviset negatiivisia.

Meinaat että jos ap ajattelee vauvan kuolevan, vauva kuolee tai sille tapahtuu jotain muuta kamalaa? Tämä onkin varmaan juuri sitä mitä ap tarvitsee...

Pakkoajatukset ovat kuule vähän eri asia, kuin normi-ihmisen positiivinen tai negatiivinen ajattelu!

 

[tsunami jami]

Ajatukset vetävät asioita luoksemme, halusimme sitä tai emme. Positiiviset ajatukset vetävät positiivisia asioita ja negatiiviset negatiivisia. Tämä on fakta. Luonnonlaki. Se toimii aina, riippumatta siitä, tiedostatko ajatustesi voiman tai et. Nyt kun tiedostat taipumuksesi negatiivisiin ajatuksiin, suosittelen vaihtamaan tietoisesti ajatusten suuntaa. Aina kun huomaat ajattelevasi "jos en ehdi risteykseen, vauva kuolee, niin vaihda ajatustesi suuntaa sellaiseksi, että sanot itsellesi: "jos ehdin risteykseen, saan lähitulevaisuudessa asunnon/auton/jokin muu toive toteutettua". Paras siis olisi, että pidät mielessäsi tiukasti niitä asioita, mitä elämältä eniten toivot, ja jos on jotain pakko-ajatuksia pakko pitää, niin alkuun olisi hyvä panostaa niiden sävyn vaihtamiseen, niin että vaihdat negatiiviset ajatukset positiivisiin aina, kun huomaat ajattelevasi jotain negatiivista. Eikä tarvii pelästyä tai lannistua silloin, kun miettii negatiivista, nimittäin jo se, että olet huomannut negatiivisen ajattelun ja panostanut sen sävyn muutokseen, vaikuttaa paljon, mitä puoleesi vedät. Lakattuasi miettimästä negatiivista lakkaat vetämästä negatiivista puoleesi. Yksinkertaista, vaikka vaatiikin alkuun harjoittelua ja panostamista, siitä kuitenkin helposti tulee tapa ja muuttuu jokapäiväiseksi toiminnaksi. Alkuun riittää, että huomaat ja alat tiedostaa, muutos tulee, kun panostat ajatusten muutokseen.

Luonnonlaki my ass. Ajatuksilla ei ole mitään vaikutusta tulevaisuuteen. Naiset uskovat ihme hömpötyksiin. Tuolla huuhajutulla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, eikä se ole mikään luonnonlaki. Tuo huuhaa on tuttua Oprahin ohjelmista; vetovoiman lait - The Secret -nimisestä hömpänpömpästä, joka on ehkä lähinnä uskontoa.

Suosittelen itsekin ajattelemaan asioista positiivisesti, mutta se ei vedä puoleensa yhtään mitään; ei vaurautta, terveyttä, eikä mitään muutakaan. Aina ei myöskään voi, eikä tarvitse ajatella positiivisesti.

Pakkoajatukset voimistuvat monilla stressistä. Parhaiten niistä selviää kun huomaa, että ne ovat vain ajatuksia, eivätkä johda mihinkään tapahtumiin. Jokainen meistä saa ajatella aivan mitä tahansa - se ei vahingoita ketään.

 

[pakko-oireinen]

Itselläni on ollut taipuvaisuutta samanlaiseen, tosin en ajattele negatiivisia asioita vaan lasken itse kaikkea. Lasken sälekaihtimien määrän ja tiilien määrän seinässä ja naputtelen jalkojani tietyn määrän tietyn matkan aikana jne. Kun huomaan tekeväni tätä niin pakotan itseni ajattelemaan etten ole hullu ja nyt lopetan tämän ennen kuin ehdin aloittaakaan. Huomautan itselleni siis kaikissa tällaisissa tilanteissa että nyt lopeta, älä ole neuroottinen. Hyvin toimii. Olen koulutettu, omasta mielestäni järkevä ja menestyvä, tasapainoinen ihminen. Näitä asioita miettimällä saan katkaistua tuon alkuunsa. Ei ole enää ongelma minulle kun en anna itseni aloittaa tuota vaan sanon heti stop!

 

["eräs"]

Mulla on sellainen pakkoajatus, että aina kun peruutan autoa, ajattelen, että joku (lapsi) jää alle.

 

[nyys]

Minä en ole varma ovatko ne ollenkaan pakkoajatuksia kun välillä öisin käynnistyy semmoinen ketju, että ajattelen peräkkäin kaikki mahdolliset pahat asiat, mitä elämässä voi tapahtua itselleni ja läheisilleni. Minulla vauvan tulo on hillinnyt sitä, kun olen järkeillyt, että pienellä ihmisellä on niin paljon mahdollisia vaaroja tässä maailmassa, että minä en kerta kaikkiaan voi ruveta ajattelemaan niitä kaikkia. Koitan siis ihan pakolla ohjata ajatukset muuhun ja useimmiten onnistunkin. Sama toimi myös raskauden aikana, kun ajattelin ettei sillä lailla pysty yhtään nauttimaan elämästä ja raskaudesta, jos miettii kaikkia mahdollisia komplikaatioita mitä voi tulla.

Minulla oli myös hyvin epävarmat ja pelottavat kasvuolosuhteet, semmoiset kai ruokkivat erilaisia ahdistuneisuushäiriöitä.

 

[toinen näkökulma]

Meinaat että jos ap ajattelee vauvan kuolevan, vauva kuolee tai sille tapahtuu jotain muuta kamalaa? Tämä onkin varmaan juuri sitä mitä ap tarvitsee...

Pakkoajatukset ovat kuule vähän eri asia, kuin normi-ihmisen positiivinen tai negatiivinen ajattelu!

Ei, vaan silloin, kun mietimme jotain negatiivista, varmistumme siitä, että jotain negatiivista tosiaankin tapahtuu. Ei välttämättä niin, että kun ajattelee, että vauva kuolee niin vauva kuolee, vaan pikemminkin niin, että jotain mahdollisesti täysin muuta negatiivista tapahtuu elämässä. Kun ajattelet negatiivisia asioita, koet negatiivisia tunteita. Maailma ei reagoi siten, että lähettää automaattisesti samoja asioita mitä ajattelemme, vaan asioita, jotka saavat meissä aikaan samanlaisia tunteita kuin ne, mitä koimme ajatellessamme jotain ajatusta. Eli kun ajattelet negatiivisesti, koet negatiivisia tunteita, ja varmistut siitä, että elämä tarjoaa sulle jatkossakin erilaisia aiheita kokemaan negatiivisia tunteita ja päinvastoin, kun ajattelet positiivisesti, tulee "hyvä fiilis" ja elämä varmistaa sen, että sulle "tulee hyvä fiilis" jatkossakin, eli tarjoaa sulle kaikkea hyvää.

Ja seuraavalle vastaajalle:
Uskokoon ken tahtoo, mutta ne ketkä kokeilee ja varmistuu siitä, että se toimii, suosittelevat samaa muillekin. Mitä sä voisit suositella?

 

[pirje]

Ei, vaan silloin, kun mietimme jotain negatiivista, varmistumme siitä, että jotain negatiivista tosiaankin tapahtuu. Ei välttämättä niin, että kun ajattelee, että vauva kuolee niin vauva kuolee, vaan pikemminkin niin, että jotain mahdollisesti täysin muuta negatiivista tapahtuu elämässä. Kun ajattelet negatiivisia asioita, koet negatiivisia tunteita. Maailma ei reagoi siten, että lähettää automaattisesti samoja asioita mitä ajattelemme, vaan asioita, jotka saavat meissä aikaan samanlaisia tunteita kuin ne, mitä koimme ajatellessamme jotain ajatusta. Eli kun ajattelet negatiivisesti, koet negatiivisia tunteita, ja varmistut siitä, että elämä tarjoaa sulle jatkossakin erilaisia aiheita kokemaan negatiivisia tunteita ja päinvastoin, kun ajattelet positiivisesti, tulee "hyvä fiilis" ja elämä varmistaa sen, että sulle "tulee hyvä fiilis" jatkossakin, eli tarjoaa sulle kaikkea hyvää.

Ja seuraavalle vastaajalle:
Uskokoon ken tahtoo, mutta ne ketkä kokeilee ja varmistuu siitä, että se toimii, suosittelevat samaa muillekin. Mitä sä voisit suositella?

Minä lakkasin lukemasta Secret-kirjaa siinä kohtaa, kun käskettiin hylätä ne ystävät, joilla menee huonosti ja jotka valittavat huonosta tilanteestaan eli ajattelevat negatiivisesti. Minun maailmani olisi tosi paljon köyhempi, jos olisin vain onnellisten (tai onnellista esittävien) ystävieni seurassa. Sitä paitsi tunnen yhden rauhallisuuden ja positiivisuuden perikuvan, naisen jolla oli kaikki ollut aina hyvin elämässään ja hymy naamalla. Hänen rauhallisuutensa oli niin poikkeavan tuntuista, että ajattelin hänen aina olevan jonkun salaisen uskonnon harjoittaja (zeniläisyys?). Tultuaan vanhuusikään hän sairastui vakavaan masennukseen, alkoi itkeskellä ja puhua kuolemasta päivät pääksystään. Lääkkeistä hän kieltäytyi ehdottomasti sairauden alkuvaiheessa ja nyt on annettu sähköshokit ja kaikki mahdolliset hoidot, mutta huonolta näyttää. Todella surullinen tapaus Minä pidän tuota esimerkkinä siitä, miten SAATTAA käydä, jos koko elämänsä ajan koittaa karkoittaa kaikki negatiiviset ajatukset mielestään, eikä pura vaikeita tilanteita, tunteita tai asioita mitenkään.

 

[JONSERED Karhunkantaja]

[QUOTE="sikke";22398332]Meinaat että jos ap ajattelee vauvan kuolevan, vauva kuolee tai sille tapahtuu jotain muuta kamalaa? Tämä onkin varmaan juuri sitä mitä ap tarvitsee...

Pakkoajatukset ovat kuule vähän eri asia, kuin normi-ihmisen positiivinen tai negatiivinen ajattelu![/QUOTE]


Luulen, että kirjoittaja tarkoitti sitä, että jos ajattelee negatiivisesti, JOTAIN negatiivista tapahtuu helpommin, kuin jos suhtautuisi positiivisesti. Ei siis niin, että ko. ajatus muuttuisi konkreettisesti todeksi.

Ehkä?

Mutta on se kyllä niin, että manaamalla kurjuutta, saa kurjuutta.

 

[tsunami jami]

Ei, vaan silloin, kun mietimme jotain negatiivista, varmistumme siitä, että jotain negatiivista tosiaankin tapahtuu. Ei välttämättä niin, että kun ajattelee, että vauva kuolee niin vauva kuolee, vaan pikemminkin niin, että jotain mahdollisesti täysin muuta negatiivista tapahtuu elämässä. Kun ajattelet negatiivisia asioita, koet negatiivisia tunteita. Maailma ei reagoi siten, että lähettää automaattisesti samoja asioita mitä ajattelemme, vaan asioita, jotka saavat meissä aikaan samanlaisia tunteita kuin ne, mitä koimme ajatellessamme jotain ajatusta. Eli kun ajattelet negatiivisesti, koet negatiivisia tunteita, ja varmistut siitä, että elämä tarjoaa sulle jatkossakin erilaisia aiheita kokemaan negatiivisia tunteita ja päinvastoin, kun ajattelet positiivisesti, tulee "hyvä fiilis" ja elämä varmistaa sen, että sulle "tulee hyvä fiilis" jatkossakin, eli tarjoaa sulle kaikkea hyvää.

Ja seuraavalle vastaajalle:
Uskokoon ken tahtoo, mutta ne ketkä kokeilee ja varmistuu siitä, että se toimii, suosittelevat samaa muillekin. Mitä sä voisit suositella?

Yleensä elämässäkö? Suosittelen uskomaan itseensä ja rakentamaan tulevaisuudestaan hyvän. Polulla on karikoita - pahojakin, mutta vaikeuksien kauttaa kasvaa vahvemmaksi ihmiseksi ja luottaa itseensä taas enemmän. Suosittelen rakastamaan läheisiä ja elämää yleensä. Suosittelen rakastamaan itseään. Suosittelen olemaan uskomatta turhiin, kateettomiin lupaksiin, jollaisia tarjoavat monet uskonnot ja esim. "vetovoiman lait". Suosittelen hyväksymään sen, että onni rakentuu pienistä, hyvistä hetkistä.

 

[mie vain]

Hei ap, tuo mitä kirjoitat, on täysin tuttua! Mäkin oon kärsiny noista pakkoajatuksista, ja oikeastaan vielä pahemmista ja sisällöltään suorastaan oudommista, äärimmäisen älyttömistä... Mulla oli joskus nuorempana sellainen vaihe, että pelkäsin aina tekeväni tai sanovani jotain typerää, aivan yhtäkkiä. Esim jos juttelin kaverin kanssa, saatto iskeä pelko, että mitä jos yhtäkkiä sanon tuolle jotain aivan älytöntä tyyliin "vittu sä oot idiootti ruma lehmä" tai vaikka yhtäkkiä menetän järkeni ja vedän sitä turpaan. Siis ihan ääliömäsitä, ja kuulostaa niin tyhmältä, kun voi olla!! pelkäsin siis jollain tavalla kontrollin ja itsehillinnän menettämistä. Se vaihe kesti puolisen vuotta, kunnes meni stten itsestään ohi. Elämään tuli niin paljon sisältöä ja tekemistä, että ne tavallaan vaan unohtuivat.

Sitten sain ensimmäisen lapseni, ja pakkoajatukset "hyökkäsivät" jo heti synnärillä. Aloin pelkäämään, että menetän järkeni ja teen lapselle jotain pahaa. Vaikka tiputan sen tahallani lattialle. Tai että herään aamulla ja olen unissani listinyt sekä mieheni että lapseni. Ja ties mitä inhottavaa, mitä vaan mielikuvitukseni keksi. Siihen liittyi myös sellanen, etten voinut esim kattoa TV:stä mitään vähänkään väkivaltaista tms, koska heti nous ajatus, että jos lapselleni tehtäis noin. Jos luin vaikka lehdestä jostain, että jollekin lapselle on tehty pahaa, menetin yöuneni moneksi yöksi ja itkin lohduttomasti. Kai se liittyi jotenkin siihen, että pelkäsin vain lapselleni tapahtuvan jotian pahaa, ja vieläpä itse aiheuttavani sen. jotain kontrollin menetyksen pelkoa tms... Pahin vaihe kesti ehkä ensimmäisen puoli vuotta, välillä oli hyviä päiviä, välillä nuo pakkoajatukset pyöri päässäni ihan lakkaamatta ja tuntui, että tulen hulluksi. Mutta sitten vain jotenki pikkuhiljaa aloin "kyllästyä" koko touhuun, hankin utselleni kaikkea tekemistä ja ihmisiä ympärilleni. Ja aloin mielessäni pysäyttämään niiden ajatusetn kierteen sanomalla aina itselleni, että kaikki on hyvin, älä mieti noita. Otin selvää asiasta, ja tajusin, että ne ovat vain ajatuksia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, eikä mun tarvi pelätä, että ne ajatukset milään muotoa kävisivät toteen. Niiden taustalla saattaa esim olla joku pelko tai trauma, johon mieli reagoi kehittämällä tällaisia järjettömiä ajatuksia. Ja ajattelin, että varmaan kaikilla on niitä joskus, toiset eivät vain reagoi niihin mitenkään joten ne eivät "jää päälle". Nyt lapseni on kohta 2v ja pakkoajatukset eivät enää vaivaa, kuin ehkä joskus. Silloinkaan ne ei jää päälle, vaan heitän ne mielestäni.

Jos sulla ei tuo olo helpota, kannattaa hakea apua. Olen lukenut että joillakin auttaa terapia tai lääkitys. Mua autto eniten se, että vastasi niihin ajatuksiin järjellä, ikään ku opetti ittensä niistä ajatuksista pois, eikä anna niitten enää hallita. Ne on vaan ajatuksia, eikä niillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tsemppiä, ap!

 

[a.p.]

En onneksi ajatellut tuota tuolla tavalla että jos ajattelen negatiivista niin ajatus toteutuu.

Olen perusluonteeltani melkoisen pessimistinen, olen aina ollut. Vasta aikuisena olen käsittänyt sen ehkä johtuvan siitä että elämässä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä että mieli tavallaan ohjautuu ajattelemaan aina kaikkein pahinta. Minun on hirveän vaikea uskoa että saan vielä vauvan syliini. Pelkään että se viime metreillä kuolee kohtuun ja joudun synnyttämään kuolleen lapsen. Kai moni odottava toisaalta pelkää sitä.
Ne ihmiset joilla on elämä mennyt hyvin, ovatkin ehkä luonnostaan positiivisia. Ne toiset sitten.. negatiivisia. Yritän uskoa että jospa se minun onneni on nyt kääntynyt ja saan oikeasti olla onnellinen. Tietenkään elämä ei pelkkää onnea ole. Eikä sen tarvitsekaan olla. Tahtoisin vaan sellaisen suht tavallisen elämän ilman mitään maailmaa kaatavia vastoinkäymisiä.

 

[a.p.]

Mie vain: Kiitos viestistä Helpottavaa että tästä voi "parantua" ja että sullakin on lapsi vaikka sulla on ollut pakkoajatuksia! Kuulostipa hullulta noin sanottuna mutta kumminkin.

Kävin nuorempana terapiassa ja mulla oli masennuslääkitys, kumminkaan moneen vuoteen ei ole mitään hoitosuhdetta ollut minnekään. Ehkä olin silloin liian nuori puhumaan mistään traumoista kun en käsittänyt oikein itsekään miksi tunsin niinkuin tunsin. Joskus olen ajatellutkin että olisi kiva mennä puhumaan jollekin psykologille.

Mulla on muuten sekin, että puhelujen soittaminen eri virastoihin tuntuu jotenkin ylivoimaisen vaikealta. Toki sen teen jos on pakko mutta mua hermostuttaa jotenkin se soittaminen ihan älyttömästi. En edes tiedä miksi. Ehkä pelkään etten tule ymmärretyksi? Kun en näe ihmistä. En tosiaankaan tiedä ja tämäkin on ihan älyttömän typerä vaiva enkä tiedä mistä sen juuret juontavat..

 

[mie vain]

Mie vain: Kiitos viestistä Helpottavaa että tästä voi "parantua" ja että sullakin on lapsi vaikka sulla on ollut pakkoajatuksia! Kuulostipa hullulta noin sanottuna mutta kumminkin.

Kävin nuorempana terapiassa ja mulla oli masennuslääkitys, kumminkaan moneen vuoteen ei ole mitään hoitosuhdetta ollut minnekään. Ehkä olin silloin liian nuori puhumaan mistään traumoista kun en käsittänyt oikein itsekään miksi tunsin niinkuin tunsin. Joskus olen ajatellutkin että olisi kiva mennä puhumaan jollekin psykologille.

Mulla on muuten sekin, että puhelujen soittaminen eri virastoihin tuntuu jotenkin ylivoimaisen vaikealta. Toki sen teen jos on pakko mutta mua hermostuttaa jotenkin se soittaminen ihan älyttömästi. En edes tiedä miksi. Ehkä pelkään etten tule ymmärretyksi? Kun en näe ihmistä. En tosiaankaan tiedä ja tämäkin on ihan älyttömän typerä vaiva enkä tiedä mistä sen juuret juontavat..

Kiva jos oli apua Tää on just sellanen juttu, josta on aivan äärimmäisen vaikea puhua. Kun tuntuu, että ne ajatukset on vähän niinku omaa syytä, oman mielikuvituksen tuotetta, ja ihmiset alkaa pitää ihan omituisena. Mua autto se, että mm. juuri näillä keskustelupalstoilla löyty muitakin, joilla on näitä ongelmia. Sen lisäks oon jutellu tästä joidenkin ystävien sekä mun miehen kanssa, ja kaikilla on tämäntyyppisiä, vähän hulluja ja outoja ajatuksia joskus. Normaalisti ne ei vaan silleen jää päälle, ne ei ala hallita mieltä, kuten mulla kävi... Tuo soittelujuttukin on ihan tavallinen, mäkään en millään ikinä haluais soittaa minnekään , ja mun yhellä kaverilla on ihan sama ongelma. en mäkään tiiä mistä se johtuu, mutta aina sitä lopulta saa soitettua. Ja muuten, mäkin oon kärsiny sosiaalisten tilanteiden pelosta joskus lukiossa, ja sain paniikkikohtauksia... mutta niistä kaikista on päässy silleen ajan kanssa, uskomalla itseen ja toisaalta ottamalla asioista selvää. Se helpottaa, kun voi luottaa siihen, että ne on todellain VAIN ajatuksia, jotka ei aiheuta mitään, eivätkä liity todellisuuteen mitenkään. Sun kannattaa vaan katsoa ympärille, ajatella niitä hyviä asoita joita sulla on ja todeta, että ne ajatukset ei voi vahingoittaa sua tai aiheuttaa sulle mitään pahaa! kaikke hyvää sulle ap, sä pääset tuosta yli ja kohta saat nauttia vauvastasi ja ne ajatukset on vaan kaukainen muisto. Selviät varmasti! Hyvää yötä

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Kun sain adhd-diagnoosin ja lääkityksen, opin katkaisemaan katastrofiskenaarioni tietoisesti. Nyt on hyvä olla, kun voi itse päättää, mitä ajattelee.

 

[17v.]

Hei ap, tuo mitä kirjoitat, on täysin tuttua! Mäkin oon kärsiny noista pakkoajatuksista, ja oikeastaan vielä pahemmista ja sisällöltään suorastaan oudommista, äärimmäisen älyttömistä... Mulla oli joskus nuorempana sellainen vaihe, että pelkäsin aina tekeväni tai sanovani jotain typerää, aivan yhtäkkiä. Esim jos juttelin kaverin kanssa, saatto iskeä pelko, että mitä jos yhtäkkiä sanon tuolle jotain aivan älytöntä tyyliin "vittu sä oot idiootti ruma lehmä" tai vaikka yhtäkkiä menetän järkeni ja vedän sitä turpaan. Siis ihan ääliömäsitä, ja kuulostaa niin tyhmältä, kun voi olla!! pelkäsin siis jollain tavalla kontrollin ja itsehillinnän menettämistä. Se vaihe kesti puolisen vuotta, kunnes meni stten itsestään ohi. Elämään tuli niin paljon sisältöä ja tekemistä, että ne tavallaan vaan unohtuivat.

Sitten sain ensimmäisen lapseni, ja pakkoajatukset "hyökkäsivät" jo heti synnärillä. Aloin pelkäämään, että menetän järkeni ja teen lapselle jotain pahaa. Vaikka tiputan sen tahallani lattialle. Tai että herään aamulla ja olen unissani listinyt sekä mieheni että lapseni. Ja ties mitä inhottavaa, mitä vaan mielikuvitukseni keksi. Siihen liittyi myös sellanen, etten voinut esim kattoa TV:stä mitään vähänkään väkivaltaista tms, koska heti nous ajatus, että jos lapselleni tehtäis noin. Jos luin vaikka lehdestä jostain, että jollekin lapselle on tehty pahaa, menetin yöuneni moneksi yöksi ja itkin lohduttomasti. Kai se liittyi jotenkin siihen, että pelkäsin vain lapselleni tapahtuvan jotian pahaa, ja vieläpä itse aiheuttavani sen. jotain kontrollin menetyksen pelkoa tms... Pahin vaihe kesti ehkä ensimmäisen puoli vuotta, välillä oli hyviä päiviä, välillä nuo pakkoajatukset pyöri päässäni ihan lakkaamatta ja tuntui, että tulen hulluksi. Mutta sitten vain jotenki pikkuhiljaa aloin "kyllästyä" koko touhuun, hankin utselleni kaikkea tekemistä ja ihmisiä ympärilleni. Ja aloin mielessäni pysäyttämään niiden ajatusetn kierteen sanomalla aina itselleni, että kaikki on hyvin, älä mieti noita. Otin selvää asiasta, ja tajusin, että ne ovat vain ajatuksia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, eikä mun tarvi pelätä, että ne ajatukset milään muotoa kävisivät toteen. Niiden taustalla saattaa esim olla joku pelko tai trauma, johon mieli reagoi kehittämällä tällaisia järjettömiä ajatuksia. Ja ajattelin, että varmaan kaikilla on niitä joskus, toiset eivät vain reagoi niihin mitenkään joten ne eivät "jää päälle". Nyt lapseni on kohta 2v ja pakkoajatukset eivät enää vaivaa, kuin ehkä joskus. Silloinkaan ne ei jää päälle, vaan heitän ne mielestäni.

Jos sulla ei tuo olo helpota, kannattaa hakea apua. Olen lukenut että joillakin auttaa terapia tai lääkitys. Mua autto eniten se, että vastasi niihin ajatuksiin järjellä, ikään ku opetti ittensä niistä ajatuksista pois, eikä anna niitten enää hallita. Ne on vaan ajatuksia, eikä niillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tsemppiä, ap!

KIIITOS tästä!!! itelläni on ihan samanlaisia pelkoja, itkettää ja kamalan syyllinen olo mut lohduttava tietää et on muitakin ns. "hulluja" jotka miettii tälläsiä turhanpäiväsiä asioita ... ja tosiaan helpotti et se on vaan mielikuvitusta eikä millään tavalla liity todellisuuteen.. tai tuu tapahtumaan. pelkään vaan että teen jotain pahaa kaikille rakkaille ja ahdistun ja itken ja pelkään et joudun jonnekkin hullujen huoneelle tai vankilaan tai jtn. ja sit syyllistän itteeni paljon asioista mitkä ei millään tavalla oo mun syytä... ehkä ois aihetta mennä terapiaan , jos se helpottas..

 

[pakkoajatuksinen]

Mitä teille nykyään kuuluu?

 

[Kiitollinen]

Kiitos!!! Tästä keskustelusta oli ihan mielettömästi apua, enää ei pelota yhtään!

 

[ihmeellisiä ajatuksia]

Luokkakaverini menehtyi n. Pari viikkoa sitten äkillisesti. Sen jälkeen minulle iski voimakas ahdistus ja erilaisia pelkotiloja ja muutenkin erilaisia ajatuksia kuolemasta. En koe olevani vaikeasti masentunut, jaksan kotona hoitaa kotityöt ja iltaisin lenkkeilläkkin mutta silti minulla on pakkoajatuksia liittyen omaan kuolemaan, jotka tulevat mieleeni monta kertaa päivässä. Mietin tapoja miten toteuttaa oma kuolema ja hoen usein mielessäni haluanko kuolla. Vaikka tiedän etten toivo itselleni kuolemaa. En ymmärrä mistä nämä ajatukset ovat tulleet yhtäkkiä ja välillä luulen että tulen hulluksi..