tässä nyt jotain perustietoa aiheesta. erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota tuohon, että pakkoajatukset ja -toiminnot ovat NEUROOSEJA, kun esim skitsofrenia tai maani-depr. ovat PSYKOOSEJA. näiden välillä on valovuosi, eli neuroottinen ihminen kärsii mmielenterveyden häiriöstä, pyskoosissa voidaan puhua mielen sairaudesta.
Pakkoneuroosi on pakko-oireisesta ahdistuneisuushäiriöstä käytetty nimitys. Pakkoneuroosin oireita ovat pakonomaisiksi koetut toiminnat tai ajatukset, jotka henkilö itsekin käsittää aiheettomiksi tai mielettömiksi mutta ei kykene kuitenkaan niistä vapautumaan, ja joiden lopettamisyritykset voivat saada aikaan lisää ahdistusta.
Pakko-oireita esiintyy usein muissa psyykkisissä häiriötiloissa. Pakko-oireiden avulla niistä kärsivä tiedostamattaan pyrkii hallitsemaan sisäisiä ristiriitojaan ja torjumaan varsinaisia aggressiivisia yllykkeitään.
Pakko-oireista häiriötä pidettiin 90-luvulle asti suhteellisen harvinaisena mielenterveyden häiriönä ja arvioitiin, että sitä esiintyisi 0,05 % väestössä. Yhdysvalloissa tehdyn laajan epidemiologisen tutkimuksen mukaan se onkin paljon luultua yleisempi: jossain elämänsä vaiheessa siihen sairastuu 2,5 % väestöstä eli pakkoneuroosi olisi 2,5 kertaa yleisempi kuin esim. skitsofrenia. USA:ssa sitä pidetäänkin nykyisin 4. yleisimpänä mielenterveyden häiriönä.
On ilmeistä, että se on Suomessakin tällä hetkellä kaikkein kätketyin mielenterveyshäiriö. Pakko-oireiset ihmiset häpeävät oireitaan ja koittavat sinnitellä eteenpäin omin voimin ja lähipiiriään kuormittaen. Koska OCD-ihmiset eivät ole psykoottisia eli kärsi harhoista tai pahan masennuksen tapaan lamaantuneita, he voivat onnistua pitkäänkin oireidensa piilottelussa.
Pakko-oireisen häiriön ihmiset ovat usein lahjakkaita ja lähes aina itseään kohtaan hyvin vaateliaita. Ensimmäisen asteen sukulaisista 3-20 %:lla on todettu sama häiriö, mutta on mahdotonta sanoa, onko kyse geneettisestä vai sosiaalisesta perimästä, todennäköisesti molemmista. Yleensä pakkoneurootikot ovat kasvaneet tavalla tai toisella ahdistavassa ympäristössä ja pyrkineet sopeutumaan siihen omaa käyttäytymistään ja tunnetilaansa säädellen - ja lopulta erittäin kovan hinnan sopeutumisestaan maksaen.
Häiriöön sairastumisen voi nähdä myös äärimmäisenä stressireaktiona. Henkilön itselleen asettamien tai sisäistämien äärimmäisten vaatimusten tai ihanteiden ja todellisuuden välillä on sovittamaton ristiriita (ihminen ei voi toteuttaa vaatimuksiaan tai elää niiden mukaan), mikä aiheuttaa voimakkaan ahdistuksen, jota pyritään hallitsemaan pakkoajatuksilla (obsessiot) ja pakkotoiminnoilla eli rituaaleilla (kompulsiot). Monilla pakko-oireisilla on molempia. Esimerkiksi voimakkaat uskonnolliset ihanteet sisäistäneillä ihmisillä voi olla piinaavan rienaavia pakkoajatuk-sia tai äärimmäisen kiltillä ihmisellä väkivallan ja tuhon pakkoajatuksia.
Pakko-oireiselle häiriölle ("pakkoneuroosi") on ominaista pakkoajatukset (obsessiot) tai pakkotoiminnat (kompulsiot). Pakkoajatukset ovat toistuvia mieleen tunkeutuvia epämiellyttäviä tai ahdistavia ajatuksia tai mielikuvia, jotka eivät ole luonteeltaan vain liiallista arkielämän asioista huolehtimista.
Tavallisimmat pakkoajatukset ovat pelot tautien tarttumisesta kätellessä tai esineitä kosketellessa, pelot mahdollisista vahingossa tehdyistä teoista (esimerkiksi pelko, että loukannut ihmistä ajaessaan autoa tai että jättänyt oven lukitsematta tai uunin sammuttamatta), itsepäiset pelot sairauksista, pakonomainen tarve pitää esineet tarkassa järjestyksessä, vastustamattomalta tuntuva halu lyödä toista ihmistä tai huutaa ääneen kirkossa tai ajatuksiin itsepäisesti tunkeutuvat seksuaalisesti rivot mielikuvat.
Pakko-ajatuksista kärsivä yrittää eri tavoin torjua näitä ajatuksia, olla välittämättä niistä tai neutraloida niitä toisilla ajatuksilla tai pakonomaisilla teoilla. Jos pakkoajatuksena on pelko oven lukitsematta jättämisestä, henkilö saattaa tarkistaa uudelleen ja uudelleen, että ovi ei jäänyt lukitsematta.
Pakkotoiminnat ovat luonteeltaan toistuvaa käytöstä (esim. käsien pesu, esineiden järjestely, lukitsemisen tarkastaminen) tai mielessä tapahtuvaa toimintaa (esim. rukoilu, laskeminen, sanojen hiljainen toistelu). Pakkotoimintojen päämääränä ei ole mielihyvän tuottaminen, vaan pakkoajatusten tuottaman ahdistuksen lievittäminen tai jonkun pelottavan tapahtuman estäminen.
Tavallisimmat pakkotoiminnat ovat toistuva peseminen tai siivoaminen, laskeminen, järjestely, toistuvien rauhoittavien vakuutusten vaatimus ja pakonomainen rukoilu. Äärimmillään pakkoajatuksista kärsivä voi pestä kätensä lähes verille pelätessään tartuntoja, palata tarkastamaan oven lukot uudelleen ja uudelleen muutaman minuutin välein, lievittää rivojen ajatusten tuottamaa syyllisyyttään laskemalla ritualistisesti sata kertaa tietty laskutoimitus jne.
Lievät ja ajoittain ilmenevät pakkoajatukset ja toiminnot ovat hyvin yleisiä. Voimakkaampina niitä ilmenee pakko-oireisen häiriön lisäksi monien muiden psykiatristen sairauksien yhteydessä, mm. vakavissa masennustiloissa 1, monissa muissa ahdistuneisuushäiriöissä 2, hypokondriassa 3 ja muissa elimellisoireisissa häiriöissä, Touretten oireyhtymässä 4 ja syömishäiriöissä. Pakkoajatuksia ja -toimintoja esiintyy myös skitsofreniassa ja psykoottisissa sairauksissa, mutta tällöin henkilö ei useinkaan ymmärrä, että pakko-ajatukset ja -toiminnot ovat liiallisia tai epärealistisia.
Varsinaisessa pakko-oireisessa häiriössä aiheuttavat merkittävää kärsimystä, vievät päivittäin enemmän kuin tunnin aikaa haitaten huomattavasti oireista kärsivän jokapäiväistä elämää.
Esiintyminen
Noin 2-3 % aikuisista kärsii pakko-oireinen häiriöstä. Häiriö alkaa yleensä murrosiässä tai nuorella aikuisiällä, mutta voi joskus alkaa jo lapsuudessa. Valtaosalla pakko-oireisesta häiriöstä kärsivistä oireita ilmenee vaihtelevassa määrin vuosikymmeniä. Myöhemmällä aikuisiällä alkava pakko-oireinen häiriö on usein jaksottainen. Noin joka kuudennella jatkuvista oireista kärsivällä oirekuva pahentuu vuosien myötä saattaen johtaa työkyvyttömyyteen.
Perinnölliset tekijät näyttelevät kaksos- ja sukututkimusten valossa tärkeätä osaa pakko-oireiden häiriön synnyssä. Lääkkeiden vaikutusten perusteella on todennäköistä, että häiriön taustalla voi olla aivojen serotoniini- ja dopamiinivälitteisten toimintojen häiriö.
Itsehoito
Pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän on tärkeä vapautua häiriöön usein liittyneestä häpeän tunteesta, koska häpeä lisää oireita voimistavaa stressiä ja vaikeuttaa sekä itsehoidollisten keinojen opettelua että hoidon puoleen kääntymistä.
Stressi lisää pakko-ajatuksia ja -toimintoja. Oireita voi itsehoidollisesti lievittää säännöllisen liikunnan ja rentoutusmenetelmien avulla. Pakko-ajatuksista kärsivän kannattaa opetella erilaisia keinoja ohjata ajatukset muualle. Television, elokuvien katsominen, video- ja tietokonepelit, kiinnostava lukeminen, erillinen luova toiminta, piirtäminen, soittaminen, puutarhan hoito, kodin korjaustyöt, ristisanatehtävien tekeminen, jne voivat olla tehokkaita keinoja hallita pakko-ajatuksia ja välttää hankalia pakko-toimintoja. Myönteiset autohypnoottiset suggestiot ("Nuo ovat vain ajatuksia - ne menevät itsestään ohi", tms.) saattavat korvata kiusallisen ritualistiset pakko-toiminnat.
Hoito
Varsinaisesta pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän kannattaa aina kääntyä psykiatrin ja/tai psykologin puoleen, koska oireita voi merkittävästi lievittää erityisesti käyttäytymisterapialla ja lääkkeillä.
Oireiden hallinnassa hyödynnetään erityisesti käyttäytymisterapeuttisia keinoja katkaista pakko-ajatukset ja korvata hankalat pakko-toiminnat rakentavimmilla tavoilla. Tilanteesta riippuen jotkut pakko-oireista kärsivät voivat hyötyä myös muista psykoterapioista tai pariterapiasta.
Lääkkeet voivat lievittää hyvinkin merkittävästi pakko-oireiden häiriön oireita. Lääkehoidossa käytetään ensisijaisesti aivojen serotoniinaineenvaihduntaan vaikuttavia masennuslääkkeitä. Näiden ohella jotkut oireista kärsivät voivat hyötyä myös muista ahdistuneisuutta lievittävistä lääkkeistä.
