Minulla on melkoisen vilkas mielikuvitus, mutta edes itse en osannut kuvitella miltä tuntuu olla sairas ja lähes toimintakyvytön fyysisesti, ennen kuin sen pari kertaa koin. Enkä vieläkään halua ajatella, että olisin 24-vuotiaana kroonisesti sairas. Mutta se on hyvä sairautta vastaan taistellessa, asenne!
Ja se, miten rankalta se tuntuu. Miltä sellainen mahtaakaan tuntua puolisosta, jonka kumppani sen kohtaa? Hänellä ei voi olla sitä käsitystä siitä, miltä se tuntuu.. sitä ei voi sanoin kuvailla.. mistä löytää se ymmärrys siihen kaikkeen..? Kaiken sen jälkeen, miten romuna olen fyysisesti ollut, mun ei ainakaan tarvitse miettiä, mahtaako mieheni minua rakastaa. Moni mies olisi ihan varmasti lähtenyt jo kävelemään tai vähintäänkin alkanut siirtyä kauemmas läheltä. Ja tulihan siinä jossain kohtaa etäisempi vaihe. Mutta tänä päivänä minulla on mies, joka päivittäin halailee ja josta näkee, että nauttii olostaan kanssani.
Ja huoltajuusriita oikeudessa. Moni ei voi kuvitellakaan, miten synkkää aikaa se on ollut. Ja ehkä vasta joskus 20 vuoden päästä uskallan kertoa kenellekään ääneen, mitä kaikkea sen aikana on ajatellut. Niin kamalaa aikaa se oli ja niin synkältä kaikki tuntui. Ja kyllä puoliso senkin näki. Oli havahduttavaa, kun hän joskus totesi minulle, että ei ole koskaan nähnyt kenenkään olevan niin rikki. Ja niihin aikoihin itkin lähes enemmän kuin koko elämäni aikana..
Kaiken sen jälkeen, mitä minun ja miehen ensimmäiseen yhteiseen vuoteen on mahtunut, voin ihan hyvillä mielin todeta että nyt nautin tästä kaikesta ja tulevaisuus ei voi ainakaan pahemmalta näyttää
Huolimatta siitä, että vieläkin jotkut jaksavat netissä kettuilla kaikesta mahdollisesta. Se on heidän oma ongelmansa, jos pitää pahaa oloaan muihin purkaa :flower:
Ja se, miten rankalta se tuntuu. Miltä sellainen mahtaakaan tuntua puolisosta, jonka kumppani sen kohtaa? Hänellä ei voi olla sitä käsitystä siitä, miltä se tuntuu.. sitä ei voi sanoin kuvailla.. mistä löytää se ymmärrys siihen kaikkeen..? Kaiken sen jälkeen, miten romuna olen fyysisesti ollut, mun ei ainakaan tarvitse miettiä, mahtaako mieheni minua rakastaa. Moni mies olisi ihan varmasti lähtenyt jo kävelemään tai vähintäänkin alkanut siirtyä kauemmas läheltä. Ja tulihan siinä jossain kohtaa etäisempi vaihe. Mutta tänä päivänä minulla on mies, joka päivittäin halailee ja josta näkee, että nauttii olostaan kanssani.
Ja huoltajuusriita oikeudessa. Moni ei voi kuvitellakaan, miten synkkää aikaa se on ollut. Ja ehkä vasta joskus 20 vuoden päästä uskallan kertoa kenellekään ääneen, mitä kaikkea sen aikana on ajatellut. Niin kamalaa aikaa se oli ja niin synkältä kaikki tuntui. Ja kyllä puoliso senkin näki. Oli havahduttavaa, kun hän joskus totesi minulle, että ei ole koskaan nähnyt kenenkään olevan niin rikki. Ja niihin aikoihin itkin lähes enemmän kuin koko elämäni aikana..
Kaiken sen jälkeen, mitä minun ja miehen ensimmäiseen yhteiseen vuoteen on mahtunut, voin ihan hyvillä mielin todeta että nyt nautin tästä kaikesta ja tulevaisuus ei voi ainakaan pahemmalta näyttää
Huolimatta siitä, että vieläkin jotkut jaksavat netissä kettuilla kaikesta mahdollisesta. Se on heidän oma ongelmansa, jos pitää pahaa oloaan muihin purkaa :flower:
