Paniikki/Ahdistus.

[JanJade]

Mulle oli todella vaikeeta puhua asiasta kellekään. Siksi lääkäriinkin meno kesti pari vuotta. Nyt olen sitten parhaalle ystävälle ja siskolleni kertonut asiasta.

 

[m]

kyselenpäs että onko tästä paniikkihäiriöstä vaikea puhua yleensä kenellekkään? Ystävällä tämä on mutta en saa hänestä ulos tuosta, vaikka se helpottaisi varmasti.

on siitä aika vaikea puhua ihmite kanssa jotka siitä eivät kärsi, se on niin toinen maailma "terveitten"rinnalla =(

sairas ihminen yleensä itsee puhuu siitä jos tuntee tarvetta, mutta yleensä häiriöstä kärsivillä on jo jokin turvaverkko asian suhteen ja puhuu siellä.

Ja nostelen vielä muutenkin ketjua, itse en ole hävennyt missään vaiheessa masennustani, olen saanut siitä niin paljon itseluottamusta ja vahvuutta käsitellä vaikeita ja ahdistavia asioita, uskon että mun oli tarkoituskin kärsiä jotta osaan arvostaa sitä mitä minlla nyt on elämässä,

voimia ap:lle edelleen asian kanssa, mulla se ahdistus kesti aikalailla pahimillaan 24/7 n. 4 kk, silloin se aika tuntui ikuisuudelta, tunti tai minuutti tuntui ikuiselta, kyllä se helpottaa kun annat itsellesi aikaa sairastaa ja olla hätäilemättä "onnellisuuden" kanssa.

Sitä kun tuntee syyllisyyttä siitä että pitäisi olla onnellinen pienen vauvan äiti niinkuin lehdissä, mutta aina se ei mene niin-kaikilla ...

haleja =)

 

[vauvahaaveita]

Kiitos!...Todellakin aika tuntuu matelevan, varsinkin kun oikeen paha ahdistus päällä niinku mulla ollu nyt 24/7...rauhattomuutta, levottomuutta, itkuisuutta, hikoiluttaa, henkeä ahdistaa, rintaa särkee... :'(
Mulla oli aikasemmin tuossa vähän parempi jakso, mutta nyt taas tullu rytinällä päälle.
Odottelen soittoa mielenterveysneuvolasta, psykiatri aikaa...ilman kriisiaikaa kesäkuussa vasta pääsis, mutta aikoivat kattoo...juurikin psykoterapia arvioon yms. Todella toivon että pääsen sinne mahollisimman pian!
Nyt oon menossa lääkäriin, ku on niin paha olla kokoajan, ja se haittaa 100% elämää ja elämistä...jos nuo mun lääkkeet ei sovikkaa mulle, ja niiden suhteen vois muuttaa jotaki.
Eilen joudun ottaan yhden opamoxin (15mg), oli todella huono olla...mielelläänhän en noita ottais, mutta oli pakko! Vähän ne auttaa, muttei paljon... :ashamed:

 

[paniikki]

Onpas monilla ollut rankkoja oireita. Itse kärsin melko lievistä ahdistuskohtauksista raskausaikana ja synnytyksen jälkeen. Kyllä ne silloin tuntui pahalta ja sain niihin ammattiapua ilman lääkitystä, mitä ei edes tarjottu enkä olis halunnutkaan. Minulle kyllä sanottiin että paras apu ahdistukseen on oman perheen tuki eli minun tapauksessa se että mieheni ymmärtää kohtaukseni eikä ala tiuskii tai huutamaaan niin kuin aluksi alkoi kun minulle kohtaus tuli. Hän ei ymmärtänyt tilannettani lainkaan. Paikkakunnalla minulla ei ollut lainkaan ystäviä eikä sukua ja muuta perhettä ainoa tukihenkilö oli mieheni ja minun oli pakko ottaa hänet mukaan terapiaan että hän ymmärtäisi että ahdistus on kurja juttu ja siinä läheisten tuki on asia ykkönen. Kun tämä asia saatiin korjatuksi tilanne raukesi täysin ja ahdistuskohtaukset loppuivat yli puoleksi vuodeksi. Lapsen syntymään liittyi kaikenlaista komplikaatiota varsinkin minun vointini takia ja tästä syystä minua pidettiin sairaalassa vähän pitempään. Tuli eräs viikonloppu jolloin mieheni ei päässyt lainkaan käymään. Olin jo pyytänyt lupaa lähteä kotiin sillä sairaala oli alkanut minua vähitellen ahdistamaan. Minun käskettiin vaan odottamaan sängyssäni että joku tulee sieltä katsomaan vointiani kunhan ehtivät. En jaksanut odottaa, alkoi ahdistamaan en pystynyt makaamaan vuoteessani, tuli ahdistuskohtaus. Sitten vasta henkilökunta huomasti minut, siihen asti olin vain ilmaa - AINA olisi pitänyt jaksaa odottaa, lääkäriä vain näki mutta ei sillä ollut aikaa puhua, kenellekään ei ollut aikaa puhua tai kuunnella. Olin yksin. Valkoiset seinät kaatuu päälle, ei saa henkeä, juoksisin ulos pihalle jos pystyisin, minut pakotetaan sänkyyn. Vimein joku kuuntelee ja kyyneleet tulevat tuskasta. En pysty iloitsemaan vauvasta, se on outo - ei yhtään minun näköiseni - ihan vieras. Mieheni ei pysty järjestämään aikaa edes viikonlopuksi minulle. Viimein kaikki helpottuu kun kätilö ottaa kädestä ja kuuntelee, ei se muuta vaatinut.

 

[m]

Onpas monilla ollut rankkoja oireita. Itse kärsin melko lievistä ahdistuskohtauksista raskausaikana ja synnytyksen jälkeen. Kyllä ne silloin tuntui pahalta ja sain niihin ammattiapua ilman lääkitystä, mitä ei edes tarjottu enkä olis halunnutkaan. Minulle kyllä sanottiin että paras apu ahdistukseen on oman perheen tuki eli minun tapauksessa se että mieheni ymmärtää kohtaukseni eikä ala tiuskii tai huutamaaan niin kuin aluksi alkoi kun minulle kohtaus tuli. Hän ei ymmärtänyt tilannettani lainkaan. Paikkakunnalla minulla ei ollut lainkaan ystäviä eikä sukua ja muuta perhettä ainoa tukihenkilö oli mieheni ja minun oli pakko ottaa hänet mukaan terapiaan että hän ymmärtäisi että ahdistus on kurja juttu ja siinä läheisten tuki on asia ykkönen. Kun tämä asia saatiin korjatuksi tilanne raukesi täysin ja ahdistuskohtaukset loppuivat yli puoleksi vuodeksi. Lapsen syntymään liittyi kaikenlaista komplikaatiota varsinkin minun vointini takia ja tästä syystä minua pidettiin sairaalassa vähän pitempään. Tuli eräs viikonloppu jolloin mieheni ei päässyt lainkaan käymään. Olin jo pyytänyt lupaa lähteä kotiin sillä sairaala oli alkanut minua vähitellen ahdistamaan. Minun käskettiin vaan odottamaan sängyssäni että joku tulee sieltä katsomaan vointiani kunhan ehtivät. En jaksanut odottaa, alkoi ahdistamaan en pystynyt makaamaan vuoteessani, tuli ahdistuskohtaus. Sitten vasta henkilökunta huomasti minut, siihen asti olin vain ilmaa - AINA olisi pitänyt jaksaa odottaa, lääkäriä vain näki mutta ei sillä ollut aikaa puhua, kenellekään ei ollut aikaa puhua tai kuunnella. Olin yksin. Valkoiset seinät kaatuu päälle, ei saa henkeä, juoksisin ulos pihalle jos pystyisin, minut pakotetaan sänkyyn. Vimein joku kuuntelee ja kyyneleet tulevat tuskasta. En pysty iloitsemaan vauvasta, se on outo - ei yhtään minun näköiseni - ihan vieras. Mieheni ei pysty järjestämään aikaa edes viikonlopuksi minulle. Viimein kaikki helpottuu kun kätilö ottaa kädestä ja kuuntelee, ei se muuta vaatinut.

täysin tuttua ja niin muistissa =( mulla meni vaan niin pahaksi tuo ahdistus silloin ettei muu auttanut kun se sairaalajakso, ja ap:lle ne opamoxit ei auta noin pahaan ahdistukseen, joten niitä ei kannata syödä =(
itse niitä otin ja paljon, muttei niistä ollut mitään apuja, ne on liian mietoja. Mulle määrättiin silloin seroquel isoimpana 250 mg ja siihen setralin rinnalle aluksi 300 mg, ne yhdessä auttoi ahdistukseen (seroquel on psykoosilääke) jota syö myös vanhukset...kysy ihmeessä kun pääset sinne psykiatrille niistä lääkkeistä, koska psykiatri tietää niistä , ei psykologi =)

Kerrohan miten lääkärissä meni, ja kun olet pienen lapsen äiti,pääset jonojen ohitse , joten PYYDÄ HETI SITÄ AIKAA JA APUA PSYKIATRILTA =o
HALEJA TAAS <3

 

[määää]

up

 

[mä]

up

 

[vauvahaaveita]

uus alotus laitettu!! :wave: