paniikki ja ahdistus!

[äitikö?]

Olen odotetusti raskaana (vko 9). Aluksi olin vain todella onnellinen, mitä nyt vähän pelotti että meneekö kaikki hyvin.

Nyt kuitenkin löydän itseni ajattelemasta ihan päinvastaisesti, tuntuu että tämä vauva pilaa kaiken. Huomaan, etten ajatellut ihan kirkkaasti tätä vauvan yrittämistä. Seuraavaksi taas häpeän omia ajatuksiani ja koen jo nyt epäonnistuneeni äitinä. Ennen olin kateellinen kaikille perheellisille, nyt kadehdin niitä kavereita jotka viettävät menevää elämää ihan vaan kahdestaan/yksin.

Eikö ikinä ole hyvin? Haluaisin ajatellä tämän ailahtelun johtuvan hormoneista, mutta kun ahdistus tulevasta vauvasta on niin valtavaa. Tätä ei auta valtaisa väsymys ja pahoinvointi, koko ajan on paha olla.

Olisi kiva kuulla, jos muilla on ollut tällaisia kokemuksia?

 

[joo]

On ollut samanlaisia tuntemuksia. En varsinaisesti harmittele raskauttani, mutta monenlainen huoli painaa mieltä. Mutta uskon kun ensimmäiset potkut tuntee niin mieli muuttuu viimeistään siinä vaiheessa.

 

[mimmi 25+5]

mulla ei vastaavia tunteita oo ollu, mutta toki mielessä on käynyt useemminki et onko sitä nyt ihan varma mihin on ryhtynyt ja selviääkö kaikesta. ja et mitä jos siihen vauvaan kyllästyyki... mut nämä ajatukset on vain hetkittäisiä.
me ollaan vauvaa yritetty kauan ja ollaan tosi onnellisia raskaudesta.

mut jos sulla on paha olla ja ahdistaa niin mainitse asiasta neuvolassa. ne on siellä sua varten ja jos eivät siellä osaa auttaa niin ohjaavat kyllä sellaisten juttusille jotka osaa auttaa. ei kannata hautoa ahdistavia ajatuksia. voisithan puhua asiasta vaikka kavereille ja vanhemmillekin.

kaikkea hyvää ja toivottavasti ajatuksesi kirkastuvat

 

[Julietta rv20]

Kyllä on ollut samanlaisia fiiliksiä! Jotenkin vauvan tulo on liian totaalista.

Pahoinvointivaihe oli todella kuluttavaa. Ja ihmissuhdeprobleemat ovat myös tuoneet juuri sellaisia ajatuksia, että olisikohan tosiaan ollut parempi, jos vauva olisi jäänyt tulematta.

Välillä olen käynyt lueskelemassa lapsettomuuspalstan kirjoituksia vain muistuttaakseni itselleni, että vauva on kuitenkin ollut pitkään toivottu ja yritetty.

Vaikka kaikki olisikin täydellisemmin, elämän muuttuminen pelottaisi. Vaikken edes tiedä, mikä 'entisessä' elämässäni olisi ollut niin säilyttämisen arvoista.

Jos saisi valita, haluaisin olla osa-aikainen äiti, joka olisi lapsen kanssa vain esim. kolme päivää viikossa tai kahdeksan tuntia päivässä.

 

[Nyyti]

Hei! Täällä on kohtalotoveri, joka on myös tuntenut huonoa omaatuntoa ajatuksistaan. Olen nyt rv 8, ja raskaus oli toivottu. En vain ollut osannut ollenkaan varautua sen herättämiin tuntemuksiin.

Heti, kun testi näytti plussaa iski ahdistus. Tuntui, että olenkohan tosiaankaan miettinyt asiaa loppuun asti. Aloin epäilemään suhteen kestävyyttä (siihen asti kaikki oli mennyt hyvin) ja kaikkea mahdollista. Toisaalta oli huono omatunto, koska tuttavapiirissäni on useampi pariskunta, joilla on ollut vaikeuksia tulla raskaaksi ja senkin takia minun pitäis olla kiitollinen että ylipäänsä tulin raskaaksi. Päälle iski oikein kunnon aikuistumisen kriisi, kuten olen myöhemmin jostain lukenut. Mies oli tietenkin ymmällään minun tuntemuksistani, koska itse oli todella iloinen tulevasta perheenlisäyksestä.

Päätin kuitenkin olla alusta asti rehellinen itselleni ja miehelleni, enkä vakuuttaa kaiken olevan hyvin vaikka mielessä myllersi. Neuvoksi voin sinulle sanoa sen verran, että kannattaa olla rehellinen ja avoin tuntemuksistaan, ahdistuminen on yleisempää kuin äkkiseltään tuntuu. Ei kaikki ole heti täynnä äitiyden onnea vaikka tältäkin palstalta voi semmoinen mielikuva jäädä. Minulla oli ennen joulua ensimmäinen neuvolassa käynti, ja sielläkin vakuuttivat että kaikenlaiset tuntemukset ovat mahdollisia ja luonnollisia raskauden aikana, eikä niistä pidä kantaa huonoa omaatuntoa.

Eilen kävimme yksityisellä alkuraskauden ultrassa, ja vaikka etukäteen pelkäsin tuntemuksiani niin huomasin sen jälkeen pystyväni ensimmäistä kertaa puhumaan tulevasta vauvasta ilman ahdistusta. Olen varma, että mieli myllertää vielä paljonkin, mutta uskon että kaikki se valmistaa minua tulevaan äitiyteen. Ja eihän se ole mikään ihme, että joutuu kriisiin, kyseessä on kuitenkin niin iso ja lopullinen asia.

Tässä ahdistuksen keskellä olen ymmärtänyt sen, että siihen on todellakin syynsä että raskausaika kestää niin pitkään. Jää rauhassa aikaa sopeutua ajatukseen, ja kasvaa pikkuhiljaa äidiksi.

Muista olla lempeä itseäsi kohtaan, äläkä turhaan pode huonoa omaatuntoa ajatuksistasi. Puhuminen asiasta helpottaa, ja minä ainakin luotan siihen että ajan mittaan ajatuksetkin selkiytyy.

 

[aada]

Monen laiset ajatukset myllertää mielessä varsinkin vielä tuossa vaiheessa kun päälle painaa pahoinvointi ja epätietoisuus alkuraskauden mahdollisesta keskenmenostakin.Keskity nyt vain itsesi hoitamiseen ja huolehdi että syöt hyvin teet töitä sen verran kun kohtuudella jaksat ja lepää hyvin.Pian olet tuolla viikoilla12-13 jolloin km riski jo huomattavasti pienentynyt ja pääset
niskapoimu ultraan ja mahdollisesti muihin tutkimuksiin jos teillä niitä tarjotaan.Kun huoli vauvan voinnista lisääntyneen tiedon myötä pienenee muutkin huolet ja murheet helpottaa.Voit neuvolassa puhua asiasta ja sieltä sinut ohjataan juttelemaan asiantuntijoille jos niin haluat.Vauva muuttaa koko elämän,mutta hyvällä tavalla.Itse olen pohtinut samoja asioita raskauden aikana ja nyt synnytyksen kynnyksellä olen varma että haluan tämän nyytin elämääni.Toivon sinulle ja muille samassa tilanteessa oleville jaksamista ja HYVÄÄ UUTTA VUOTTA.

 

[Kiitokset rohkaisusta!]

Hienoa kun joku uskalsi ottaa nämä pelot ja kauhut esille: ja kiitos kaikille vastanneille rohkaisusta.

Mielessä samat huolet ja murheet ja hirveä paniikki välillä: teinkö oikein? Haluanko tätä sittenkään? Voisiko tosiaan ryhtyä osapäiväiseksi äidiksi?

Sitten panikoin arpia, lihomista... Tuntuu ettei raskaudessa ja lapsensaamisessa ole mitään hyvää.

TUntuukin aika huojentavalta lukea näitä empattisia kommentteja täältä: pelko on ihan normaalia ja jos muutkin on selvinneet siitä...

 

[kyllä se siitä!]

psyykkinen prosessi äidiksi tulemisessa on varmasti ihan yhtä rankka kuin fyysinenkin ja ehkä se siksi kestää sen 9 kk, että saa tehdä sitä ajatustyötäkin. itselleni on auttanut myös kirjoittaminen ja asioiden sanominen ääneen. elämänmuutos on suuri eikä tiedä millaisia asioita eteen vielä tulee. raskaus on myös sellaista aikaa, että sitä on monella tapaa sisäänpäinkääntyneempi ja omissa ajatuksissaan ja joskus ne ajatukset pelottaa ja ahdistaa. näin raskauden loppumetreillä pelottaa myös monet asiat, millaista on elämä vauvan kanssa oikeasti.

 

[Leia]

Kuullostaa NIIN tutulta! Odotan nyt toistamme, viikoja 8+6. Esikoista odottaessa - joka hänkin oli toivottu ja yritetty - oloni oli ihan kauhea! Siis fyysisesti oli paha olo ja väsytti, mutta vielä enemmän ahdisti ja pelotti henkisesti. Käsivarteni tuntuivat ihan voimattomilta. Halusin vain maata ihan paikallani, unohtaa kaiken, radion oli oltava päällä, kun en kestänyt mitään ääniä. Ahdistusta varmasti lisäsi juuri silloin aloittelemani yritys. Jälkeenpäin ajatellen ei myöskään kyllä helpottanut se, ettemme kertoneet juuri kellekään raskaudestani. Olisi ollut helpompaa olla, jos ihmiset olisivat ymmärtäneet oloni. Pikkuhiljaa aloimme sitten kertoa kaikille. Rakas ystäväni oli suurena tukena, kun mieheni oli työreissuilla - yksinolo oli kauhistuttavaa. Asiasta puhuminen helpotti. Yllättävästi helpotti myös päiväkirjan kirjoittaminen. Neuvolassa en silloiselta terkkarilta oikein saanut juuta eikä jaata asiaan. Ahdistus väheni raskauden kuluessa, muttei loppunut kokonaan, ennenkuin sain lapsen syliini...
Nyt toista odottaessa fyysisesti on tosi huono olo ja ahdistaakin yrittää, mutta jotenkin tähän osaa (enimmäkseen) suhtautua toisella tavalla...

Puhu asiasta. Turvaudu ystäviin. Parempaa oloa sinulle!