V
väsähtänyt
Vieras
Olen kuin sätkynukke, jota mieheni liikuttaa. Minulla ei ole juuri milloinkaan oikeutta päättää omaan elämääni liittyvistä asioista. Sellainen tunne minulla on. Jos yritän kertoa jostakin päätöksestäni, mieheni suuttuu. En minä kaikkea tietenkään haluaisi yksin päättää, mutta edes jotakin asioita elämässä. Mieheni on esimerkiksi nyt ilmiselvästi tehnyt päätöksen, että jatkan opiskelua. Itse en juuri kyseiseen ammattiin haluaisi valmistua, vaan opiskella jotakin toista. Mikäli ilmoitan oman kantani asiasta, raivo on valtaisa ja painostus opintojen jatkamisesta on sietämätöntä. Minua ahdistaa.
Minulla ei ole enää itsetuntoa, eikä itseluottamusta. En enää edes uskalla päättää suuntaa enkä toiseen. En oikeastaan uskalla edes ehdottaa mitään. En pääse jostain syystä liitosta irti. Taistelu oman tahdon läpi viemiseksi edes pienessä asiassa on aina taistelu.Olen niin masentunut ja ahdistunut liittomme takia, että haluaisin kuolla. En jaksa enää. Haluan jo luovuttaa.
Minusta on tullut todella pelokas kertomaan omista asioistani miehelleni. En uskalla puhua mistään ongelmistani hänelle. Ongelmia riittää. En luota pätkääkään enää mieheeni. Pelkään hänen reaktiotaan kertomaani asiaan. Pidän kaiken salassa ja sitten kerron ns. kallonkutistajalle. Ilman mielenterveystoimistoa olisin väsynyt elämään jo kauan aikaa sitten.
Mieheni on käynyt minun kimppuuni useaan otteeseen. Pahemmin ja ei nyt niin pahasti. Hän myös heittelee ja rikkoo tavaroita. Eilen oli riita. Positiivinen ylläri oli, että vain yksi lautanen meni rikki. Pelkään hänen ilkeitä puheitaan silloin kun hän on vihainen. Jotenkin hänellä on taito satuttaa minua puheillaan juuri niistä arimmista kohdista. Pelkään myös fyysistä väkivaltaa. Saan nykyään paniikin sekaisia raivareita. En kestä enää. Ennen mieheni tapaamista tuollaisia kohtauksia ei ollut. Itsetuntoni ja itseluottamukseni oli parempi.
Olemme menossa pariterapiaan. Ehkä se auttaa. Olen niin väsynyt tähän avoliittoon ja kaikkiin ongelmiin ja mieheni alistavaan käytökseen ja ilkeyteen. On jotenkin niin pelokas ja toivoton olo. Pelkään että terapia ei toimi. En jaksa tätä enää, mutten osaa erotakkaan.
Olen vihaa,raivoa ja katkeruutta täynnä. Se myrkyttää koko elämän. Haluan taas rakastaa miestäni. Haluan ja yritän päästä vihasta irti, joka johtuu fyysisestä väkivallasta minua kohtaan. Toivottavasti pariterapia auttaa.
Mieheni syyttää, etten edes yritä. Enkö? Kyllä tässä suhteessa olemisessa on ollut todella yrittämistä. Lopettaisi jatkuvan alistamisen ja ilkeilyn niin kyllä minä voisin yrittää vaikka mitä!
Minulla ei ole enää itsetuntoa, eikä itseluottamusta. En enää edes uskalla päättää suuntaa enkä toiseen. En oikeastaan uskalla edes ehdottaa mitään. En pääse jostain syystä liitosta irti. Taistelu oman tahdon läpi viemiseksi edes pienessä asiassa on aina taistelu.Olen niin masentunut ja ahdistunut liittomme takia, että haluaisin kuolla. En jaksa enää. Haluan jo luovuttaa.
Minusta on tullut todella pelokas kertomaan omista asioistani miehelleni. En uskalla puhua mistään ongelmistani hänelle. Ongelmia riittää. En luota pätkääkään enää mieheeni. Pelkään hänen reaktiotaan kertomaani asiaan. Pidän kaiken salassa ja sitten kerron ns. kallonkutistajalle. Ilman mielenterveystoimistoa olisin väsynyt elämään jo kauan aikaa sitten.
Mieheni on käynyt minun kimppuuni useaan otteeseen. Pahemmin ja ei nyt niin pahasti. Hän myös heittelee ja rikkoo tavaroita. Eilen oli riita. Positiivinen ylläri oli, että vain yksi lautanen meni rikki. Pelkään hänen ilkeitä puheitaan silloin kun hän on vihainen. Jotenkin hänellä on taito satuttaa minua puheillaan juuri niistä arimmista kohdista. Pelkään myös fyysistä väkivaltaa. Saan nykyään paniikin sekaisia raivareita. En kestä enää. Ennen mieheni tapaamista tuollaisia kohtauksia ei ollut. Itsetuntoni ja itseluottamukseni oli parempi.
Olemme menossa pariterapiaan. Ehkä se auttaa. Olen niin väsynyt tähän avoliittoon ja kaikkiin ongelmiin ja mieheni alistavaan käytökseen ja ilkeyteen. On jotenkin niin pelokas ja toivoton olo. Pelkään että terapia ei toimi. En jaksa tätä enää, mutten osaa erotakkaan.
Olen vihaa,raivoa ja katkeruutta täynnä. Se myrkyttää koko elämän. Haluan taas rakastaa miestäni. Haluan ja yritän päästä vihasta irti, joka johtuu fyysisestä väkivallasta minua kohtaan. Toivottavasti pariterapia auttaa.
Mieheni syyttää, etten edes yritä. Enkö? Kyllä tässä suhteessa olemisessa on ollut todella yrittämistä. Lopettaisi jatkuvan alistamisen ja ilkeilyn niin kyllä minä voisin yrittää vaikka mitä!
